What do you think?
Rate this book
REC
Ihmisen voi herättää kuolleista. Tai vain luoda tyhjästä. Räjäyttää esiin uuden maailmankaikkeuden. Sekunnissa. Ajatukset ovat tekoja, kaikki mitä kerran ajattelet, on olemassa.
Lucas on ihan tavallinen poika, jolla on ihan tavallinen elämä, kunnes hänestä tulee erityinen. Se tapahtuu kun kaikki alkaa ensimmäisen kerran, ja kaikki alkaa kun hän tutustuu Coleen ja hänen veljeensä Nikiin. Monta alkua ja loppua myöhemmin Lucas matkustaa ensimmäisen kerran kaupunkiin, josta hänen tarinansa alkoi. Joku on kuollut, joku on kadonnut, ja Lucas matkustaa löytääkseen vastauksia, tietenkin, mutta ei se niin toimi. Hän löytää uusia kysymyksiä, ja hänen tarinansa liittyy toisiin tarinoihin.
REC on kirjallinen mysteeri, matkakertomus ja dokumentti, fiktiota fiktiosta. Se on unohtumaton, suuri romaani ystävyydestä ja rakkaudesta, vallankäytöstä ja rajattomuudesta. REC on huikea kaleidoskooppi, jossa tarinat ja todellisuus asettuvat uusissa käsissä aina uusiin kulmiin.
Lucas on ihan tavallinen poika, jolla on ihan tavallinen elämä, kunnes hänestä tulee erityinen. Se tapahtuu kun kaikki alkaa ensimmäisen kerran, ja kaikki alkaa kun hän tutustuu Coleen ja hänen veljeensä Nikiin. Monta alkua ja loppua myöhemmin Lucas matkustaa ensimmäisen kerran kaupunkiin, josta hänen tarinansa alkoi. Joku on kuollut, joku on kadonnut, ja Lucas matkustaa löytääkseen vastauksia, tietenkin, mutta ei se niin toimi. Hän löytää uusia kysymyksiä, ja hänen tarinansa liittyy toisiin tarinoihin.
REC on kirjallinen mysteeri, matkakertomus ja dokumentti, fiktiota fiktiosta. Se on unohtumaton, suuri romaani ystävyydestä ja rakkaudesta, vallankäytöstä ja rajattomuudesta. REC on huikea kaleidoskooppi, jossa tarinat ja todellisuus asettuvat uusissa käsissä aina uusiin kulmiin.
648 pages, Hardcover
First published August 18, 2020
45 people are currently reading
621 people want to read
About the author
Marisha Rasi-Koskinen
18 books30 followersMarisha Rasi-Koskinen on varsinaiselta koulutukseltaan psykologian maisteri, joka työskentelee koulupsykologina. Hän on tehnyt myös vapaaehtoistyötä mm. kriisikeskuksessa ja tsekkiläisessä saattokodissa.
Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (2011) sai paljon tunnustusta väkevästä kielestä ja monia tulkintoja avaavasta kerronnasta. Hänen toinen teoksensa Valheet voitti vuoden 2013 Tiiliskivi-palkinnon ja sitä kiitettiin erityisesti hätkähdyttävästä rakenteestaan. Kolmas romaani Vaaleanpunainen meri oli yksi vuoden 2015 Runeberg-palkinnon ehdokkaista.
Rasi-Koskinen asuu Tampereella ja on kolmen lapsen äiti. Hän harrastaa valokuvausta, ja kuvia tarinoiden taustalla voi käydä katsomassa instagramissa @marisharasikoskinen.
Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (2011) sai paljon tunnustusta väkevästä kielestä ja monia tulkintoja avaavasta kerronnasta. Hänen toinen teoksensa Valheet voitti vuoden 2013 Tiiliskivi-palkinnon ja sitä kiitettiin erityisesti hätkähdyttävästä rakenteestaan. Kolmas romaani Vaaleanpunainen meri oli yksi vuoden 2015 Runeberg-palkinnon ehdokkaista.
Rasi-Koskinen asuu Tampereella ja on kolmen lapsen äiti. Hän harrastaa valokuvausta, ja kuvia tarinoiden taustalla voi käydä katsomassa instagramissa @marisharasikoskinen.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 62 reviews
September 13, 2020
"Oikeasti. Elämä on pyöreä pallo. Niin kuin maapallo. Minne tahansa kävelee päätyy lopulta samaan paikkaan josta lähti. Tapahtumat eivät seuraa toisiaan. Tapahtumat ovat siinä missä ovat. Koko ajan tapahtuu. Tapahtuu ja on. Ei ole alkua tai loppua. Kaikki on koko ajan. On äsken ja on nyt. On nyt ja on kohta."
Marisha Rasi-Koskisen REC on alati pyörivä tarinakudelma, hyvin mystinen ja hyvin taidokas. Luin teosta hitaasti nauttiakseni vaivattomasti virtaavasta tekstistä. Kaikki mysteerit eivät minulle avautuneet, mutta lukukokemus oli upea. REC kätkee sivuilleen monia tärkeitä teemoja: syvän ystävyyden merkitys niin hyvässä kuin pahassa, ensirakkauden unohtumattomuus, luovuuden lumo ja kiihko, erityisyyden ja merkityksellisyyden etsiminen, turismin rumemmat kasvot. Jussi Karjalaisen kaunis kansi kuvaa kahta tärkeää tapahtumaa sekä kirjan alusta että lopusta. Marisha Rasi-Koskisen taitavuutta ei voi kuin ihailla.
https://kirjaviekoon.blogspot.com/202...
