Tässä tulee nyt sit olemaan juonipaljastuksia hyvin merkittävistä juonenkäänteistä.
Yksi tän romaanin merkittävimmiksi kirjoitetuista koukuista on se, kuka kuolee lopussa. Tässä on yksi transhahmo. Arvatkaa kuka kuolee. (Mut ei se haittaa, se uhraa ittensä, ja se on lisäks aromanttinen, niin ei sil ollu mitään mielekkäitä ihmissuhteita kuitenkaan. Jotenkin aromanttisuuteen liitetään usein se, ettei muutenkaan välitä ihmisistä noin kauheesti.)
Päähahmoporukassa on lisäks kaksi valkoista cispoikaa (yks demi&homo ja yks pan), yksi Kiinasta adoptoitu (demi&hetero?)cistyttö ja somalitaustainen heterohko(?) cispoika. Sillee ihan kiva kieltämättä, että ei oo vaan samoja ääniä (siis valkosia cisheteroja) aina uudelleen ja uudelleen, arvostan yritystä. En osaa ottaa kantaa toteutukseen muuta kun ton transhahmon kohdalla, joka tuntu aika kevyeltä ja toisti siis tietenkin sitä traagisen transhahmon narratiivia.
Varsinkin alussa tää piti mukanaan ja odotin jotain kunnon kapinameiningsejä, mutta loppu oli tosi pettymys. Musta on kivaa, kun scifissä/spefissä kirjoitetaan tavallaan nykyoloista (esim. vastaanottokeskukset/säilöt tulee tässä mieleen vertauksena, olla vangittuna ilman rikosta) ja suunnitellaan tavallaan ratkaisuja niihin, kun ei oo tosielämän rajoituksia siinä kirjallisuudessa niin paljoo olemassa, mutta tässä ei ollu musta sitä mielikuvituksellisuutta käytetty sen miettimiseen, mitä tää sanoo yhteiskunnasta ja sen kaatamisesta. Tai sit oli käytetty ja teoksen arvomaailma vaan on mun omasta kovin eroava. En osaa jotekin tarkemmin artikuloida nyt tota.
Ehkä se, että miten lopulta muuttaa maailmaa, jäi aika kevyeksi heitoksi lopulta teoksessa. Et vain ihan ääriolosuhteissa se kannattaa tai siihen on oikeus. Sit kun tyypit pääsi vankilasta, niin somepresenssillä puhumaan nuorten mielenterveysongelmista ja niiden resurssoinnista. Ei sillä et nuorten tarttis kaikki tehdä, mutta fiktiossa se on mahdollista.