Nuori mies muuttaa kerrostaloon, mutta talon salaisuus paljastuu hänelle liian myöhään. Asukkaita tuntuu riivaavaan jokin.
Betonielementtejä, nauhaikkunoita, kaikuvia rappukäytäviä, mykkinä tuijottavia ovisilmiä. Vauraassa perheessä kasvanut Joni Widenius muuttaa ensimmäistä kertaa elämässään kerrostaloon ja sopeutuminen uuteen arkeen on vaikeaa. Tilannetta pahentaa tieto siitä, että asunnon edellinen omistaja on tappanut tyttärensä talon kellarissa.
Unettomien öiden kasautuessa Joni alkaa kuulla ääniä pimeästä rappukäytävästä, siellä vaeltaa outoja hahmoja. Kun hän tutustuu verkossa alakerran naapuriin, hän saa kuulla, että talossa on jotain pahasti vialla.
Pimeän arkkitehdissä Marko Hautala näyttää, että todellinen kauhu asuu lähempänä kuin luulitkaan.
Marko Hautala’s unique blend of psychological horror and realism has attracted readers of all genres, earning him a reputation as the Finnish Stephen King. His first novel The Self-Illuminated Ones (Itsevalaisevat, 2008) received the Tiiliskivi Prize, and in 2010 Hautala received the Kalevi Jäntti Literary Prize for Young Authors for Shrouds (Käärinliinat, 2009). He was also nominated for the Young Aleksis Kivi Prize in 2013 for Seeing Eyes (Unikoira, 2012).
Hautala's literary sensibility was formed at an early age by horror novels and later on by his experiences working as a nurse at a mental institute in the early 1990's. The Black Tongue (Kuokkamummo, 2015) is Hautala's first novel to appear in English.
Marko Hautala on aarre, aivan Suomen luotettavimpien ja tasaisimpien kirjailijoiden joukossa. Joukkoon ei huonoja kirjoja mahdu ja jokainen uusi kirja on toiminut oivallisesti. Niin toimii myös Pimeän arkkitehti, joka omilla listoillani nousee Hautalan parhaimmistoon.
Kerrostalo on kauhuromaanin puitteina mitä oivallisin. Useimmilla lukijoilla lienee jonkinlainen käsitys iäkkäämmästä kerrostalosta ja monilla omakohtaistakin kokemusta vähän pelottavista kerrostalon vinteistä ja kellarikerroksista, värisevistä ja itsestään sammuvista käytävävaloista ja yleisestä nuhjaantuneisuudesta, mitä vanhoihin taloihin liittyy.
Pimeän arkkitehti sijoittuu Vaasaan, jonne päähenkilö Joni muuttaa opiskelemaan isän hankkimaan kämppään. Kämppä on oma ja kovin halvalla ostettu, joten ei mikään ihme, että lukaali on vähän karussa kunnossa. Taloyhtiössä tuntuu muutenkin olevan jotain vähän vialla ja asunnonvälittäjä lipsauttaakin yleisiä tiloja esitellessään, että entinen asukas tappoi tyttärensä talon kellarissa.
Joni aloittaa opintonsa ja yrittää selvitä unettomien öiden ja muiden vaivojen keskellä. Talo ei kuitenkaan auta asiaa. Rappukäytävästä kuuluu outoja ääniä, naapurit ovat omituisia ja synkkiä. Asunto ei todellakaan ole mikään mukava paikka, mutta eipä sieltä niin helposti myöskään lähdetä. Kun salaisuudet alkavat purkautua ja paha olo kiteytyy, meno muuttuu rankaksi.
Marko Hautala on onnistunut rakentamaan kirjaan puistattavaa kauhua ja ihanan vastenmielisiä kohtauksia. Monessa kohtaa tunnelma tiivistyy niin, että kirjaan haluaisi pitää turvallista etäisyyttä. Kun Joni herää yöllä rappukäytävästä kuuluviin ääniin ja kuuntelee niitä ovisilmästä katsellen, kauhu on juurikin oikea sana kuvaamaan tunnelmaa. Hautala onnistuu pääsemään Jonin pään sisälle todella herkullisella tavalla.