Marisha Rasi-Koskisen REC on alati pyörivä tarinakudelma, hyvin mystinen ja hyvin taidokas. Luin teosta hitaasti nauttiakseni vaivattomasti virtaavasta tekstistä. Kaikki mysteerit eivät minulle avautuneet, mutta lukukokemus oli upea. REC kätkee sivuilleen monia tärkeitä teemoja: syvän ystävyyden merkitys niin hyvässä kuin pahassa, ensirakkauden unohtumattomuus, luovuuden lumo ja kiihko, erityisyyden ja merkityksellisyyden etsiminen, turismin rumemmat kasvot. Jussi Karjalaisen kaunis kansi kuvaa kahta tärkeää tapahtumaa sekä kirjan alusta että lopusta. Marisha Rasi-Koskisen taitavuutta ei voi kuin ihailla.
https://kirjaviekoon.blogspot.com/202...
December 3, 2020
En usein lue yli 600 sivun romaaneja, koska suhtaudun niin laajaksi venyneisiin kokonaisuuksiin epäillen, mutta kun luen, toivon niiden olevan tällaisia. REC on sekä kielellisesti tiheä että laajuutensa perusteleva. Se vangitsee maailmaansa, ja aforistisemmin pohdiskelevat lauseetkin kuljettavat vakaasti eteenpäin. Romaani näyttää kommentoivat useassa kohdassa suoraan tai epäsuorasti taidekritiikkiä, sen jotkin kappaleet ovat kuin itsenäisiä miniesseitä kertomukseen upotettuina. Tästä pitäisi kirjoittaa monen sivun essee, jos haluaisi todella ”analysoida” kirjan, ja sen teemoja voisivat olla kirjallinen valokuvanäyttely, installaatio, kuvan ja kuvauksen hämäävyys, kertomisen hämäävyys, kuvitelman voima, vahingollinen, suorastaan tuhoisa ystävyyssuhde, joka on silti kaikkein olennaisin ja tärkein, ja seksi valtasuhteiden ilmenemisenä, enemmän metaforana kuin viitteenä tietynlaisen seksuaalisuuden ilmenemisestä. Romaanista ei mielestäni edes kannata kertoa liikoja etukäteen potentiaalisille lukijoille, mutta kaipaisin itse kovasti lukupiiriin, jossa voisin jutella tästä kirjan jo lukeneiden kanssa. Nyt jätän tämän vain tähän; joka tapauksessa REC on merkkiteos, jonka ohittaminen ei kannata. Siinä yhdistyvät vetävyys ja vahva kirjallinen tyyli tavalla, joka usein tuottaa mainetta ja kunniaa, jos maailmassa oikein käy.
”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.” (toistuva virke)
”Ihminen voi rakastua pelkkään ajatukseen siitä, että tulee nähdyksi.” (s. 81)
”Ehkä se oli yksi helvetin muodoista, jäädä samaan hetkeen ikuisesti, pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Se olisi valokuvamainen tilanne, jossa kaikki olisi yksityiskohtaista, kirkasta ja selkeää ja jossa olisi tapahtumaisillaan jotain ratkaisevaa.” (s. 446)
”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.” (toistuva virke)
”Ihminen voi rakastua pelkkään ajatukseen siitä, että tulee nähdyksi.” (s. 81)
”Ehkä se oli yksi helvetin muodoista, jäädä samaan hetkeen ikuisesti, pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Se olisi valokuvamainen tilanne, jossa kaikki olisi yksityiskohtaista, kirkasta ja selkeää ja jossa olisi tapahtumaisillaan jotain ratkaisevaa.” (s. 446)
February 7, 2021
Salaperäinen, kerroksinen, unenomainen... Marisha Rasi-Koskisen Rec on hieno romaani, täyttä lukuiloa kannesta kanteen. Mestariteos.
Ensin ovat Lucas ja Cole, sitten kuvaan astuu salaisuus, Nik. On kuvia ja lisää kuvia. On lisää salaisuuksia ja Eve, joka tallentuu elokuvaan. On taide ja kaksoisolennot, muuttuvat kartat ja muuttuva kaupunki, kuvia kaupungista ja ihmisistä siellä.
Rasi-Koskinen punoo tarinakerrostumia, joiden sekaan lukija sukeltaa. Mikä on totta, mikä kerrottua tarinaa, mitä kuvat kertovat, mitä jää niiden ulkopuolelle? Jääkö ihmisestä jotain tänne maailmaan kaikissa niissä kuvissa, joita hänestä on otettu vai väheneekö hän kuva kuvalta?
Ensin ovat Lucas ja Cole, sitten kuvaan astuu salaisuus, Nik. On kuvia ja lisää kuvia. On lisää salaisuuksia ja Eve, joka tallentuu elokuvaan. On taide ja kaksoisolennot, muuttuvat kartat ja muuttuva kaupunki, kuvia kaupungista ja ihmisistä siellä.
Rasi-Koskinen punoo tarinakerrostumia, joiden sekaan lukija sukeltaa. Mikä on totta, mikä kerrottua tarinaa, mitä kuvat kertovat, mitä jää niiden ulkopuolelle? Jääkö ihmisestä jotain tänne maailmaan kaikissa niissä kuvissa, joita hänestä on otettu vai väheneekö hän kuva kuvalta?
September 30, 2020
REC on lumoava.
Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.
"[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio"
Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?
Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?
...jatkuu: REC on lumoava.
Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.
[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio
Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?
Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?
... jatkuu: REC on lumoava.
Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.
[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio
Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?
Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?
...jatkuu: https://readerwhydidimarryhim.blogspo...
Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.
"[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio"
Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?
Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?
...jatkuu: REC on lumoava.
Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.
[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio
Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?
Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?
... jatkuu: REC on lumoava.
Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.
[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio
Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?
Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?
...jatkuu: https://readerwhydidimarryhim.blogspo...
September 30, 2020
Jotenkin on yhtä aikaa ilahduttavaa, odotettua ja yllättävää nähdä Goodreadsissa monia viiden tähden arvioita tälle kirjalle. Joku joukkoon eksynyt yhden tähden arviokaan ei varsinaisesti yllätä. Itse päädyin nyt siihen väliin. Lyhyesti: REC on kiehtova kirja, jossa on paljon mielenkiintoista ainesta, mutta lopulta se oli minun makuuni liian raskas väärällä tavalla ja toisaalta liian hatara.
Tätä kirjaa ei ihan helposti tiivistetä yhden lauseen hissipuheeksi. Mistä tässä itse asiassa on kyse? No, aluksi on Lucas, tavallinen poika, joka tutustuu Coleen ja tämän veljeen Nikiin, ja nämäpä ovatkin varsin erikoisia tyyppejä, jotka vievät Lucaksen uudenlaisiin kuvioihin (ja olivat minulle lukijana siinä määrin raskaita, että olin jo jättää kirjan kesken), erilaisten taideprojektien pariin.
Sivussa kerrotaan myöhempää aikaa, jossa Lucas on matkustanut kaukaiseen kaupunkiin, saattamaan loppuun asioita, jotka ovat jotenkin keskeneräisiä ja vailla lopullista loppua. Asiaan liittyy Lucaksen ja Colen dokumenttielokuva Kertomus kuolemasta, ainutlaatuinen skandaalinomainen elokuva.
Sitten kirja siirtyy toiseen vaiheeseensa, saleihin, joista jokaisessa pyörii ikäänkuin oma elokuvansa, irrallinen mutta kaikkeen muuhun kytköksissä oleva tarina, jotka pääosin sijoittuvat tähän kaukaiseen kaupunkiin. Kaupunki on jollain tapaa epämääräisesti Itä-Euroopassa, monilla tavoin vähän epämiellyttävä paikka, vaikeapääsyinen ja vaikeaselkoinen.
Yksi kirjan teemoista on etenemisen ja yhteydenpidon vaikeus, sen verran paljon kirjassa ollaan jumissa ruuhkissa, joudutaan erilleen ja ollaan saamatta yhteyttä toisiin ihmisiin tilanteissa, joissa olisi tärkeää saada yhteys. Kirja pohdiskelee paljon myös kuvaamisen ja kuvattavana olemisen luonnetta. Loppupuolella saadaan vielä oiva annos kriittistä ajattelua turismia ja matkailua kohtaan.
REC on taitavasti tehty ja taiteellisesti kunnianhimoinen kirja ja minusta tuntuu, että se avautuisi uudella tavalla, kun sen lukisi uudestaan. Samalla tiedän, että tuskin luen – etenkin alkupuolella Lucaksen ja Colen suhde oli suorastaan epämiellyttävän turhauttava ja kuten sanottua, oli saada minut lopettamaan lukemisen kesken. Onneksi jatkoin, sillä pian päästiin kirjan toiseen osaan, joka toi uusia kuvioita ja uutta mielenkiintoa kirjaan.
Ei missään nimessä kaikille, mutta joillekin REC tulee varmasti olemaan ikimuistoinen lukuelämys ja vuoden parhaita kirjoja. Minä en ihan päässyt tähän joukkoon.
Tätä kirjaa ei ihan helposti tiivistetä yhden lauseen hissipuheeksi. Mistä tässä itse asiassa on kyse? No, aluksi on Lucas, tavallinen poika, joka tutustuu Coleen ja tämän veljeen Nikiin, ja nämäpä ovatkin varsin erikoisia tyyppejä, jotka vievät Lucaksen uudenlaisiin kuvioihin (ja olivat minulle lukijana siinä määrin raskaita, että olin jo jättää kirjan kesken), erilaisten taideprojektien pariin.
Sivussa kerrotaan myöhempää aikaa, jossa Lucas on matkustanut kaukaiseen kaupunkiin, saattamaan loppuun asioita, jotka ovat jotenkin keskeneräisiä ja vailla lopullista loppua. Asiaan liittyy Lucaksen ja Colen dokumenttielokuva Kertomus kuolemasta, ainutlaatuinen skandaalinomainen elokuva.
Sitten kirja siirtyy toiseen vaiheeseensa, saleihin, joista jokaisessa pyörii ikäänkuin oma elokuvansa, irrallinen mutta kaikkeen muuhun kytköksissä oleva tarina, jotka pääosin sijoittuvat tähän kaukaiseen kaupunkiin. Kaupunki on jollain tapaa epämääräisesti Itä-Euroopassa, monilla tavoin vähän epämiellyttävä paikka, vaikeapääsyinen ja vaikeaselkoinen.
Yksi kirjan teemoista on etenemisen ja yhteydenpidon vaikeus, sen verran paljon kirjassa ollaan jumissa ruuhkissa, joudutaan erilleen ja ollaan saamatta yhteyttä toisiin ihmisiin tilanteissa, joissa olisi tärkeää saada yhteys. Kirja pohdiskelee paljon myös kuvaamisen ja kuvattavana olemisen luonnetta. Loppupuolella saadaan vielä oiva annos kriittistä ajattelua turismia ja matkailua kohtaan.
REC on taitavasti tehty ja taiteellisesti kunnianhimoinen kirja ja minusta tuntuu, että se avautuisi uudella tavalla, kun sen lukisi uudestaan. Samalla tiedän, että tuskin luen – etenkin alkupuolella Lucaksen ja Colen suhde oli suorastaan epämiellyttävän turhauttava ja kuten sanottua, oli saada minut lopettamaan lukemisen kesken. Onneksi jatkoin, sillä pian päästiin kirjan toiseen osaan, joka toi uusia kuvioita ja uutta mielenkiintoa kirjaan.
Ei missään nimessä kaikille, mutta joillekin REC tulee varmasti olemaan ikimuistoinen lukuelämys ja vuoden parhaita kirjoja. Minä en ihan päässyt tähän joukkoon.
February 27, 2021
En voi yhden lukukerran jälkeen väittää täysin ymmärtäväni mistä tässä kirjassa on kyse. Runeberg-kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna saanut REC on vaikuttava, vaikkakin haastava lukukokemus. On harvinaista, että kirjaa lukiessa havahtuu ajatukseen siitä, että se pitäisi lukea toisen kerran. Kirjalta nimittäin puuttuu selkeä juonirakenne ja romaani rikkoo kerta toisensa jälkeen perinteisen kerronnan rakenteita.
Kirjan yhtenä isoimpana teemana on teoksen nimensä mukaisesti tallentaminen. Kirjassa tarkastellaan maailmaa kameran linssin läpi: joko kirjan keskeiset henkilöt valokuvaavat tai heitä kuvataan. Valokuva ei kerro aina koko totuutta vaan esittää tiukasti, ja usein harkitusti, rajatun näkökulman. Tästä aiheutuu se, että lukijasta tulee pikemminkin tarkkailija, kuin kaiken yläpuolella oleva tietoinen jumalolento. Välillä lukeminen tuntuu siltä, kuin katsoisi valokuvia negatiiveista. Periaatteessa kaikki on esillä kuten positiivisissa mutta kuva näyttäytyy vääristyneeltä tottumattomalle silmälle.
Kirjan yhtenä isoimpana teemana on teoksen nimensä mukaisesti tallentaminen. Kirjassa tarkastellaan maailmaa kameran linssin läpi: joko kirjan keskeiset henkilöt valokuvaavat tai heitä kuvataan. Valokuva ei kerro aina koko totuutta vaan esittää tiukasti, ja usein harkitusti, rajatun näkökulman. Tästä aiheutuu se, että lukijasta tulee pikemminkin tarkkailija, kuin kaiken yläpuolella oleva tietoinen jumalolento. Välillä lukeminen tuntuu siltä, kuin katsoisi valokuvia negatiiveista. Periaatteessa kaikki on esillä kuten positiivisissa mutta kuva näyttäytyy vääristyneeltä tottumattomalle silmälle.
August 28, 2021
Myönnetään, että kiinnostuin tästä kirjasta puhtaasti hyvien arvostelujen perusteella. Kukapa ei haluaisi käyttää kallisarvoista aikaansa mahdollisimman hyviin kirjoihin? Kirjan kryptisyys kutkutti mutta myös vähän huolestutti, itselläni kun on välillä taipumus hermostua turhan monimutkaisiin kuvioihin, arvostan suoria ja selkeitä linjoja. 650 sivua epämääräistä sekoilua ilman tarkoitusta oli mielessäni pyörivä kauhukuva, kun raotin kirjan kantta ensimmäistä kertaa. Annoin itselleni luvan lopettaa kesken. Olikin oikeastaan aika huvittavaa huomata, että kirjailija oli huomioinut ajatukseni lisäämällä tekstin sekaan ihan oikeat uloskäynnit. Tällä kertaa ne jäivät pienoiseksi yllätyksekseni käyttämättä.
Tuo kokemus siitä, että kirjailija on kirjoittaessaan tiedostanut todennäköiset mielenliikkeeni, jatkui oikeastaan läpi kirjan. Ehkä tämä oli yksi niistä oleellisista seikoista mikä teki lukukokemuksesta niin lumoavan. Kaiken kaikkiaan olen hyvin hämmentynyt (ja vaikuttunut) siitä kuinka Rasi-Koskinen onnistuu pitämään tämän hyvinkin sekavan paketin kasassa. Ajassa ja paikassa loikitaan huolella, mutta tarina on kuitenkin miellyttävässä järjestyksessä ja etenee. Huomasin luottavani siihen, ettei kirjassa ole epäolennaisuuksia, vaan kaikella on tarkoituksensa. Aina kun olin alkamassa turhautua, minut koukutettiin takaisin. Kirjan kieli on helppoa ja kaunista, mutta välillä oli totuuden nimissä palattava muutama rivi taaksepäin, koska en ihan tajunnut. Kirja ei alleviivaa eikä tyrkytä, se vihjailee ja luo kokonaisuuden, joka luottaa lukijaan. Olin iloisesti yllättynyt, että lopussa minulle oli annettu kaikki palaset, joiden avulla saatoin pikkuhiljaa ymmärtää, kirjaa uudelleen selaillen. Toisaalta REC on niin paljon muutakin kuin vain mysteeri, jota lukija vaistomaisesti pyrkii selvittämään. Se haastaa lukijaa pohtimaan monenlaisia ilmiöitä uusista näkökulmista, niin hyvin kuin fiktiivinen kirja sen parhaimmillaan tekee.
Juonesta on parempi olla sanomatta mitään, koska helposti tulee paljastaneeksi jotain mistä on mukavampi yllättyä. REC on galleria, johon on hyvä astua avoimin mielin. Yhtä varoitusta olisin itse kaivannut ja se on tässä: kirjassa käsitellään jonkin verran mielenterveysongelmia, eikä ihan sieltä kevyimmästä päästä. Rasi-Koskinen kuvaa ihmisten mielenliikkeitä ja ihmisten välisiä suhteita raastavan todentuntuisesti, ja välillä kohtaukset osuivat kipeästi ytimeen. Kirja ei kuitenkaan mässäile kauheuksilla, vaan johdattelee lukijan niiden läpi yllättävän lempeästi. Vasta loppuun päästyäni aloin miettiä kunnolla henkilöhahmojen tragedioita ja sitä kuinka eri tavalla ne olisi voitu esittää.
Huomasin myös lopussa toivovani, että minulla olisi ollut joku jo kirjan lukenut tuttava, jonka kanssa keskustella ja ihmetellä. Loistavaa lukupiiri kamaa siis. Suosittelen tätä ihan kaikille sillä varauksella, että jos tyyli ei nappaa niin sitten se vaan ei nappaa ja kannattaa astua seuraavasta uloskäynnistä ulos. Tai jos kryptisyys ärsyttää vain vähän, niin lukee sitten ne oudoimmat kohdat vain nopeasti ohi, ja palaa niihin vaikka myöhemmin jos alkaa tuntua siltä. Hyvässä tapauksessa käy kuitenkin niin kuin minulle kävi ja huomaat lumoutuvasi alusta asti niin, että sivut kääntyvät kuin itsestään, ja lopussa ymmärrät lukeneesi jotain todella taidokasta.
Tuo kokemus siitä, että kirjailija on kirjoittaessaan tiedostanut todennäköiset mielenliikkeeni, jatkui oikeastaan läpi kirjan. Ehkä tämä oli yksi niistä oleellisista seikoista mikä teki lukukokemuksesta niin lumoavan. Kaiken kaikkiaan olen hyvin hämmentynyt (ja vaikuttunut) siitä kuinka Rasi-Koskinen onnistuu pitämään tämän hyvinkin sekavan paketin kasassa. Ajassa ja paikassa loikitaan huolella, mutta tarina on kuitenkin miellyttävässä järjestyksessä ja etenee. Huomasin luottavani siihen, ettei kirjassa ole epäolennaisuuksia, vaan kaikella on tarkoituksensa. Aina kun olin alkamassa turhautua, minut koukutettiin takaisin. Kirjan kieli on helppoa ja kaunista, mutta välillä oli totuuden nimissä palattava muutama rivi taaksepäin, koska en ihan tajunnut. Kirja ei alleviivaa eikä tyrkytä, se vihjailee ja luo kokonaisuuden, joka luottaa lukijaan. Olin iloisesti yllättynyt, että lopussa minulle oli annettu kaikki palaset, joiden avulla saatoin pikkuhiljaa ymmärtää, kirjaa uudelleen selaillen. Toisaalta REC on niin paljon muutakin kuin vain mysteeri, jota lukija vaistomaisesti pyrkii selvittämään. Se haastaa lukijaa pohtimaan monenlaisia ilmiöitä uusista näkökulmista, niin hyvin kuin fiktiivinen kirja sen parhaimmillaan tekee.
Juonesta on parempi olla sanomatta mitään, koska helposti tulee paljastaneeksi jotain mistä on mukavampi yllättyä. REC on galleria, johon on hyvä astua avoimin mielin. Yhtä varoitusta olisin itse kaivannut ja se on tässä: kirjassa käsitellään jonkin verran mielenterveysongelmia, eikä ihan sieltä kevyimmästä päästä. Rasi-Koskinen kuvaa ihmisten mielenliikkeitä ja ihmisten välisiä suhteita raastavan todentuntuisesti, ja välillä kohtaukset osuivat kipeästi ytimeen. Kirja ei kuitenkaan mässäile kauheuksilla, vaan johdattelee lukijan niiden läpi yllättävän lempeästi. Vasta loppuun päästyäni aloin miettiä kunnolla henkilöhahmojen tragedioita ja sitä kuinka eri tavalla ne olisi voitu esittää.
Huomasin myös lopussa toivovani, että minulla olisi ollut joku jo kirjan lukenut tuttava, jonka kanssa keskustella ja ihmetellä. Loistavaa lukupiiri kamaa siis. Suosittelen tätä ihan kaikille sillä varauksella, että jos tyyli ei nappaa niin sitten se vaan ei nappaa ja kannattaa astua seuraavasta uloskäynnistä ulos. Tai jos kryptisyys ärsyttää vain vähän, niin lukee sitten ne oudoimmat kohdat vain nopeasti ohi, ja palaa niihin vaikka myöhemmin jos alkaa tuntua siltä. Hyvässä tapauksessa käy kuitenkin niin kuin minulle kävi ja huomaat lumoutuvasi alusta asti niin, että sivut kääntyvät kuin itsestään, ja lopussa ymmärrät lukeneesi jotain todella taidokasta.
November 17, 2021
Ihan sairaan hieno ja Iso!! Suosittelen kaikille... Päällisinpuolin siisteintä oli että tää on rakennettu valokuvanäyttelyn muotoon, sitä mikä tässä oli sisimmillään siistiä en osaa ainakaan nyt alkaa sanottamaan...
Vaikuttava, sain tästä kyllä semmosia ajatuksia mitkä jää kytemään ainaki pitkäksi aikaa... Täytyy sulatella, isoja ajatuksia elämästä, kuolemasta, kertomuksesta (kuvasta, videosta, tarinasta), ihan hirveen kutkuttavia ajatuksia...
Tästä löytyy monta hyvää arvostelua, kaikki taitaa jo olla sanottu!! En pistäs yhtää pahakseni jos tää voittais runebergin palkinnon!
hmmm tavallaan olis tehny mieli Poistua ekan Exitin kohalla... toisen puoliskon dokumentti oli tarpeellinen vaikka välillä asiat tuntuki turhan rönsyileviltä, ehkä silti oli tarpeellista kuulla monta eri tarinaa ja rakentaa tiettyä maailmankatomusta, että ansaitsee jonku lopetuksen
Ajoittain ahistava, painajaismaisia tuntemuksia todellisuuden hajoamisesta, haastaa yleisesti hyväksyttyä käsitystä elämän lineaarisuudesta ja totuuksista ja mahdottomuuksista...
hirveen kaunis juttu oli Mirandan unessa esitetty ajatus kuolemanjälkeisestä (tai elämän aikaisesta?) kummittelusta, s. 416 kohta ”Ajattele jotakuta jonka olet menettänyt. Luultavasti hän tuli luoksesi silloin kun oli mitä vahvimmin elossa ja sinä vähiten odotit hänen aavettaan...”
Vaikuttava, sain tästä kyllä semmosia ajatuksia mitkä jää kytemään ainaki pitkäksi aikaa... Täytyy sulatella, isoja ajatuksia elämästä, kuolemasta, kertomuksesta (kuvasta, videosta, tarinasta), ihan hirveen kutkuttavia ajatuksia...
Tästä löytyy monta hyvää arvostelua, kaikki taitaa jo olla sanottu!! En pistäs yhtää pahakseni jos tää voittais runebergin palkinnon!
hmmm tavallaan olis tehny mieli Poistua ekan Exitin kohalla... toisen puoliskon dokumentti oli tarpeellinen vaikka välillä asiat tuntuki turhan rönsyileviltä, ehkä silti oli tarpeellista kuulla monta eri tarinaa ja rakentaa tiettyä maailmankatomusta, että ansaitsee jonku lopetuksen
Ajoittain ahistava, painajaismaisia tuntemuksia todellisuuden hajoamisesta, haastaa yleisesti hyväksyttyä käsitystä elämän lineaarisuudesta ja totuuksista ja mahdottomuuksista...
hirveen kaunis juttu oli Mirandan unessa esitetty ajatus kuolemanjälkeisestä (tai elämän aikaisesta?) kummittelusta, s. 416 kohta ”Ajattele jotakuta jonka olet menettänyt. Luultavasti hän tuli luoksesi silloin kun oli mitä vahvimmin elossa ja sinä vähiten odotit hänen aavettaan...”
November 30, 2020
Upea romaani, joka kyseenalaisti omia ajatuksiani fiktiosta. Yhtä aikaa koskettava, jännittävä ja haastava.
September 28, 2020
Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:
Jokin tarkentumaton muisto puhkeaa hänessä nauruun.
Ensimmäinen on ensimmäinen vain jos ei jää ainoaksi. Tämä saa jäädä.
On asioita, jotka tulevat näkyviksi vain katoamalla. Ajatellaan vain ovenkahvaa, Cole sanoi. Kukaan ei huomaa sitä. Kukaan ei pysähdy ajattelemaan, että se on olemassa. Mieti ovia, ajattele niitä. Vessanovia, kaupanovia, kirjastonovia, koulunovia. Mieti millaiset kahvat niissä on. Juuri niin, sinä et edes muista onko niissä kahvat. Kahvan huomaa vain jos se on jotenkin erityisen hankala. Jos se esimerkiksi puuttuu. Kaikki huomaavat puuttuvan ovenkahvan. Puuttuvasta ovenkahvasta alkaa helvetillinen meteli.
Isak sanoo, ettei yhteyttä ulkomaailmaan koskaan voi saada. Galaksit etääntyvät toisistaan valoa nopeammin. On olemassa kosminen taivaanranta, jonka taakse ei koskaan voi päästä. "Me etsimme avaruudesta itseämme ja siksi me emme löydä mitään."
Minä etsin hänet ja jos en löydä, minulla on valo jonka hän heijasti.
Sillä sellaista elämä on. On asioita jotka ovat tärkeitä hetken ja se, etteivät ne ole sitä enää myöhemmin, ei tarkoita että ne olisivat kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä. Ja sitten on toisia asioita, niitä jotka ovat tärkeitä aina. Ja lopulta on asioita, joita ei edes ole muualla kuin psykologisessa todellisuudessa ja jotka silti ovat tärkeitä, todellisia asioita. Jopa enemmän kuin se mikä on näkyvää.
Tämä jää hänen mieleensä: Nuoren miehen hahmo laivan kannella, siluetti, kuva jota ei ole. Ja sitten. Tyhjä kohta. Piste joka on kuin tähtikarttojen pisteet. Katsoja liittää ne toisiinsa ja muodostaa niistä kuvioita joille antaa merkityksen, vaikka todellisuudessa ne ovat sanomattoman kaukana toisistaan sekä ajassa että paikassa ja niistä toiset ovat kuolleet ennen kuin toiset ovat edes syntyneet ja jäljellä on vain tyhjyydessä kiiltäviä valoja, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Sinä hetkenä hänen mieleensä tulee vain yksi asia. Sinä valehtelit minulle, Lucas ajattelee, valehtelit isäsi kuoleman ja valehtelit omasi. Lucas ei sano mitään. Hän kääntyy ja menee. Menee sillä tavalla kuin mennään kun ei tulla enää koskaan takaisin.
Hänellä on omakin elämänsä, oma perheensä ja omat valokuva-albuminsa, mutta ne eivät kiinnosta ketään. Se että hänet edes mainitaan, johtuu siitä, että hän liittyy tarinaan jota tässä kerrotaan. Me olemme tuhlareita. Reuna-alueet halutaan nähdä aina keskipisteestä käsin. Muiden tarinoilla on merkitystä meille vain sen verran kuin ne auttavat meitä rakentamaan omaamme. Me hukkaamme kaikki muut vaihtoehdot, jotka olisimme voineet valita.
Etukäteen käsikirjoitettu elokuva oli kuin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tilastollinen tutkimusmetodi: jos tutkija asetti reunaehdot tutkimukselleen ennalta, mitään uutta ja yllättävää ei ollut mahdollista saavuttaa. Ruksattavat kohdat olivat turhia, niissä ei ollut muuta kuin se mitä oli osattu kysyä. Sen sijaan laadullisessa tutkimusmenetelmässä tutkimuskysymykset nousivat kerätystä aineistosta kuin itsestään. "Mieti ennemmin kyselykaavakkeen avointen vastausten kohtia", Cole sanoi. "Tai älä edes niitä. Mieti lomakkeen kääntöpuolta, sitä mitä sinne ilmestyy. Kysymysten ulkopuolisia asioita."
Näyttäminen on tärkeintä, kysymysten esittäminen. Valokuvaajat ja dokumentaristit ja kaikenlaiset tarinankertojat parveielvat kaduilla ja vaikeakulkuisissa maastoissa ja haluavat vain näyttää maailmalle jotain mitä se ei ole ennen nähnyt. Sinä voit tuomita minut, mutta nostakoon se kätensä ylös, joka esittelee maailmaansa ilman että on kirjoittanut nimensä sen alareunaan. Sitähän minäkin. Ei näytä käsiä nousevan. Ei ole sattumaa, että sosiaalisessa mediassa kertomista kutsutaan jakamiseksi. Jakaessasi jotain luovut siitä. Tarinansa voi pitää itsellään vain, jos ei kerro sitä yhdellekään. Mutta koskaan, ikinä et voi tietää, kenen kuvaan joudut.
Hän ei ollut kaunis, päinvastoin, hänen ulkomuotonsa oli vaikeasti määriteltävällä tavalla lähes epämiellyttävä, liian laiha ja kulmikas, tukka väritön ja iho kalpea, mutta hänen piirteensä olivat erityislaatuiset, tavanomaista epäsymmetrisemmät, vasen silmä oli vinompi kuin oikea ja kun hän hymyili - sillä kyllä hän hymyilikin - toinen suupieli kääntyi hiukan ylöspäin ja toinen alas. Jos sen näköinen ihminen ei pitänyt valokuvistaan tai kuvasi itseään mieluiten peilin kautta, se tapahtui luultavasti siksi, ettei hän tunnistanut kuvista itseään. Hän oli niitä, jotka eivät koskaan nähneet peilissä samaa kuin valokuvissa. Tietenkään kukaan ei näe, kukaan ei voi katsoa itseään silmiin sellaisena kuin juuri sillä hetkellä on, sillä peilistä peiliin katsottaessa katseen suunta ei koskaan ole silmästä silmään ja digitaalisessa tallentamisessakin on viiveensä, mutta jos ihmisellä on sellaiset kasvot kuin tällä tytöllä, vähäinenkin valo muuttaa ne kuvassa aivan erilaisiksi. Tytöstä voisi ottaa kolmekymmentä muotokuvaa eikä hän näyttäisi samalta yhdessäkään.
Ihmisestä tulee vainoharhainen, kun hän on liian kauan yksin. Todellisuudentaju haurastuu. Ehkä me todella tarvitsemme toisiamme pysyäksemme järjissämme.
Lopulta nukahdin. Ja tiedätkö, siitä asti kun heräsin, olen ajatellut, että mikään ei ole todellista. Että kaikki on sen jälkeen ollut pelkkää unta. Että minun täytyy herätä niin pian kuin mahdollista. Minä vain en onnistu siinä. Minä en herää.
Eikö se mitä tapahtui, ennemminkin ollut painajaista?
Ei. Se oli totta, sen jälkeen mikään ei enää ole ollut todellista. On olemassa toinen puoli. Kun minä sanon, etten halua enää elää, en tarkoita, että haluaisin kuolla siinä mielessä, missä ihmiset kuolevat. Haluan siirtyä. Haluan takaisin toiselle puolelle. Herätä.
Hän kuvasi, koska rakasti kameran läpi. Hän oli tuskin koskaan läsnä hetkessä. Hän rakasti sitä mitä näki ja mitä kuvasi, mutta vasta jälkeenpäin. Vasta kun hetki oli ohi ja jäljellä oli kuvia. Voi olla että hän hukkasi tilaisuuksia, mutta joskus maailma vain kulki liian nopeasti hänen lävitseen. Hän tarvitsi enemmän aikaa. Hän rakasti sitä mitä ei voinut koskettaa suoraan.
Valokuvaaminen on ajan pysäyttämistä. Se mikä on kuvassa, ei koskaan lakkaa olemasta. Se on kerran ollut olemassa ja valokuvassa olemassaolo jatkuu ikuisesti. Ainakin niin kauan kuin filmit tai tiedostot säilyvät. Valokuvissa me jatkumme. Siirrymme ajan yli. Elämme sittenkin kun olemme kuolleet.
"On olemassa jokin osa itseä, joka on yhdistelmä kaikista erillisistä osista", Eve sanoi. Hän piirsi paperille osittain päällekkäisiä ympyröitä. Keskellä oli alue joka oli yhteinen kaikille ympyröille. "Se on ydin. Se on olemassa silloin, kun on yksin. Vaikkei kukaan tietenkään koskaan ole aivan yksin. Josihminen on yksin, unessa tai transsissa tai jos hän saa sähköiskun ajatellessaan jotakuta ihmistä, hän lopulta kadottaa mielensä muodon. Mutta jos ei puhuta siitä, jos puhutaan siitä osasta ihmistä, mikä on olemassa kaikissa erilaisissa tilanteissa ja myös silloin kun ihminen on yksin, se on tämä keskikohta. Mutta minun kohdallani..." Hän vaikeni ja käänsi paperin, piirsi lisää ympyröitä. Tällä kertaa ympyrät eivät muodostaneet yhtä yhtenäistä keskikohtaa, vaan ne oli piirretty irralleen ympäri paperia. Jotkut ympyröistä koskettivat toisiaan ja muutamat olivat osittain päällekkäin, mutta paperilla ei ollut yhtään kohtaa, joka olisi ollut yhteinen kaikille ympyröille. "Minun kohdallani se ei mene niin", Eve sanoi. "Minussa ei ole ydintä joka olisi olemassa aina, kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Minä olen joskus täällä ja joskus täällä." Hän osoitteli ympyröitä. "Ja joskus olen täällä. Mutta en ole koskaan samanaikaisesti kaikissa ympyröissä. Nuo sinun valokuvasi, minä olen niissä mutta minä en ole niiden ulkopuolella. Minua ei ole valokuvien ulkopuolella. Valokuvat eivät esitä minua, ne muodostavat yhdessä jotain, mikä ei ole mitään muuta kuin osiensa summa." Hän katsoi Lucasta silmiin. "Minusta tuntuu että maailmankaikkeus on samanlainen", Eve sanoi. "Se on vain siitä otettujen valokuvien tai kirjoitettujen teorioiden summa. Se ei ole mitään muuta."
