Nuorella suomalaisnaisella on Pietarissa työharjoittelupaikka, vuokra-asunto ja videokamera. Eräänä päivänä hän tapaa taidenäyttelyn avajaisissa nahkatakkisen nuorukaisen, Vadimin, joka vaikuttaa piinatulta kuin Nuoren kapinallisen James Dean.
Vadimista tulee naisen muusa, kuvaamisen ja intohimojen kohde, jonka vieraus pelottaa, mutta samalla kiihottaa. Valtapelin piirteitä saava, epävakaa suhde pakottaa molemmat myös kohtaamaan oman menneisyytensä kipukohdat.
Reetta Aallon esikoisromaani kuvaa vuosituhannen vaihteen Pietaria, sen taiteilijapiirejä ja rosoisia ihmiskohtaloita. Se on sukellus kuumeiseen nuoruuteen ja tuhoisaan ihmissuhteeseen, jota ilmankaan ei osaa olla.
Tämä ei napannut. Kirjassa oli paljon potentiaalia, joka jätettiin kuitenkin kaikki käyttämättä. Tarina kulki jatkuvasti ympyrää ja toisti itseään: kaikin puolin kehnon miehen kanssa palattiin uudelleen yhteen aina uudestaan ja uudestaan ilman minkäänlaisia perusteita tai muutosta/kehitystä henkilöissä. Ennen lukemista kiinnosti paljon, että kirja sijoittuu Pietariin, mutta miljöö esiintyi harmittavan pinnallisena - pitkinä listoina teiden ja metroasemien nimiä. Kertojan ja itse Vadimin lisäksi ystäviä ja muita hahmoja vilisi hämmentävän paljon tuomatta tarinaan juurikaan lisää sisältöä. Olisin halunnut pitää tästä, mutta kirja jäi kädenlämpöiseksi ja lukukokemus oli aika ajoin jopa turhauttava.
Oli mielenkiintoista lukea tämä Janne Saarakkalan Sen pituinen se-kirjan kanssa peräkkäin. Molemmista on kohkattu "seksi-kirjoina", mutta mielestäni kummassakaan seksi ei ollut mitenkään korostuneesti keskiössä, vaan paremminkin luontevana osana tarinan henkilöiden elämää siinä missä syöminen tai tanssiminen tai jokin muu psyykkis-fyysinen nautintoa antava asia - kuten tosielämässäkin. Kaikkinensa Vadimissa oli hienoa juuri se, kuinka isot aiheet (valta ja raha, eriarvoisuus, intohimo, yhteiskuntaluokka, eri maiden väliset taloudelliset ja kulttuuriset erot, nuoruus, oman (taiteilija-)identiteetin etsintä jne) piirtyivät esiin alleviivaamatta kertojan arkistenkin havaintojen kautta. Nautin, tunnistin.
Ihanan pakotonta tekstiä, joka soljuu vaan ja jonka lukeminen on puhdas ilo. Tykkäsin tosi paljon! Vaikka omat suhteeni eivät näin ongelmallisia ole olleetkaan, tunteet ja ajatukset ovat tosi samastuttavia.
Nautin myös Pietarin ja sen sisäänsä kätkemien elämänkohtaloiden kuvauksista. Tunnen Venäjää melko vähän, mutta sukellus Aallon kuvaamaan 2000-luvun alun Pietariin ja sen lähitienoisiin oli samaan aikaan tunnistettava ja avartava. Luen Aallolta ehdottomasti lisää jatkossakin, jos häneltä vain kirjoja julkaistaan. Voisin myös vilkaista hänen ohjaustöitään.
En muista vähään aikaan lukeneeni kirjaa, jonka päähenkilö ärsyttää minua näin paljon. Hän on etuoikeutettu ja itsekeskeinen, ja käyttää häikäilemättä hyväkseen Vadimia, muusaansa, vaikka halveksii tämän köyhyyttä ja venäläisyyttä. Lopussa päähenkilö kasvaa onneksi hieman, mutta ei tarpeeksi, jotta voisin tuntea sääliä häntä kohtaan hänen kipuilleessaan suhteessaan Vadimiin.
PS. Onko kynttilällä pyllyyn paneminen oikeasti joku juttu?
Nyky-Venäjälle (no joo, 20 vuoden taakse) sijoittuvia kirjoja ei ole juuri tullut Suomessa vastaan ja Aalto vaikuttaa tuntevan Pietarinsa. Vadimissa käsiteltiin hyväksikäyttöä jännällä tavalla: toisaalta oli se rahaa varastava, muusana toimiva bad boy ja toisaalta länsimaasta tuleva, itsekeskeinen elokuvantekijä. Tempoilu oli mielenkiintoista, mutta toisaalta menetin siihen jossain vaiheessa mielenkiintoni.