Kauhukirjat köhivät herkästi lopussa, kun tapahtumat lähtevät keriytymään auki. Pimeän arkkitehti hakee vauhtia historiallisista käänteistä kaukomailla ja vetäisee lopussa sellaiset kierrokset, että loppuun ei voi kuin olla täysin tyytyväinen. Ehdottomasti vuoden viihdyttävimpiä lukukokemuksia!
Hautala on suomikauhun laadun tae, sehän jo tiedettiin. Mukana oli jälleen perinteiset elementit, eli arkitodellisuuden ja kauhun yhdistelmä, mielenterveyden aspektit, vähän etäiseksi jäävä päähenkilö (ominaisuus jonka takia en ymmärrä ainaista median viljelemää King-vertausta, kun King just kirjoittaa hahmovetoisempaa kauhua, ja muutenkin hyvin eri tyylisiä tarinoita), joku sairaus tai fobia tai muu harvinainen ominaisuus (Leväluhdassa trypofobia, Kuiskaavassa tytössä kuuloharhat, tässä MD-oireet jotka oli todella mielenkiintoisia ja toi tarinaan paljon kaikkea jännää) ja perheen sisäiset ongelmat.
Tarina oli juuri sopivan mittainen, loppupuolen hieman ylipitkä nauhuritallenne-infodump-osuus vähän meinasi latistaa meininkiä, mutta onneksi itse loppu kuitenkin oli rakennettu toimivaksi. Creepyn kerrostalon tunnelmat kammoine äänineen myös onnistuivat hyytämään selkäpiitä, erityisesti kellarin pesutupakauhuihin pystyin samaistumaan vahvasti. Hautalaa voisi kirjallisen ilmaisun puolesta suositella vahvasti kaikille ei-kauhufaneillekin, mutta näissä kirjoissa on kuitenkin sitten niin kamalia ja ällöttäviä juttuja että ei nää nyt sit kuitenkaan ihan herkimmille sovi.
Marko Hautalan uutta romaania on alkanut odottaa kuin joka syksyn merkkitapahtumaa. Hautala on nimittäin viime vuosina julkaissut noin yhden romaanin vuositahtia, jos Storytel-äänikirjat lasketaan mukaan. Pimeän arkkitehti oli odotuksen arvoinen. Korona-aikaan kirjoitettu tarina sijoittuu vaasalaiseen riivattuun kerrostaloon, jonka esikuvana Hautala kertoo olleen oman kotitalonsa. Tarinassa päästään siitä huolimatta pesutupaa pidemmälle aina Afrikkaan saakka ja siinä vilahtaa jopa muutama natsi. En spoilaa enempää, lukekaa itse – minuun tällaiset elementit tarinassa uppoavat edelleen aivan yhtä hyvin kuin 11-vuotiaana.
Hautala on hionut kirjoitustyylinsä niin pitkälle, ettei tarinoissa hierrä enää yhtään mikään. Tämän voin sanoa kokemusasiantuntijuuden syvällä rintaäänellä, koska olen tänä kesänä saanut valmiiksi urakkani lukea kaikki Hautalan julkaistut romaanit. "Vaasan Stephen King" osaa kirjoittaa yhtä hyvin kuin esikuvansa, mutta toisin kuin King, Hautala ei ole menettänyt itsekritiikkiään, eikä romaaneista löydy hölmöyksiä toisin kuin Kingin uudemmista kirjoista. Hautala eroaa edukseen myös muista suomalaisista populaarikirjailijoista, koska toisin kuin esim. useimmilta dekkarikirjailijoilta, Hautalan kauhuromaaneista ei löydy ärsyttävästi silmille hyppiviä asiavirheitä, joita ei voisi pistää genren piikkiin. Kauhussahan tapahtuu tunnetusti yliluonnollisia.
Hautalan kirjat ovat kuin James Bond -elokuva tai Double Whopper. Lukija saa tismalleen mitä tilaa. Hautalan reseptiin kuuluu mm. seuraavia ainesosia: – Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, enimmäkseen Vaasan tienoille. – Osa tapahtumista saattaa sijoittua mielisairaalaan, muttei välttämättä. – Päähenkilöllä on jokin psyykkinen ongelma, jolla yliluonnolliset tapahtumat voi halutessaan selittää. – Päähenkilö on huonoissa väleissä jonkun perheenjäsenensä kanssa. – Romaanissa on pari seksikohtausta, muttei mässäilyksi saakka. Jossain on kuivunutta spermaa. – Romaanin tapahtumat liittyvät johonkin myyttiin tai maagiseen teoriaan, ainakin löyhästi.
Pimeän arkkitehdissä ei ollut mielisairaalaa, mutta muut listan kohdat voi ruksittaa. Se on nopeasti etenevä, sujuvasti kirjoitettu ja erittäin helppolukuinen – äänikirjana, jona sen kuuntelin, vieläkin helpompi. Kuuntelin Pimeän arkkitehdin samaan aikaan, kun yritin tahkota loppuun Thomas Ligottin Grimscribea, ja vaikka Ligottilla on omat merkittävät kirjalliset ansionsa, hänen soisi ottavan pari kirjoitustuntia Hautalalta.
Tykkäsin tästä kirjasta viiden tähden edestä, mutta annetaan neljä, jotta viiden tähden arvostelu säästyy Hautalan parhaalle romaanille, joka saattaa olla vielä kirjoittamatta.
Ihan tavallinen kuuskytluvun kerrostalo, ihan tavalliset opiskelijoiden mielenterveys- ja päihdeongelmat ja yksinäiset vanhukset. Ihan tavalliset äänekkäät tuulettimet ja huonosti rempatut kylppärit kosteusvahinkoineen.
Täällä ei ole mitään nähtävää, ei kertakaikkiaan mitään. Ei siellä kaakeleiden alla mitään ole. Ja antakaa sen tuulettimen vaan pyöriä siellä. Kyllä ne vanhuksetkin siellä pärjää ihan hyvin. Ei niitten höpötyksiä kannata kuunnella, ne on ihan seniilejä jo.
Eikä tosiaan kannata myöskään jäädä paikoilleen seisomaan, jos käytävältä kuuluu juoksuaskelia. Ja siitä ovisilmästäkään ei kannata hirveesti kurkkia.
Oikeastaan kannattaa heti alkaa etsiä uutta vuokrakämppää. Ja mieluiten varata jo ensi yöksi hotellihuone ja hakea tavarat sitten päivänvalolla pois.
Antaa sen kerrostalon kuitenkin nyt vaan olla siellä paikallaan.
En ole oikein Hautalan kirjoista pitänyt, mutta tämä teos meni ihon alle. Loppu oli taattua Hautalaa ja siitä yksi tähti pois :D pisteitä karmivasta kuvailusta ja siitä, että kirjan tapahtumat pyörivät pelottavan pyykkituvan ympärillä. pyykkipäivää odotellessa
Úvodní čtvrtina se hledá a brnká na čtenářskou trpělivost. Ovšem, co se zprvu zdálo jako autorská nerozvážnost se později ukáže jako precizně promyšlený krok. Od padesáté strany kniha nabere tempo, nečekané zvraty na sebe nenechají dlouho čekat a dusivá atmosféra stísněného paneláku začne přikládat pod kotel. Po dočtení skvělého Zatloukání hřebů jsem nutně potřeboval další sídliskový horor a nešlápl jsem vedle! Architekt temna je atmosférická jednohubka s uspokojivým závěrem, což v posledních letech u žánru nebývá zvykem.
Lapsesta asti Joni on kärsinyt MD-kohtauksista, jotka saavat hänet uppoamaan ajatuksiinsa tuntikausiksi ja näkemään outoja asioita. Se on käynyt etenkin Jonin isän hermoille. Nyt isä on kuitenkin saanut päähänsä, että hänen poikansa on aika ottaa itseään niskasta kiinni ja saattaa opiskelut loppuun. Pää pois pilvistä, saatana! Uhrauksia on tehtävä!
Niinpä Joni muuttaa Vaasaan, jossa häntä odottaa isän ostama asunto 1960-luvulla rakennetun kerrostalon neljännestä kerroksesta. Kiinteistönvälittäjän esittelyn aikana Joni saa kuulla karmaisevia juttuja talon saunatiloista, ja melko pian päähenkilöllemme alkaa valjeta, että mahdollisen kylpyhuoneremontin sijasta hänen kannattaisi olla huolissaan vähän muista asioista.
Hiljalleen Joni tutustuu talon muihin asukkaisiin. Naapurustossa kaikki tuntuvat olevan masentuneita, alkoholisoituneita tai muuten vain sekaisin. Nuoren tubettajatytön videoissa on samanaikaisesti jotakin koukuttavaa ja ahdistavaa. Sulevi Ek, alakerrassa asuva alkoholisoitunut vanhus, on palkkasotilaana toimiessaan nähnyt ja kokenut monenlaista kamalaa, mutta miksi hän päättää tappaa itsensä hyppäämällä parvekkeelta? Millainen ihmishirviö oikein oli talon suunnitellut arkkitehti Aaron Kalli? Ja kuka - tai mikä - juoksee öisin rappukäytävässä?
Marko Hautalan "Pimeän arkkitehti" (Tammi, 2020) saattaa olla kirjailijan toistaiseksi paras teos, joka pitää mukavasti otteessaan viimeisille sivuille saakka. Tarinaa ei selitetä puhki, mutta kosmisemmista piirteistään huolimatta se ei ole myöskään turhan hämärä
Selkokirjaversio ei ole sekään hassumpi. Otetaan molemmat mukaan kahdeksasluokkalaisten vinkkauksiin.
No nyt! Jessus mikä fiilis ja tunnelma! Huhhuh. Melki sai hikeä pyyhkiä välillä otsalta lukiessa. Hautalan henkilöhahmot on aina mielenkiintoisia ja heistä saa hyvän otteen, tässä ei pelkästään otetta vaan tässä suorastaan päätyi Jonin pään sisään. Loistavaa kerrontaa ja tunnelman luontia. Tarinakin toimii ja samalla tuli opittua myös sellaisesta mielenterveydellisestä tilasta kuin pakonomainen haaveilu. Kaikenkaikkiaan huikeaa. Lämmin suositus tästä kaikille kauhun ystäville. Erityisen iloinen olin siitä, että tämä tuli luettua näin syksyn pimeydessä keskellä yötä. Toimii! Ehkä onneksi en asu kerrostalossa...
Virkistävää vaihtelua lukea suomalaista kauhua. Hautalan kauhutuotantoa on kehuttu ja tämän luettuani ymmärrän miksi. Tarinan sijoittaminen suurimmilta osin kerrostaloon toimii miljöönä todella hyvin - maksimoidakseen kirjan pelottavuuden kannattaakin sitä lukea pimeässä lukulampun valossa.
Kirjan kieli on sujuvaa ja hyvin soljuvaa. Juonenkulhetukseltaan tarina muistuttaa perinteistä kauhuleffaa. Reilun 300 sadan sivun pituudessaan kirja ei myöskään ehdi käydä tylsäksi. Olisin itse jopa toivonut lisäpituutta ja enemmän kuvailua sekä hahmojen taustoittamista, nyt päähahmoa lukuunottamatta monen jäädessä yhden luonteenpiirteen varaan.
Arvosanaa antaessa pohdin pitkään kolmen ja neljän tähden välillä (puolikkaita tähtiä pyrin välttämään). Tarina ei ole erityisen erottuva, mutta vaasalainen kerrostalo ja aidosti jännittävä tunnelma sekä yllättävä loppuratkaisu saivat kallistumaan neljän tähden puolelle. Suosittelen kaikille kauhusta nauttiville - suomalaista kauhua ei voi olla liikaa.
Joni muuttaa elementtikerrostaloon, lause joka jo sellaisenaan huokuu eksistentialistista kauhua. Kyseisen betonikolossin sisuksissa kytee kuitenkin muutakin kuin potentiaalisia kosteusongelmia ja vähitellen Joni saa kuulla naapureiltaan talossa vuosien varrella tapahtuneista veriteoista ja kuolintapauksista, jotka kaikki tuntuvat liittyvän Jonin asunnon alkuperäiseen asukkaaseen, erikoiseen arkkitehti Kalliin. Jonin lievät mielenterveysongelmat eivät ainakaan helpota asiaa.
Tarina toimii, koska lähtöasetelma on varmasti useimmille tuttu, kukapa ei olisi tuntenut vilunväristyksiä käydessään oman kotitalonsa pimeässä kellarissa tai vintillä. Tai kuunnellut öisin ulkona pauhaavia liian äänekkäitä tuuletuskoneita. Eksentriset naapurit ovat myös tosielämästä tuttua vakiokuvastoa. Kun tämä lähes banaali luonnollinen miljöö tönäistään hetkittäin yliluonnollisen puolelle se tuntuu jopa hyvinkin luontevalta seuraavalta askeleelta. Hautala myös kasvattaa tapahtumia hyvällä rytmillä, aina hieman sarkastiseen lopetukseen saakka.
Pimeän arkkitehti on parasta kotimaista kauhua, se on moderni mutta tuntee samalla genrensä historian, vähän niin kuin sen keskipisteenä oleva moderni kerrostalokin muinaisuuteen ulottuvine juurineen. Vahva paikallistuntu tuo myös lisäuskottavuutta, vaikka toki missä tahansa Suomessa ja maailmallakin on rumia kerrostaloja enemmän kuin laki ja hyvä maku sallivat.
---
Joni moves into an apartment block built in the 1960s, a sentence that alone evokes existential horror. However, the building in question hides something worse than the usual problems with mould and pipe leaks, and slowly Joni learns from his new neighbouts about the deaths that have taken place in the house during its existence. And all of them seem to point to one person, an eccentric architect who happened to live in Joni’s apartment. Joni’s own mental issues aren’t really helping him.
The story works, because most people are very familiar with many of the situations and places. Who hasn’t felt a slight chill when visiting a basement in his or her own apartment block, a basement that somehow manages to look more and more like a tomb in the bleak glow of a single lightbulb. Noisy air conditioners somewhere outside have kept us awake at night. And everyone has met a strange neighbour or two. When this almost banal setting is given a slight push towards the unnatural and the supernatural, it feels like a very logical next step. Hautala also builds up the suspense with a good rhythm, all the way to the slightly sarcastic ending.
Pimeän arkkitehti (literally, “Architect of the Dark”) is some of the best that Finnish horror has to offer. It’s both a modern horror novel but also very well versed with the history of its genre, kind of like the modern apartment block with its ancient roots in the center of the story. A strong local setting also gains it extra points, although ugly big apartment houses can and do exist anywhere in the world.
Pimeän arkkitehti on hyvin vetävää ja viihdyttävää kauhuilua, kuten Hautalan teokset yleensäkin. Tällä kertaa outojen tapahtumien miljöönä on kerrostalo ja tarina liittyy tukevasti riivattu talo -kirjallisuuden perinteeseen. Toki kirjailija tuo omat twistinsä, mutta lukemistani Hautalan kirjoista tämä on ehkä kaikkein perinteisin lajityyppinsä edustaja.
Pidin Hautalan luomista henkilöistä, kuten aiemminkin. Kirjailija on pienten ja syrjittyjen puolella ja tässäkään tarinassa keskeiset henkilöt eivät ole mitään erityisen menestyneitä tai "normaaleja" ihmisiä. Kiinnostavia ja samaistuttavia he kyllä ovat.
Kirja on taattua ja turvallista Hautala-laatua, ehkä osittain liiankin turvallinen. En pitänyt loppuratkaisusta joka oli tarpeettoman tavanomainen, kauhuelokuvamainen "shokki"lopetus. Muutenkin osa käänteistä loppupuolella tuntui minusta kliseisiltä ja koomisiltakin.
Mitään täysin pinnallista ja aivotonta viihdettä Hautala ei tee. Tässä kirjassa teemana minua kiehtoi erityisesti miehuus (ehkä koska siihen liittyvät pohdinnat muutenkin ovat olleet mielessä) ja se, miten miehet kohtelevat toisiaan ja millainen on "oikeanlainen" mies. Tässä kirjassa on hyvin pahasti epäonnistuneita isiä ja hyvin pahasti haavoitettuja miehiä. Mielenterveyden ongelmia Hautala kuvaa ja on mielestäni aiemminkin kuvannut hyvin ja uskottavasti. Niitä ei käytetä pelkästään juonen välineinä eikä varsinkaan käsitellä vähättelevästi tai ilman empatiaa. Maladaptive daydreaming (pakonomainen haaveilu) on itselleni aivan uusi käsite (kyseessä on todellinen, joidenkin mukaan dissosiaatiohäiriöihin kuuluva häiriö tai muun häiriön oire) ja Hautala hyödyntää kyseistä ilmiötä hyvin kiinnostavasti.
Kuokkamummo on minusta edelleen selkeästi paras Hautalan teoksista. Tämä ei ole samaa tasoa, mutta ehkä parempi kuin Leväluhta, josta pidin mutta josta en muista enää juuri mitään.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Pimeän arkkitehti ei ollut ihan parasta Hautalaa mitä olen lukenut, mutta silti varsin erinomainen teos. Tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, tunnelma on riittävän karmiva, että kirjan lukemisen jälkeen omankin asuintalon rappujen välisellä käytävällä hitusen pelottaa kun osa lampuista onkin pimeänä. Tykkään Hautalan tyylistä sekoittaa kerronnassaan totta ja mielikuvitusta. Tämän teoksen tyylissä näen ehkä jotain samaa kuin Kingin teoksissa, vaikka yleensä olen ollut eri mieltä usein kuullusta "Suomen Stephen King" -nimityksestä.
Taattua Hautalaa. Tämä ei mennyt minulla aivan niin ihon alle kuin Leväluhta ja Kuokkamummo, mutta toimi.
Aikuistumisessa haparoiva, jyräävästä isästä ja vakavista kuvitelmakohtauksista kärsivä Joni muuttaa isukin hankkimaan huonokuntoiseen kerrostaloasuntoon saadakseen opinnot loppuun. Talossa tuntuu olevan jokin pahasti vialla.
Monikerroksisia teemoja, tavallaan vitsikkäitäkin yhteyksiä (betoniarkkitehtuurin käsittely!). Juoni kulkee odottamattomiinkin suuntiin, mutta ote pitää. Joiltain keskeisiltä sivuhenkilöiltä olisin kaivannut hieman enemmän.
En yleensä lue kauhukirjallisuutta, mutta silloin kun luen, luen Marko Hautalaa. Ja sitten totean, että ei olisi kannattanut. Tämäkin oli kyllä aivan kauhea ja niin inhottava, että piti lukea vähän pikakelauksella tiettyjä kohtia. Ja miten tämän jälkeen ikinä enää uskaltaa mennä kellariin tai edes suihkuun?
Hororový příběh od finského autora… co může být děsivějšího? A navíc, z činžovního domu postaveného ve stylu brutalismu, se saunou ve sklepě (ve které samozřejmě došlo k vraždě). S hrdinou, který je sám od sebe vyšinutý a z finančních důvodů (což je ostatně základní kámen většiny hororů) musí žít v tomhle podivném domě, kde se v noci rozléhají kroky tajemného běžce a kde jsou snad všichni nějak narušení (takový sídlištní Insmouth).
Osobně mám k hororům celkem rozporuplný vztah. Něco se mi líbí a něco ne. Líbí se mi to, co se podle mě částečně vytratilo z fantastiky – pocit záhadna. To, že něco, co je obyčejné a obvyklé, najednou přestane fungovat tak, jak má a vymkne se z kloubů. Že se v obyčejných domech a ulicích skrývají cizí světy. A co se mi nelíbí, je samozřejmě to, že vám horory zlomyslně připomínají neúprosnost existence. Zatímco thriller, akční filmy či detektivky jsou o tom, že jedinec dokáže překonat všechno, tak horory hlásají, že ať se snažíte sebevíc, nakonec vás stejně dostanou. Ale co dělat, od hororů ani od oper není fér čekat šťastný konec.
Marko Hautala má pro „sídlištní“ horory zřejmě slabost (viz Bába Motyka) a ten pocit nenápadné podivnosti dokáže vytěžit vážně dobře. Ani nepotřebuje rozjíždět nějaké velkolepé masakry, stačí mu jen starý barák a drobné detaily. Ve chvíli, kdy už pak dojde na nějaké finále, tak to zajede do kolejí klasiky, ale i tak to pořád to funguje. Je tedy fakt, že na mně tam bylo až moc slov, hodně napětí bylo vytvářeno přes popisování pocity hrdiny u celkem obyčejných věcí, a že příběh je v podstatě hodně klasický, ale tohle všechno vyvažovala atmosféra.
Saako vaasalaisesta 1960-luvulla rakennetusta kerrostalosta ja siellä isänsä hänelle ostamassa asunnossa asuvasta alle kolmekymppisestä opiskelijanuorukaisesta hyvätasoisen kauhutarinan? Kyllä saa! Tämä oli ensikosketukseni suomalaiseen psykologista kauhua kirjoittavaan Marko Hautalaan. Eikä jäänyt ainoaksi, aloitin saman tien toisen hänen kirjansa. Hautala on saanut mm. Tiiliskivi- ja Kalevi Jäntin palkinnot ja teoksia on käännetty muutamalle kielelle. Tituleerataanpa häntä jopa Suomen Stephen Kingiksikin. En Kingiä paljoa ole lukenut, mutta sen mitä olen, niin voin sanoa, että Hautala peittoaa ainakin Kingin heikkotasoisimmat romaanit mennen tullen. Elokuvaksihan tämäkin tarina sopisi vallan mainiosti ja lukiessani se näyttikin mielessäni välillä elokuvalta. Tarina ei sinänsä ollut vähänkään esim. kauhuelokuviin perehtyneelle mikään uniikki, josta ei ainakin olisi kaikuja siellä täällä eri kauhuelokuvissa. Siksi 4/5 tähteä ehkä hieman yläkanttiin, jos pelkkää tarinaa ajattelee. Mutta Hautala kirjoittaa hyvin ja kaikkea ei tarjoilla lukijalle valmiiksi, joitain asioita jätetään vähän avoimeksikin. En tarinaa avaa spoilaamisen pelossa sen enempää, mutta hieman yliluonnollisenkin puolelle mennään. Jos se on sinusta kauhussa OK, niin suosittelen. Mitään verta ja suolenpätkiä tässä ei ole, vaan kauhu on tosiaan etupäässä ns. psykologista kauhua.
Hautalan kauhutarinoissa todellisuus vääristyy, kääntyilee, tiivistyy ja laajenee; kutsunevat sitä sivistyssanalla "surrealismi". Hieno kirja, jälleen kerran. Lukijalle kerrotaan ja selitetään tarpeeksi mutta ei liikaa, mikä jättää omalle mielikuvitukselle tilaa maalata pimeimmät nurkat mahdollisimman tummilla väreillä, niin klisheiseltä kuin se kuulostaakin. Henkilöhahmot ovat uskottavia, ja tarinan sivupolutkin tarpeiksi pimeitä, kapeita ja ahdistavia jotta ne palvelevat aidosti pelottavaa kokonaisuutta juuri oikealla tavalla. Koko kirjan ajan ilmassa leijuu pahaenteinen tunnelma - "tästä ei hyvää seuraa..." Suosittelen marraskuun pimeisiin iltoihin, tai vaikka joululahjaksi kauhusta nauttiville ystäville ja/tai sukulaisille.
Voi olla epäreilua antaa vain kaksi tähteä, koska genre ei yhtään kolahtanut. Ajatus harhaili puolen kirjaa muualla varsinkin kuunnellessa (kuuntelin ja luin vuorotellen), enkä tavoittanut kauhun tunnetta. Lopuksi en edes ollut ihan varma, mitä kirjassa oikein tapahtui. Ihan hyvin kirjoitettu kuitenkin. Voisi kysyä miksi luin, mutta kerrostaloon sijoitettu suomalainen kauhu kiinnosti ja halusin tutustua genreen.
Hautala ei taaskaan pettänyt. Tämä on mahdollisesti paras hänen kirjansa tähän asti mennessä. Jotkut kohdat olivat niin intensiivisiä, että oli pakko lopettaa lukeminen hetkeksi ja tehdä jotain muuta. Hautalalla on erinomainen tapa luoda kauhua jostain pohjimmiltaan tavanomaisesta, jossa erottuu äkkiä virhe, särö johonkin toiseen, tuntemattomaan maailmaan, joka ei välttämättä ole hyväntahtoinen.
Hautalan arki-kauhu kaivaa hirviöitä kerrostalojen saunaosastoilta ja mustuneita kieliä kirjasta toiseen. Takuuvarmaa ahdistavuutta, jossa läsnä on niin nykypäivä kuin henkilöiden oma ja koko maailmankaikkeuden historia.
Suomalaisen kauhun kuninkaaksikin (HS, Toni Jerrman) tituleerattu Marko Hautala on eittämättä kehittynyt kirjallisessa ilmaisussaan sitten esikoisteoksensa Kirottu maa (2002; korjattu, uud. painos 2019). Tuoreimmassa ja järjestyksessä yhdeksännessä romaanissaan Pimeän arkkitehti (2020) Hautalan kerronta on suoraviivaista ja konstailematonta, eikä sen anneta lähteä rönsyilemään. Hautala pyrkii rakentamaan tunnelman ja miljöön sekä kertomaan tarpeellisen ja olennaisen ilman turhia krumeluureja: toisin sanoen pysymään tiukasti asiassa. Tosin pelkistäminen näyttäytyy välillä myös toistona: kuinkahan monta kertaa hahmon herätessä todetaan, että on pimeä?
Mielenkiintoinen lähtökohta kaikkien stephenkingien ja muiden kansainvälisten kauhukirjailijoiden jälkeen on sijoittaa kauhuviihteen näyttämö vaasalaiseen kerrostaloon. Suorakulmaisen betonisärmiön persoonatonta miljöötä Hautala onnistuu hyödyntämään taitavasti. Hautala ei myöskään tyydy vain vatkaamaan vanhaa puuroa, vaan tuo keitokseen myös tuoreita aineksia päähenkilön psykiatrisella diagnoosilla MD, maladaptive daydreaming.
Romaanin alkupuoli pitää lukijan tiiviisti otteessaan ja onnistuu kasvattamaan mehukkaasti jännitettään sivu sivulta, mutta se ihan paras imu alkaa heiketä puolen välin jälkeen. Mielestäni egyptiläisten/pohjoissudanilaisten mytologisten ainesten liittäminen tarinaan ei ollut paras mahdollinen ratkaisu viedä juonta eteenpäin. Olisin toivonut, että nämä mytologiset ulottuvuudet olisi jätetty sinne esikoisromaaniin. Tosin tämä on vain oma henkilökohtainen näkemykseni. Loppupuolella vauhti puolestaan kiihtyy jopa hengästyttäväksi, ja romaanin lopetuskin hoidetaan varsin tyylikkäästi. Hautalan romaaneihin pitää ehdottomasti palata uudelleen.
Yliopisto-opintojaan aloitteleva Joni muuttaa vanhaan rapistuvaan kerrostaloon. Rikkaasta perheestä tulevalle nuorukaiselle uusi koti on pienoinen shokki. Asiaa ei auta yhtään se, että naapurit ovat todella omituisia, rappukäytävästä kuuluu etenkin öisin outoja ääniä – ja asunnon edellinen omistaja kuulemma tappoi tyttärensä talon kellarin saunatiloissa. Lisäksi Joni kärsii pakonomaisista haaveilukohtauksista eli MD-oireista, mikä tuo oman haasteensa arkeen.
Pikkuhiljaa Jonille alkaa selvitä, että talossa on meneillään jotain karmivaa. Mutta pääseekö hän enää pakoon?
Kieltämättä näin kerrostaloasukkaana välillä vähän hirvitti lukea tätä. Automaattisesti kuvittelin tapahtumat omaan rappuuni, vaikkei täällä ihan yhtä karua olekaan kuin kirjan kerrostalossa. Ilahduin etenkin yliluonnollisista elementeistä, ja muutenkin tämä on varsin toimivaa kauhua.
Kun trillerit ei riitä pelottamaan, pitää tarttua psykologiseen kauhuun! Ensikokemukseni perusteella Hautala osaa asiansa. Pitkästä aikaa kirja, jonka aikana voi vain olla paikallaan ja tuijottaa kattoon. Olin lähellä antaa 5/5, mutta se loppu... Kiitokset myös Tammelle, joka on alkanut tuottaa kirjoihin lyhyitä videotrailereita 👍
Mä en jostain syystä pääse sisälle tämäntyyppisiin kirjoihin. Jos tämä olisi elokuva, en varmaan uskaltaisi katsoa, mutta kirjana kauhugenre ei vaan toimi. Hautalan kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se ei vain ole pelottava. Pitänee yrittää jotain toista teosta.