Rehellinen kuvaus rakkaudesta, kuulumisesta ja kirjoittamisen pakosta.
”Sinun silmiesi loiste. Sinun silmiesi. Loiste. Sen kaiken loisto, ehdoton, mikä meillä on ollut ja mikä yhä on, tai kun seisot ja katselet vettä ja riisuudut ja olemme taas riidelleet etkä välitä siitä vaan kävelet jälleen yhden päätöksen tehneenä yksin ja alastomana veteen.”
Kaksi naista rakastuu. Tunne on ennenkokematon, pakahduttava, se saa koko maailman näyttämään toisenlaiselta, kauniimmalta. Mutta samaan aikaan se sysää toisen naisista kertojan rooliin, johon ei voi varautua. Hän on pakotettu piilottamaan rakkautensa toisten katseilta, häpeämään sitä, vaikka hän ei ole koskaan ennen kokenut mitään mikä tuntuisi yhtä oikealta.
Essi Kummu (s. 1977) on suomalainen taiteilija. Kummu on valmistunut vuonna 2003 Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan kirjallisuus. Hän on muun muassa opettanut käsikirjoittamista Limingan taidekoulussa.
Kummun esikoisromaani Mania ilmestyi vuonna 2006. Toisessa romaanissaan Karhun kuolema (2010) hän ammentaa aineksia suomalais-ugrilaisesta tarustosta. Hän pitää itseään ruumiillisena kirjoittajana, jonka kirjaimet tulevat esiin kävelemällä, juoksemalla ja tanssimalla.
Romaani alkaa kodinkoneosastolta: pesukoneen poistoletkun etsintä, mitä arkisinta, paitsi että kertojalle tilanne tuntuu erikoiselta, koska hän on nainen ja hänen rakastettunsa on nainen ja kuvio on hänelle vielä uudehko. Loisteessa yhdistyvät alusta loppuun arkinen ja kirjallinen, konkreettinen ja pohdiskeleva. Kertojaratkaisu vaihtelee. Välillä minäkerronnasta siirrytään kuvaamaan Helena-nimisen naisen elämää, joka näyttää kuitenkin olevan sama kuin kertojan; en täysin sisäistänyt tätä muutosta, mutta se oli kiinnostava ja tykkäsin. Luonnehdinta sopii moneen muuhunkin asiaan kirjassa, en aivan sisäistä, mutta on kiinnostavaa ja tykkään.
Teos tarjoaa monia kolahtavia lauseita. Kirjallisuuden lukeminen ja kirjoittamispuhe tuovat mukaan myös esseistisiä sävyjä. Ytimessä on rakkaus, kaikki mitä syntyy siitä, kun kaksi naista, jotka ennen ovat eläneet heterosuhteissa, alkavat toistensa rakastajiksi. Joissakin asioissa voi yllättyä iloisesti, ja pidin siitä että mukana ei juuri ollut syrjintäkuvausta. Virkistävää oli myös uskontokuvaus ja se, että pääkaupunkiseudulla ei käydä kuin kiusaantumassa kustantamon syntymäpäivätapahtumassa ja kirjailijajärjestön juhlissa, jossa ihmetellään mm. ”missiriviä”. Myös Virginia Woolf oli Voguen kannessa, muistutetaan. Mitä päähenkilö lopulta haluaa? Kirjassa on paljon mielenkiintoisia aineksia.
”On mahdollista, että he ovat jo toistensa omat siitä huolimatta, ettei sille ole tapaa eikä aikaa eikä paikkaa eikä varsinkaan syytä tässä maailmassa.” (s. 24)
”Lauseet eivät sovi minuun, joten pilkon niitä osiin, jotta ne mahtuisivat sisälleni paremmin, edes sanapari tai tavu kerrallaan.” (s. 50)
”Vasta myöhemmin hän tulee huomaamaan, että näkymättömyys ja mykkyyteen pakottaminen ovat satuttaneet häntä enemmän kuin mikään muu ja vienyt kaikelta muulta arvon.” (s. 123)
Kysymys: kirjoittavatko kaikki nykyään autofiktiota?
Vitsi miten paljon odotin tätä kirjaa - kaksi naista rakastuu toisiinsa, jees kyllä kiinnostaa - ja miten paljon olisin halunnut pitää siitä. Mutta ei.
Kirja oli turhan sekava, eikä kokonaisuus ollut eheä. Lukiessa en ollut ihan varma mitä tapahtuu, eikä se selvinnyt kirjan lukemisen jälkeenkään. Kirjassa oli paljon epäkiinnostavia aiheita, ja kahden naisen suhteen kuvaus ei antanut mitään uutta. Ei voinut samaistua ja toisaalta kuvaus jäi outojen yksityiskohtien varaan, joten siitä ei saanut lopulta oikein mitään irti. Ehkä kirjasta löytää itselleen enemmän jotain, jos on samassa tilanteessa etsimässä ja hämmästelemässä omaa seksuaalisuuttaan ja yrittämässä sovittaa kahta erilaista perhettä yhteen.
Tämä on varmasti kirjailijalle tärkeämpi teos, kuin useimmille lukijoille. Valitettavasti.
Pidän Essi Kummun tyylistä ja siitä, kuinka kirjassa voi harhailla eli kaikki ei etene niin kuin juna vaan huomaat, että olet ollut väärässä paikassa tai ajatuksessa. Tekee hyvää lukea tällaista ja muistaa, että on muutakin kuin varmasti etenevä dekkari (naurua).
Mutta kirjaa lukiessa aloin pohtia tätä autofiktion kultakautta yleensä. Jollain tavalla se ärsyttää. Jopa tässä kirjassa olisin ihastuneena pohtinut, miten kirjailija saa juuri tällaisen tarinan aikaan. Nyt sen sijaan googlaan lehtijuttuja, mikä tarinassa on totta. Kuten Kummu itsekin sanoo tekevänsä. Ehkä tämä autofiktio voitas unohtaa niin, että toimittajille ei vain enää kerrottaisi, mitä todelliseen elämään kuuluu. Näin kukaan ei edes pohtisi, noinko kirjailija elää.
Tää alkoi niiiiin lupaavasti ja Kummu kirjoittaa oivaltavasti, mut lopulta tää vaikutti aika keskeneräiseltä ja jotenkin liian harhailevalta. Naistenvälisten suhteiden kateuden kuvauksesta silti yks lisätähti.
Tästä on jotenkin vaikea ajatella yhtään mitään. Sinänsähän ei ole kirjan syy, jos lukija lähtökohtaisesti ei pidä autofiktiosta. Genren ominaispiirteisiin perustuvan nihkeyden lisäksi lukukokemusta haittasi se, että en oikein ymmärtänyt kertojaratkaisuja. Kokonaisuudessaan koko teos oli hajanainen ja keskeneräisen oloinen. Toisaalta olen myös valmis myöntämään, että oma lukutaitoni ei välttämättä riittänyt tämän ymmärtämiseen. Lähinnä käteen jäi sisäistetty homofobia ja jatkuva konflikti ja jännite kertojan ja kaiken muun välillä.
Olen lukenut viime aikoina niin paljon ironian kyllästämää ja etäännytettyä nykykirjallisuutta että haukotuttaa, mutta tämä nopealukuinen teos olikin ihastuttavan rehellistä ja vapaata kerrontaa. Sotkuista ja epävarmaa kuin elämä. Tämän perusteella luen jatkossa mielelläni muutakin Kummua.
Harmillista! Tässä kirjassa oli välillä niin herkullisia pohdintoja identiteetistä, perheestä, kodista, rakkaudesta ja yksinäisyydestä, mutta kirjan rakenne sotki omalla kohdalla liikaa. Kerrontamuoto vaihtuu, vieraillaan muistoissa, palataan nykyhetkeen. Kesti pitkään hahmottaa, että kuka nyt puhuu ja mihin aikaan. En ole toki lukenut Kummun aiempia teoksia, joten ehkäpä sekin vaikutti lukukokemukseen. Kirjan kuitenkin sai takkuilusta huolimatta luettua suht sukkelasti. Muutamia hienoja, jopa nerokkaita lausemuotoja oli!
Loiste kertoo naisten välisestä rakkaudesta, kirjailijuuden ongelmakohdista ja hieman myös uskonnon merkityksestä teoksen päähenkilölle. Viimeksi mainittu tuntuu suorastaan kumoukselliselta, silä uskonnon käsittely suomalaisessa nykykirjallisuudessa voimauttavana elementtinä alkaa olla jo lähes sukupuuttoon hävinnyt ilmiö.⠀ ⠀ Essi Kummun teksti on ihan harvinaisen auki. Se on auki sillä tapaa kuin ihminen, joka uskaltaa kohdata toisen ihmisen ilman filttereitä ja pienimpiäkään tarkoituksellisia itserepresentoinnin mekanismeja. Se on auki rehellisesti ja epävamuutta pelkäämättömällä tavalla, joka tuo mieleen Maggien Nelsonin jotkut pohdinnat sillä erotuksella toki, että Nelsonin tekstit ovat autofiktiivisiä, kun taas Kummun kohdalla on kyse fiktiosta, vaikkakin Loisteessa kuvatut asiat liippaavat läheltä hänen omaa elämäänsä.⠀ ⠀ Loisteessa tulee esiin, miten maailma on edelleen rakentunut pääasiallisesti nais-mies -yksikölle ja miten naisten välisen rakkauden esiintuominen sukulaisille ja muulle ympäristölle ei aina ole ollenkaan yksinkertainen juttu. Rakkauteen, joka muuttaa kaiken, syövyttää happoaan salailu ja häpeäntunteet.⠀ ⠀ Kummu nostaa esiin myös sen, miten naisten väliseen rakkaustarinaan liittyy usein lisäpaineena defaulttinen paine sen onnistumisesta.⠀ ⠀ "Olemme saaneet toisemme ja nyt meidän kuuluu olla onnellisia. Muille tämän tulee näyttää siltä että olemme ratkaisseet persoonaamme ja identiteettiämme koskevat kysymykset ja sijaitsemme nyt rauhan satamassa, eikä mitään keskeneräisiä kohtalonkysymyksiä ole selvittämättä."⠀ ⠀ Kummun tapa kirjoittaa on puntaroidun hienovarainen ja tuo kaiken kuvatun hyvin lähelle lukijaa. Loisteeseen on helppo ihastua.⠀ ⠀
Kirjassa puhutaan paljon Virginia Woolfista, ja minulle tulikin olo, että tässä hahmotellaan jonkinlaista toisintoa Woolfin tyylistä, varsinkin Majakasta. Koin kuitenkin kirjan paikoin hyvin vaikeaksi seurata. Onko romaanin kertoja sama koko kirjan vai vaihtuuko se välillä? Kuka on Helena, onko hän kertoja vai kertojan rakastettu? Missä välissä naiset eroavat vai ovatko eronneet lainkaan? Voi olla, että äänikirja toi lisähaasteita, koska en päässyt helposti selaamaan taaksepäin ja tarkistamaan asioita.
Tätä kirjaa kuunteli eräänlaisena tausta-ajatuksena kävelymatkojen aikana, mutta en koe, että sain tästä paljon uusia ajatuksia. Oli mukavaa kuunnella tapahtumia lapsuudenmaisemistani. Kansikin on hieno, tosin häiritsevästi tavutettu.
Voi että. Toivoin niin, että tämä olisi hyvä — suomalaisesta kirjallisuudesta naisten välisistä suhteista kun ei todellakaan ole liikaa.
Mutta tämä oli nyt vähän liian sekava ja harhaileva vaikka aihe kiinnostaakin, oli Woolfin lainauksia ja riitelyä ja kirkkoa ja kirjailijuutta ja mitä lie, en oikein päässyt tarinaan kiinni kunnolla missään vaiheessa.
P. S. Voisiko joskus, edes kerran, joku kirjoittaa onnellisen tarinan (tai edes onnellisen lopun) kahden naisen suhteesta? Onko se liikaa pyydetty?
En saanut tästä oikein mitään irti. Tarina oli sekava ja poukkoili sinne tänne eikä henkilöistäkään saanut tolkkua saati että heidän elämänsä olisi herättänyt kiinnostusta.
Tässä on yksi hienoimmista kansista ikinä. Siis miten upea! Ja ihan kannen perusteella tämä tarttuikin kirjastoreissulla mukaan. Mutta ei lukukokemuskaan jättänyt kylmäksi.
Loiste kertoo kahdesta naimisissa olevasta naisesta, jotka rakastuvat toisiinsa. Totaalisesti ja täydellisesti, järjen ja normien vastaisesti. Toinen naisista on kirjailija, jonka työn alla olevan kirjan päähenkilö on hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Juoni ei etene lineaarisesti, vaan hyppii edestakaisin kirjailijan ja tämän päähenkilön muistoissa.
Rakastuminen on helppoa, miksi kaiken muun pitää olla niin helvetin vaikeaa. Kaapista tuleminen sukulaisille pelottaa, voiko naisystävän kanssa kulkea käsi kädessä, mitä jos naisystävä ei haluakaan jättää puolisoaan, mites lapset, mitä jos toinen haluaa pyörittää taideresidenssiä keskellä metsää ja toinen elää kaupunkielämää, mitä jos kahden elämän yhteen sovittaminen ei kaikesta rakastamisesta huolimatta vaan onnistu.
Hengästyttävä, hämmentävä, hienosti koostettu kertomus, joka on ladattu täyteen minuuden ja yhteiskunnan odotusten ristiriitoja, naisten rooleja, epävarmuutta, Virginia Woolfia. Autofiktiota autofiktion sisällä. Mekkoja, joita naisten on soviteltava päälleen vuosisadoista toiseen niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisesti.
Tässä on paljon hyvää ja osuvaa pohdintaa parisuhteista, rakkaudesta ja oman itsensä etsimisestä. Itselleni resonoi erityisesti kirjailijan toive saada olla vapaa toteuttamaan elämää ja rakkautta tavoilla, joita voi keksiä itse sitä mukaa kun matka kehittyy.
Hämmentävä, poukkoileva lukukokemus. Tarina ei etene kronologisesti, mutta järjestyksen tulkitseminen jätetään ainakin osin lukijan vastuulle. Päähenkilö (satunnaisesti minä-kertoja, satunnaisesti kolmannessa persoonassa esitetty) on rasittava, valittava kynnysmatto, joka jatkuvasti hakee validointia toisilta, ohuiksi jääviltä ja usein teoksessa vain hetkellisesti piipahtavilta hahmoilta. Luvut tuntuivat irrallisilta: miksi kerrotaan runoilijan luona vierailusta, mikä pointti on talonostopähkäilyillä, entä residenssivierailulla? Varmaan ne vievät tarinaa eteenpäin, mutta tuntuvat kaikki irrallisilta ja merkityksettömiltä. Kokonaisuus jäi minulle sekavaksi ja koko teoksen tarkoitus (sikäli kuin sillä sellaista autofiktiivisen anekdoottikokoelman ulkopuolella on) epäselväksi.
Saattaisi vaatia toisen lukukerran, että ymmärrän paremmin, mutta ei ollut tarpeeksi kiinnostava jotta ryhtyisin siihen.
Hmmmm... Mitähän ihmettä minä juuri luin... Kirjasta jäi itselleni todella hämmentynyt olo. Sen tarinaa oli jotenkin todella vaikea seurata, siinä kun hypittiin aikajanalla ja myös kertojan ääni vaihtui välillä minä-kertojasta, joka kertoo rakastetustaan, kaikkitietävään kertojaan, joka kertoo Helenasta ja rakastetusta. Sekava selostus...aivan... Oli vaikea pysyä kärryillä, kuka kukin on. Tämä tuntui niiiiin taiteelliselta pläjäykseltä, että meni vähän yli minun hilseen.
Tätä lukiessani en pystynyt välttymään ajatukselta, tämä kertoo kirjailijan omasta elämästä. Kirjassa oli niin hämyisesti kerrottu eri ihmisistä, ei aina edes ihmisten oikeilla nimillä. Mm. siitä tuli vaikutelma, että päiväkirjamaista ajatuksenvirtaa tässä luetaan. Noh, tämä nyt on vain oma tulkintani.
Nakkaan tälle kuitenkin kaksi tähteä, koska tämä kertoi naisten välisestä rakkaudesta, vissiin.
Tämä ei ole edes autofiktiota, tämä on omaelämäkerta minulle tuntemattomasta ihmisestä, jonka elämä ei tunnu olevan kovin kiinnostavaa. Lukeminen tuntui siltä kuin olisi lukenut jonkun henkilökohtaista päiväkirjaa, johon on ajoittain kirjoitettu hyvin tiiviisti ja sitten se on unohdettu puoleksi vuodeksi. Kirja hyppii niin paljon ajassa ja paikassa, että siinä on vaikea pysyä kärryillä.
Tässä tulee myös hyvin ilmi autofiktion suurin ongelma: vain päähenkilö on moniulotteinen hahmo, muut ovat päähenkilön näkökulmasta kuvattuja kuoria. Muiden hahmojen persoonat eivät tule lainkaan esiin, minkä takia yksikään hahmoista ei ole kiinnostava.
Kirja oli puuduttavan tylsä ja sen joutui väkisin runnomaan loppuun.
Kaunis, mutta hivenen hajanainen kuvaus ydinperheessä ja heterosuhteessa elävästä naisesta, joka rakastuu naiseen. Maailmojen, perheiden ja tarinoiden yhteensovittaminen osoittautuu romaanissa vaikeammaksi, ja omasta tilasta rakastetun luokse vievä tie kivisemmäksi kuin aluksi näyttää.
Kiinnostavimmillaan Loiste oli itselleni kirjallisen työn kuvauksissa - näitä olisin kaivannut jotenkin enemmän. Myös teoksessa siellä täällä esiin nouseva Woolf- yhteys oli kiehtova, se olisi voinut olla temaattisesti vielä kehitellympi. Nyt sanoma jäi paikoin hieman epämääräiseksi, ohueksi.
Sisältää hyviä oivalluksia elämästä ja parisuhteista sekä lyyrisiäkin kohtia, mutta loppujen lopuksi tuntui vain vaikeaselkoiselta sekamelskalta erilaisia kohtauksia, joista osa ei tuntunut mitenkään liittyvän toisiinsa. Vaikea tietää kuka henkilöhahmoista kussakin kohdassa on äänessä ja se häiritsi, vaikka se oli tietenkin tarkoituksellista. Alun luin mielenkiinnolla nähdäkseni mihin suuntaan tarina lähtee, mutta puolenvälin jälkeen kirja ei jaksanut enää kiinnostaa (koska varsinainen tarina ei oikeastaan mennyt mihinkään suuntaan). Myös teoksen nimen merkitys jää, jos ei hämäräksi, niin ainakin yhdentekeväksi.
Ajatuksellisesti keskeneräinen, luonnosmainen ja valitettavasti sekava. Virginia Woolfin osuus erityisen kehnosti ajateltu. Kaikista tämän älykön ja keskeisen länsimaisen kirjailijan saavutuksista Kummu keskittyy ensiksi kehnoon leninkivalintaan. Se on kovin hämmästyttävä valinta. Teos kaipaisi kunnollista toimittamista, mutta sekään ei pelasta keskeneräisyydeltä.
On se uuvuttavaa jatkuvasti peilata itseään ja ihmissuhteitaan ulkopuolelta tuleviin kuvitteellisiin odotuksiin! Niin oli paikoin varsin uuvuttavaa tämän kerronnan tyyli, siksi kolme tähteä. Tämä oli upea lausahdus, joka myös kiteyttää tarinaa hyvin, kuin vahingossa: "Ihmekös että naisen elinvoima laski, on raskasta elää ympäristössä, jota on pakko vastustaa tai jota ei voi hyväksyä"
Kirjassa oli kiinnostavia teemoja sukupuolirooleista aina Virginia Woolfiin, mutta jossain keskivaiheilla tarina katkesi enkä saanut siitä enää otetta. Olisin lukenut mieluusti enemmänkin mekoista, siitä missä roolissa itsensä kokee normeja rikkovassa parisuhteessa ja rakkaudestakin. Kirjan lopussa oli liikaa hahmoja, joiden rooli jäi ohueksi ja liikaa kirjoittamisesta kirjoittamista.
2,5 Pidän tällaisesta esseemäisestä kerronnasta paljon! Lopulta en kuitenkaan tiedä, mitä tästä jäi käteen, sydämeen tai muuhunkaan ruumiinosaan. Kirjoittamisesta, kaapista tulosta, mutta kuitenkin enemmän jostain muusta. Mutta mistä? Ehkä äänikirja ei ollut tälle paras formaatti.
Kirjassa oli hetkensä, mutta kokonaisuus oli rasittavan sekavaa luettavaa. Tuntui kuin monen kirjan raakileet ja jokunen koulutehtävä olisi levitetty lattialle ja kasattu sitten sattumanvaraiseen järjestykseen.
Tarina jäi liian ohueksi, koska epäolennaisuuksia kuvailtiin liikaa. Olisin tarvinnut mukaansatempaavampaa kerrontaa. Halusin pitää kirjasta, mutta ei ollut valitettavasti minulle.
4,5 tähteä. Tämä kirja kosketti ja sai ajattelemaan. Rachel Cuskia muistuttava oivaltava ja kirjoittamista itseään pohtiva kerronta yhdistettynä rikkonaiseen aikarakenteeseen toimi todella hyvin.