Pandemian aikana nojatuolimatkailusta on ollut paljon iloa ja lainasinkin tämän kirjastosta ennen kaikkea siksi, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Pietariin. Aallon kirjoitustyyli toimi hyvin, mutta vaikean parisuhteen ympärillä pyörivät aiheet eivät oikein vieneet mukanaan.
Tämäkin kirjan jätin kesällä kesken. Väkivalta ja toisen hyväksikäyttö tuntui todella pahalta. Nyt sain luettua sen loppuun. Pidin eniten Venäjän kuvauksesta.
Pietarin taidepiireissä noin 2000-luvun alussa. Suomalainen nuori nainen rakastuu James Deanin näköiseen Vadimiin, ja suhdetta voi surutta kuvata määreillä toksinen ja epävakaa.
Sitä vasten onkin outo sanoa, että kirja on hyvinkin nautittava ja helppolukuinen. Johtunee ainakin tekstin väljyydestä, eräänlaisesta ilmavuudesta, sekä ei niin perinteisestä kirjan tapahtumapaikasta. On mielenkiintoista lukea Pietarista, jossa kaikenlaista vaan tapahtuu "koska Venäjä".
Vadim on hurja, kunnon "pysy kaukana" materiaalia, mutta päähenkilö ei voi vastustaa häntä ja ajautuu siinä sivussa itsekin väkivallan pyörteisiin. Lukija tietää järjellä että tästä ei mitään hyvää seuraa, mutta on itsekin kumman kietoutunut suhteeseen ja aivan väärällä tavalla hiukkapikkasen ihastunut niin Vadimiin, kuin kertojaankin. Tämän tason tunteideni manipulointia pidän kirjailijalta taidokkaana.
Kun päähenkilö sanoo ystävälleen "välienselvittelyn jälkeen...", huutaa lukija että understatement of the year! Ehkä pieni naiiviuskin lauseessa paistaa läpi, enkä osaa sanoa, onko se kirjailijalta tarkoituksellista vai ei. Sama koskee tätä: "Miksi minä häntä rakastin - kaikesta huolimatta". Klisee, naiivi, tarkoituksella vai ei?
Noottia tulee siitä, että kirja loppuu aikakaudelleen muodikkaasti töksähtäen. Monessa suomalaisessa kirjassa on näin ja se on yksi jatkuva harmin aiheeni. Mä lukijana tykkään enemmän sellaisesta nivoutuvasta lopusta, edes osittain kohoavasta meiningistä, se on jotenkin kirjaa ja lukijaa kunnioittavampaa.
Vaikka takerruinkin taas kerran lillukanvarsiin, tykkäsin kirjasta ehdottomasti ja pistän Mustan aukon lukulistalle.
Tämä teos menee ihon alle eikä varmasti jätä kylmäksi. Käytännössä kyseessä on myrkyllisen ihmissuhteen ruumiinavaus ja kertomus läheisriippuvuudesta, jonka taustana toimii vuosituhannen vaihteen Pietari. Minäkertojan tyyli on hieman päiväkirjamainen ja välillä jopa luettelomainen, mutta takaumat kertojan lapsuuteen onneksi rikkovat tätä kaavaa.
Vadim itse on rasittava hahmo kaikessa avuttomuudessaan, kuin pallo jalassa. Lukijan empatiat ovat vahvasti kertojan puolella paitsi silloin, kun tämä haluaa Vadimin taas kerran takaisin. Itsekunnioitus tuntuu olevan hakusessa parisuhteen molemmilla osapuolilla, mutta ehkä se kuuluu (ainakin joidenkin) nuoruuteen. On kuin molemmat osapuolet haluaisivat tulla suhteessa nöyryytetyiksi. Vadimin ja päähenkilön suhde ärsyttää lukijaa, sillä sen kuuluukin ärsyttää.
Ajankuva 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun Venäjältä suomalaisen opiskelijan silmin on hyvin arvokasta ja on hyvä, että sitä on tallennettu tämän romaanin sivuille. Näin 2020-luvulla on vaikeaa kuvitella, että missään päin Venäjää enää "tapettaisiin korvalappustereoiden takia", mutta parikymmentä vuotta sitten Neuvostoliiton hajoamisesta seurannut humanitaarinen kriisi näkyi vahvasti venäläisten arjessa ja elämä oli monelle selviytymistaistelua.
