Tämä on Maatuvanlaakso, missä rakkaus sykkii sienirihmastossa ja kuollut tyttö tanssii syvyyksien olennon kanssa. Loviisa löytää pihapuusta yhteyden maailmankaikkeuteen, Sampsa yrittää pitää pientä hirviötä hengissä ja Kornelia etsii tietä ulos laitoksesta, johon hänet on suljettu. Kiehtovan tarinakokoelman maailmaa kansoittavat kuolleet ja elävät, peikot ja lohikäärmeet, laitapuolen kulkijat ja yksinäinen väki. Sekä lehmät.
Hertta Vierula on urbaanin fantasian taitaja, jonka kymmenessä sadussa kauneus kohtaa kauhun ja todellisuus nyykähtää polvilleen. Omintakeisten tarinoiden rinnalla hehkuvat Brocin upeat kuvitukset.
Jotkut novelleista olivat todella outoja, mutta suurin osa hyviä ja hienosti kirjoitettuja! Kirja sopisi myös kauhukirjallisuuteen. Varmasti otan mukaan yläkoulujen vinkkauksiin, koska novellit eivät olleet kauhean pitkiä ja kirjassa on todella hienot kuvat.
Tämä kirja ei solahda helposti mihinkään tiettyyn "kenelle" -kategoriaan. Sellainen ei toisaalta varmaan ole kenellekään muulle ongelma, kuin sellaiselle, joka tekee kirjasuosittelua työkseen. Pikkuisen kammottavat, lyhyet ja synkät sadut vetoaisivat kenties eniten vitos-kutosiin, mutta toisaalta kielellisesti ja tyylillisesti nämä novellit ovat ehkä hiukan vaikeasti avautuvia vasta sen ikäisille.
Maatuvanlaakso antaa hyvän vihjeen kirjan sisältöön - tarinoissa monet asiat ja ihmiset maatuvat tai muuttuvat muuten yhdeksi ympäröivän luonnon kanssa. Eritteet, paiseet ja muut ällöttävyydet ovat läsnä melko lailla jokaisessa novellissa. Makuasioita, mutta minulle eritekuvailut kirjallisuudessa aiheuttavat aina poikkeuksetta etovan olon. Siksi en siis voi väittää mitenkään mielelläni tätä kuunnelleeni, mutta eihän tällaiset asiat välttämättä ole kaikille lukijoille samanlainen ongelma.
Yh. Pitkästä aikaa kirja, joka ei vaan kolahtanut. Ei ollenkaan. Kauhu ei ole genre, jota lukisin kovinkaan mielelläni, mutta etenkin Halloweenin aikaan (eli koko lokakuun) luen kirjoja, joissa on enemmän tai vähemmän kauhun aineksia.
Kuollut tyttö kumppaneineen aiheutti kyllä väristyksiä, mutta ei kauhusta vaan inhosta. No, sukulaisia nuo taitavat toisilleen olla. Kirja sisältää 10 ällöä novellia täynnä eritteitä, raatoja ja mielenterveyden irehtimiseen viittaavaa rivienvälikerrontaa.
Sopinee hyvin yläasteikäisille ja lukiolaisille Magdalena Hain Haisevan käden ja Kuolleiden kirjan sekä 12 kirjoittajan tekstejä sisältävän Tusina -novellikokoelman kanssa.
Tartuin kirjaan, koska siinä oli mielestäni upea kansi. Konsepti myös vaikutti todella mielenkiintoiselta, paikka nimeltään Maatuvanlaakso ja sinne eri puolelle laaksoa sijoittuu 10 jännittävää, kauhu-/fantasianovellia. Kirjan alussa oli kartta Maatuvalaaksosta. Aluksi yritin etsiä siitä vihjeitä tarinoiden tapahtumapaikoista, mutta kartta oli todella pelkistetty ja simppeli, se ei heti oikein auennut minulle. Kartta avautui minulle vasta kun olin lukenut novellit ja tutkin karttaa uudemman kerran. Silloin huomasin, että karttaan oli ujutettu pieniä novelleihin liittyviä kuvia merkkaamaan tapahtumapaikkoja. Esimerkiksi ällöttävän punkkitarinan tapahtumapaikalle oli piirretty yksi ällöttävä, pullea punkki. Vain pieni punkki kartassa. Lopulta tosiaan löysin jokaista novellia merkkaavan pienen kuvan kartasta. Hauska idea.
No itse tarinat sitten. Ne oli kuvitettu todella upein värikuvin, ne olivat mieletöntä taidetta. Mutta ne tarinat. Voi ei. Olisin toivonut, että ne olisivat olleet parempia, olisin tahtonut pitää niistä enemmän. Ne vain olivat niin outoja ja vaikeaselkoisia, että ei niistä oikein meinannut ymmärtää, että mitä niissä oikein tapahtuu. Todella surrealistisia ja utopistisia. Tämä seikka tekee kirjan lokeroimisesta hankalaa kirjavinkkaajan näkökulmasta. Kirja oli kirjastossamme nuorten puolella ja tosiaan äkkiseltään voisikin ajatella kirjan kuuluvan sinne, mutta tarinat ovat todennäköisesti lapsille ja nuorille melko haastavaa luettavaa, noin niin kuin sisällöllisesti, aikuisenkin kun oli haastavaa saada niistä selkoa. Että jaaa-a, kelläkähän tätä nyt sitten vinkkaisi.
Maatuvanlaakson tarinoissa seikkailee elävät, kuolleet ja mitä omituisimmat olennot, kuten peikot. Jokainen tarina etenee eritavalla, eikä yhtenäisyyksiä ole muu kuin se että jokainen tarina karmii selkäpiitä. Teokset ovat omalla tavallaan kauniita ja kauheita samanaikaisesti, mutta kiehtovaa luettavaa, ja piristystä tuo jokaiseen novelliin se, että siinä on aina yksi kuvitettu sivu.
Vahvimmissa kohdissaan teos onnistuu nostattamaan puistatuksen tunteita ja olemaan melkein jopa fyysinen kokemus. Heikoimmillaan tarinat jäävät kädenlämpöisiksi, ehkä etäisiksi. Kielenkäyttö sen sijaan on läpi kirjan herkuttelevaa ja runollista.
Asetin Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla".