Kiitetyn Lea-romaanin kirjoittanut Ritva Hellsten piirtää uudessa romaanissaan tarkkanäköisen kuvan kirjailijasisarensa, tulipalossa kuolleen Raija Siekkisen viimeisistä vaiheista. Kirja kertoo kamppailusta kirjailijankutsumuksen ja arjen vaikeuksien, elämänhalun ja kuoleman aavistelun välillä. Teos kuvaa, miten lahjakas ihminen pitää loppuun asti kiinni taiteestaan ja unelmistaan, joita kipeät lapsuudenkokemukset ja pettymykset ihmissuhteissa ovat koetelleet.
En kuulu "siekkisläisiin", Raija Siekkisen superfaneihin, enkä tunne hänen tuotantoaan läpitarkasti enkä myöskään elämänvaiheitaan. Hellstenin romaania luin siis melkolailla omana fiktiivisenä teoksenaan, joka onnistuu maalaamaan kauniin ja tuskaisen, ristiriitaisen ja nälkäisen muotokuvan taiteilijasta matkalla kohti varhaista hautaansa. Se tarjoaa hienovaraisia vihjeitä, aavistuksia, tulkintalinjoja, miten asiat ehkä menivät ja miltä ne tuntuivat. Uskottavia sellaisia, mutta hienosti tavalla, joka epäröi eikä väitä todeksi.
Raija Siekkinen on yksi kotimaisista lempikirjailijoistani ja välillä kun elämä oikein hälisee, toivoisin että voisin rauhoittua lukemaan vain häntä. Toisia kirjailijoitakin hän innoittaa, esim. Joel Haahtelan tuotannossa on jatkuvia siekkisläisiä kaikuja. Tässä kirjassa Raijan traagisen tarinan kertoo kauniisti ja vähäeleisesti hänen sisarensa, kirjailija Ritva Hellsten. Auttaa paljon, jos jo vähän tuntee Raijan elämänvaiheita, mitään suoraa kronologista kerrontaa tämä ei ole, mutta ei mitään monimutkaista kikkailuakaan. Kirja piti otteessaan, ja sai jälleen kerran toivomaan, että kaikki olisi mennyt toisella tavalla; mielenterveys- ja päihdeongelmat (jotka lukivat vain rivien väleissä) eivät olisi vieneet, ja se karmea tulipalo olisi jäänyt tapahtumatta.
Hieno, puhutteleva ja hyvin kirjoitettu teos kirjailijan siskosta, kirjailija Raija Siekkisestä. Kiinnostavaa pohdintaa kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja taiteelle elämisestä, mutta myös rakkaudesta, kaipuusta ja elämän synkistä pohjavirroista. Lukiessa tuli kaipuu Siekkisen novellien pariin, ja niitä aion taas pitkästä aikaa ryhtyä lukemaan.
Aloitin tätä ristiriitaisin ajatuksin: hurjan rohkea veto kirjoittaa romaani kirjailijasisaren elämästä. Epäilin, miten siinä voi onnistua, ja miltä teos tuntuu luettaessa, kun on lukenut päähenkilö-kirjailijan tuotantoa. Samalla kiinnosti valtavasti, koska kirjailija henkilönä jäi eläessään yleisölle mysteeriksi. Raija on perusteellinen sukellus kirjailijan elämään, ajatuksiin, kamppailuihin rakkauden ja kuoleman kanssa. Teos on kaunis kunnianosoitus taiteilijalle ja hänen taiteelleen. Romaanitekstinä olisin kaivannut tähän enemmän aukkoisuutta, aavistelua suoran kerronnan sijaan. Kirja tuntuu hieman myös tilinteolta, ehkä viimeiseltä sanalta? Romaani seisoo silti omilla jaloillaan, luo oman tajuntansa; todellisuuskytköksestään huolimatta sillä on fiktion mieli.
”Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.” (s. 77)
”Sinä vuonna hänen osakseen oli tullut täyslaidallinen hyvää, täyslaidallinen pahaa, ja taas hyvää, aalto aallon perään; siltä näytti, kun jälkeenpäin katsoi. Hän heittelehti siinä aallokossa kuin kaarnalaiva myrskylaineilla, ei voinut kuin ottaa vastaan sen mitä tuli.” (s. 138)
Aloin lukea tätä epäluuloisesti, mutta yllätyin positiivisesti. Hommage Raija Siekkisen elämäntyölle ja omintakeiselle tyylille. Tiedot sisarusten välisestä draamasta ja miessuhteiden traagisuudesta olivat karua luettavaa, mutta paljon oli myös kaunista.
”Taide on tärkeintä elämässä.” [...] ”Taide pysyy vaikka ihmiset katoavat.”
Nämä sanat kuullessani muistan Kirsti Simonsuuren. Hänen runonsa, jossa hän kirjoittaa: ”Taide on parasta ihmisessä. Minä haluan ihmisestä vain parhaan.
” Taide on lohtu (toki niin paljon muutakin) ja Ritva Hellstenin Raija äänikirjana kuunneltuna tarjosi minulle kaipaamaani lohtua juuri tänään, kun olin aamulla menossa lääkäriin. Jokaisella meistä Raija-faneista on oma Raijansa ja Raija Siekkinen välittyy Ritva Hellstenin kirjasta pitkälti juuri sellaisena ihmisenä kuin miksi hän on päässäni kasvanut. Hän on yksi niistä kirjailijoista, johon liittyviä tuntemuksiani en oikeastaan halua jakaa.
Siekkisen Saari on myös ainoa kirja, josta bloggauksen jouduin paitsi jättämään kesken myös julkaisin keskeneräisenä. En pystynyt kirjoittamaan sitä loppuun, koska olin ääriäni myöten ja äärteni yli niin monien tunteiden vallassa. Hellstenin kirjassa käy ilmi, että Siekkiselle tärkeä runo oli Aale Tynnin Kaarisilta. Tuo runo, jonka teininä kirjoitin vihkooni muistiin ja jota luin yhä uudestaan ja jonka vieläkin osaan lähes ulkoa. ”Sinun sydämesi on lujempi kuin vuorimalmit maan - pane kappale silta-arkkuun, niin saat sillan kantamaan.”
Voisin kirjoittaa Raijasta loputtomiin ja tulla juovuksiin siitä, mitä kirjoitan, kuten saattaa niin helposti käydä, kun kirjoittaa Siekkisestä. En nyt kuitenkaan tee niin, vaan kätken Raijan sydänhuoneeseen ja käyn siellä sitä tervehtimässä.
Raija Siekkisen Tyttö, puu ja peili oli mun rakkaimpia kirjoja lapsena, ja sittemmin olen rakastanut myös hänen romaaneitaan ja novellejaan. Hän myös sekä syntyi että kuoli mun kotikaupungissa, minkä vuoksi olen kenties kokenut hänet vielä läheisemmäksi kuin muuten olisin.
Siekkisen sisaren siskostaan kirjoittamaan kirjaan tarttuminen jännitti, mutta turhaan. Se on kuulas ja kirkas – Siekkisen elämä ei vaikuta sitä olleen mutta ajatus ja ääni kyllä, ja kuvittelen, että ne kuuluvat tässä varsin aidosti. Petyin aikanaan aika tavalla Joel Haahtelan Katoamispisteeseen, joka niin ikään yrittää hahmottaa Siekkisen tarinaa, mutta tämä Ritva Hellstenin kirja oli pikemmin lahja. Kaunis on Hellsteninkin ääni.
Kuuntelin teoksen äänikirjana. Lukijana toimi itse kirjailija Ritva Hellsten, ja hänen työskentely oli rauhallista ja lämmintä. Kuten äänikirjoissa parhaimmillaan, kuuntelukokemus tuntui intiimiltä. Ilahduin myös, että kerrontaa sävytettiin musiikilla, joka jaksotti tarinaa luontevasti, ja tietysti tunteikas musiikki luo erityisen tason, jota pelkillä sanoilla ei voida saavuttaa.
Printiltä luettuna tekstin voima olisi varmasti löytänyt syvemmälle, mutta äänikirjanakin teos tavoittaa rauhan tunteen. Hellsten hahmottaa elämää rehellisesti ja onnistuu tuomaan traagiseen tarinaan myös pehmeyttä ja lohdullisuutta. Itselleni Raija Siekkisen tuotanto ei ole entuudestaan tuttua, mutta olen jo napannut kirjastosta mukaan yhden hänen novellikokoelmistaan. Toivottavasti pääsen tarttumaan siihen pian.
Tätä lukiessa tuli tunne, että haluan lukea Siekkisen kirjoja uudelleen. Siskon kirjoittama kirja oli hyvin samanhenkinen kuin Siekkisen novellitkin, mutta kulki siinä rajalla, ettei tuntunut liian 'kaunokirjalliselle'. Kerronta oli haastavaa, kun en Siekkisen elämänvaiheita sen tarkemmin tunne, lukiessa joutui palaamaan välillä takaisin ja tarkistelemaan, kuka tässä nyt onkaan kertojana ja keitä kuvatut ihmiset ovat. Kovin surumielisen, yksinäisen ja hauraan taiteilijan kuva tekstistä maalautuu, lukemisen jälkeen omakin tunnetila jäi surulliseksi.
Hiukan tuntui oudolta tämä asetelma, että nainen kirjoitti sisarestaan. Vähän oli vaikea pysyä perässä henkilöistä, kun ei tuntenut kirjailijan elämänkertaa juurikaan. Lisäksi ’hän’ pronominin käyttö oli välillä hämäävää, kun kuvailtiin päähenkilön sisäistä maailmaa. Joku kerronnassa siis minusta mätti. Kieli oli kyllä,kaunista ja teksti muuten varsin luettavaa. Teos antaa varmasti avaimia lukea Siekkisen teoksia, joihin aionkin tämän jälkeen tarttua. Mielenkiintonen taiteilija!
"Onnen ajoista ei voinut tehdä tarinaa. Onni jäi rivien väliin kun kirjoitti työstä, rakentamisesta ja kalastamisesta, merestä, myrskystä. Onni oli niiden lauseiden takana joissa hän kuvaili miehen käsiä, taitavia ja kärsivällisiä, tämän korjatessa jotain rikottua tai kunnostaessa sellaista mikä oli ollut kaunis ja päästetty pilaantumaan; ja myös niiden, joissa hän kertoi pelosta tai epätoivosta, kohtaamattomuudesta, menetyksestä. Sillä mitä enemmän oli menetettävää, sitä kauheampi oli pelko."
Ritva Hellsten Raija oli mielenkiintoinen kirja. Lopun tiesi, mutta silti se tuli yllätyksenä eikä sen olisi halunnut saapuvan. Toisaalta loppu myös hieman lässähti. Aikamoista elämää Raija on viettänyt ja varsinkin loppuajan köyhyys tuntui jotenkin pahalta. Mutta hän sai elää haluamaansa elämää. Ainakin aluksi.
Rohkea veto Hellsteniltä kirjoittaa sisaren, upean (minun kirjalijajumalattaren) elämästä. Rohkea veto kannatti, kirja oli hieno, arvostavasti ja kaiketi rehellisesti Raija Siekkisen elämää kuvaava mutta jokin hiersi, kuitenkin. RIP Raija Siekkinen.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-2019, 2024: 250/250) 2020: 6/6 (2021: 4/6) 1984-2024: 260/274
4/5. Raija Siekkinen pääsi itse kertaalleen Finlandia-ehdokkaaksi novellikokoelmallaan Kuinka rakkaus syntyy (1991). Ja nyt sitten Raija Siekkisen sisko Ritva Hellsten sai Finlandia-ehdokkuuden tulipalossa kuolleesta Raija-siskosta kertovalla romaanillaan. Molemmat teokset olivat mielestäni ihan ok, hyviä tai jopa erinomaisia – mutteivät ne kuitenkaan nousseet niiden aivan parhaimpien, mieleenpainuvimpien ja uudelleen luettavimpien joukkoon.