Vadimissa kuljetaan Helsingin ja Moskovan väliä ja se kiinnosti lukemaan tmän kirjan. En ole päässyt koskaan Moskovassa käymään ja kaiketi paikkasin sillä tätä alkuperäistä kiinnostusta lukea tämä kirja.
Vahva tunnelma ja pystyin kuvittelemaan, haistamaan ja aistimaan maan läsnäolon, ihmisten temperamentin, maiseman ja mielenlaadun. Pidin tästä todella paljon vaikkakin välillä, toisinaan, kiersi liikaa kehää, puudutti mutta ehkä sillä korostettiin suhteen kierteitä, pyörrettä, irtipäästämisen vaikeutta.
Kirja kertoo nuoresta suomalaisnaisesta, jolla onPietarissa työharjoittelupaikka, vuokra-asunto ja videokamera. Nainen, tai tyttö kai tuossa vaiheessa vielä, tapaa taidenäyttelyn avajaisissa nahkatakkisen Vadimin. Suhteesta tulee sekava toksinen raastava huume-ja alkoholitäyteinen. Tyttö ei osaa irrottaa Vadimista eikä Vadim halua. Tyttö tuo Vadimin elämään vakautta mutta ennen kaikkea tytön taludellinen vakaus takaa Vadimille tasaisen sumean olotilan. Intohimoja riittää, huuruja myös. Veto ja jännite kirjassa oli todella hyvä, pidin siitä ja valtapelin ja epävakaan suhteen kuvaus oli todentuntuista. Nuoruus oli intensiivistä ja vaikutuin Aallon taidoista. Tulen lukemaan häntä lisää.
Helmet-lukuhaaste 2021 23. Kirja, jota luet ulkona
En tiedä kumpi oli ärsyttävämpi kirjan nimi- vai päähenkilö. Kertoja on itsekeskeinen ja häikäilemätön suomalaisnainen, joka käyttää hyväksi etuoikeuksiaan ja Vadimia. Vadim taas on kaunis nuori mies, joka elää toisten siivellä. Nämä kaksi heittäytyvät suhteeseen, jossa kumpikin yrittää hyötyä toisesta. Valtapelejä, väkivaltaa ja viehätystä sisältävästä suhteesta on vaikea päästä eroon. Olin kertakaikkisen tympääntynyt kertojaan. En varsinaisesti pitänyt Vadimistakaan, mutta enimmäkseen säälin häntä. Tämä kääntää ympäri vanhan kaavan taiteilijasta ja muusasta. Tässä nainen on taiteilija ja mies muusa. Tähän olisi voinut paneutua enemmänkin. Enimmäkseen vain kipuillaan suhteen kanssa.
Tykkäsin tässä kirjassa siitä, miten vuosituhannenvaihteen Pietari herää luontevasti eloon. Kaupunkia ja rosoista ja boheemia taiteilija- ja opiskelijaelämää kuvataan hienosti. Reetta Aallon teksti on dynaamista ja kursailematonta.
Suorasukainen kuvaus ihmissuhteesta, jota sävyttää tietyllä tavalla molemminpuolinen hyväksikäyttö. Sen verran kompleksista ja draaman täyteistä on meno, että ihan hengästyttää. Kertojan suhde Vadimiin saa ajoittain todella epätervettä twistiä mustasukkaisuudesta ja vakivallasta, mutta se ei vähennä voimakasta fyysistä vetovoimaa. Pietari on villi. Nuorten boheemien elämä on rähjäisen romanttista sekoilua. Panemista, huumeita, vodkaa, reivejä. Elokuvat, venäläinen keittiö ja kulttuuri pilkahtelevat kiinnostavasti tarinassa.
Kuuntelin tämän kirjan yhden illan aikana. Kirjassa riitti jännitteitä eikä sen valtakuvio ollut itsestäänselvästi jaettu hyviin ja huonoihin, sympatiaa riitti molemmilla. Nimenomaan elävästi rakennettujen henkilöiden varaan rakentuva teos jaksoi kiinnostaa niin paljon, että se oli pakko kuunnella alusta loppuun. Aluksi oletin, että mies olisi paska, mutta myös kertomuksen nainen toimi väärin, siksi tarinaa oli niin mielenkiintoista kuunnella.
Vadim henkilönä oli äärimmäisen kiinnostava ja elokuvantekijän suhde häneen. Olisin ehkä itsekin ollut kiinnostunut Vadimista.
Kirja vei minut mukanaan 100-prosenttisesti. Olen aina ollut kiinnostunut Venäjästä, ja tämä oli vaan pakko lukea, vaikka onkin fiktiota. Kirja kuvaa hyvin vuosituhannen vaihteen Pietaria, sen taitelijapiirejä ja rosoisia ihmiskohtaloita. Tykkään kirjailijan kirjoitustavasta paljon, lukiessani melkein toivoin, että pääsisin elämään tuon naisen elämää, se vaikutti niin mielenkiintoiselta ja jännittävältä! Toivoin, että kirja olisi ollut pidempi, tuota tarinaa olisi voinut lukea kirjatolkulla! Ja matkakuume Pietariin kasvoi entistä enemmän lukiessani :)
hirveesti seksikohtauksii, joita en yleisesti muutenkaan tykkää lukea. juoni turhauttava, kun päähenkilöt suunnilleen joka luvussa riitelevät ja eroavat, minkä jälkeen kuluu pari päivää ja he törmäävät taas jossain kaupungilla ja nussivat menemään seuraavan päivän, jonka jälkeen taas riitelevät. ihan hirveän puuduttavaa luettavaa, kun tarina ei etene mihinkään.
päähenkilö oli myös aivan saatanan rasittava ja hänen toiminnalleen ei annettu mitään selityksiä (oli se sitten tarkoituksellista tai ei, pilasi kirjan minulle).
This entire review has been hidden because of spoilers.
Saattaa olla, että tämä osui niin lähelle kaikkea tuttua, että jäi siksi minulle kaksiulotteiseksi. Nuori nainen, halu menestyä, ongelmallinen rakkaus, paljon seksiä, on off, psykologisointia perhetaustan kautta. Tekstinä sujuvaa, luin kutakuinkin yhdellä istumalla kaikki 250 sivua, mutta "sinä päivänä" tuntui olevan tyypillisin lause ilman että sinä päivänä sinänsä tapahtui mitään dramaturgisesti ratkaisevaa. 2000-luvun taitteen Pietari ja ruokailu olivat lempiasioitani tässä romaanissa!
Esikoisteokseksi harvinaisen pakotonta kirjoittamista. Vaikka myös lukeminen sujui, olisi suhdekäänteistä voinut jättää poiskin muutamat soutamiset ja huopaamiset. 2000-luvun alun Pietari, nuoruus ja päähenkilön elokuvauran alkumetrit kietoutuvat näppärästi rahan, vallan ja intohimon määrittämään suhteeseen Vadimin kanssa.
Mielenkiintoista lukea Pietariin sijoittuvaa kasvutarinaa sen kaikessa erikoisuudessaan. Shokeeraavia tapahtumia ja vähäistä kerrontaa joka oli ihan jees, se jätti lukijalle mahdollisuuden vetää omia johtopäätöksiään. Tosin välillä tapahtumissa rynnistettiin eteenpäin kauheaa vauhtia, joka oli minulle lukijana aluksi aika kaoottista, koska olin juuri lukenut erittäin hidastempoista kirjaa.
En millään osaa päättää kahden ja kolmen tähden väliltä, joten annan 2.5 ⭐ Tässä romaanissa oli hyviä juttuja, mutta kokonaisuutena se ei oikein säväyttänyt ja mielenkiintoni lopahti jossain vaiheessa. Oisin halunnut tykätä tästä enemmän!
Aluksi kirjan dialogivetoisuus vaivasi ja panojutut, mutta mitä pidemmälle mentiin, niin sitä paremmin ne tuntuivat kuvaavan juuri täydellisesti suhteen valtadynamiikkaa. Rakastan myös sitä, miten ruumiintoimintoja kuvataan jotenkin arkisen ankarasti.
Monenlaisia tunteita herättävä ja aidon oloinen. Piti otteessaan, vaikka mitään yllättäviä käänteitä ei ollutkaan. Neljäs tähti olisi varmasti tullut, jos olisin lukenut kirjan noin 10 vuotta nuorempana, jolloin samaistumispintaa hahmoihin olisi ollut enemmän.
Koukuttava, mutta samalla rasittava. Kertojan ja Vadimin suhde on niin vinksahtanut, mutta silti pohjimmiltaan kumpaankin löytyy sympatiaa ja heidän tekojaan voi ymmärtää. 90-luvun Venäjän taidepiirit ja kulttuurien ja maisemien kuvaus luovat mielenkiintoisen tunnelman.
Halusin pitää tästä tosi paljon, mutta jotenkin tarina vain jymähti ja ei jaksanut pitää otteessaan loppukolmanneksella. Pietarissa asuneille varmasti kunnon annos nostalgiaa.