Tietoisuuden takana, juuri näkyvän maailman laidalla on ajatuksia, jotka eivät ole sanoja. Ne eivät ole edes kuvia. Ajatusten laidalla on pelkkää kipua ja kosketuksia, mihinkään sijoittumaton raudan maku tai kouristus, johon joskus herää huutamaan kesken syvimmän unen.
Kasvokuvan negatiivissa nainen irvistää. Juuri niin. Voit tehdä sen mitä tällaisten kuvien kohdalla kehotetaan tekemään, valita pisteen ja tuijottaa sitä puoli minuuttia ja sen jälkeen kääntää katseesi valkoiseen seinään. Silloin voit nähdä häivähdyksen positiivista. Ehdit nähdä, että se mitä luulit irvistykseksi, onkin naurua, varsin iloista, sitten kuva on poissa. Voit tehdä saman uudestaan, voit seistä kuvan edessä tunti tunnin jälkeen ja yrittää nähdä enemmän. Jokaisesta näkemisen sekunnista maksat kolmikymmenkertaisesti. Kolmekymmentä sekuntia odotusta ja yksi sekunti kuvaa. Täällä et voi kuvata muistoja digitaalisella kameralla, täällä sinun on tyydyttävä omiin silmiisi ja silmiesi jälkikuviin. Sen helpompaa se ei ole, sen lähemmäs et pääse.
Sanotaan, että jokaiselle on jaettu saman verran sydämenlyöntejä. Ne voivat jakautua tasaisesti tai tulla nopeiden tai hitaiden lyöntien sarjoissa. Pienten eläinten sydän lyö nopeasti, siksi niiden elämä on lyhyt. Ei kannata pelätä, ei ainakaan pelkoa itseään, sillä pelko on lyöntien tuhlausta.
Nimen voi saada
nimen voi varastaa
nimen voi periä
nimen voi vaihtaa
nimen voi myydä
nimen voi lahjoittaa
nimen voi kirota
nimen voi unohtaa
nimen voi valehdella
nimeen voi kyllästyä
nimeen voi mennä piiloon
Ray ja Gabriel olivat päättäneet myös, että kertoisivat blogissa koordinaatit vain kaupunkien tarkkuudella. Tieto lisää turistilaumoja ja turistilaumat ovat tuskaa. Kun tieto leviää, massat seuraavat perässä ja paikat menevät pilalle. Arvokkainta on se mitä ei voi toistaa.
Ei sillä että Ray toivoisi kenenkään kuolemaa, mutta oli lohdullista ajatella, että hänellä oli ainakin nämä kaikki vuodet, joita gg:llä ei enää ollut, vaikka hän ei tekisikään miljoonaomaisuutta matkakirjoilla, koska häntä vanhemmat ihmiset olivat tuhonneet maailman jo ennen häntä ja kaiken tehtyään ja saatuaan kielsivät nuoremmiltaan elämän.
Pysähdytään tähän. Nopeasti katsottuna näyttää siltä että törmäisimme, mutta kun kuvaa katsoo tarkemmin, huomaa ettemme edes näe toisiamme, olemme vain kulkemaisillamme toistemme ohi. Kuvassa me olemme silti ikuisesti kasvokkain. Riittävän lähekkäin koskettaaksemme toisiamme. Jähmettyneinä mahdollisuuteen koskettaa.
Jokin tarkentumaton muisto puhkeaa hänessä nauruun.
Ensimmäinen on ensimmäinen vain jos ei jää ainoaksi. Tämä saa jäädä.
On asioita, jotka tulevat näkyviksi vain katoamalla. Ajatellaan vain ovenkahvaa, Cole sanoi. Kukaan ei huomaa sitä. Kukaan ei pysähdy ajattelemaan, että se on olemassa. Mieti ovia, ajattele niitä. Vessanovia, kaupanovia, kirjastonovia, koulunovia. Mieti millaiset kahvat niissä on. Juuri niin, sinä et edes muista onko niissä kahvat. Kahvan huomaa vain jos se on jotenkin erityisen hankala. Jos se esimerkiksi puuttuu. Kaikki huomaavat puuttuvan ovenkahvan. Puuttuvasta ovenkahvasta alkaa helvetillinen meteli.
Isak sanoo, ettei yhteyttä ulkomaailmaan koskaan voi saada. Galaksit etääntyvät toisistaan valoa nopeammin. On olemassa kosminen taivaanranta, jonka taakse ei koskaan voi päästä. "Me etsimme avaruudesta itseämme ja siksi me emme löydä mitään."
Minä etsin hänet ja jos en löydä, minulla on valo jonka hän heijasti.
Sillä sellaista elämä on. On asioita jotka ovat tärkeitä hetken ja se, etteivät ne ole sitä enää myöhemmin, ei tarkoita että ne olisivat kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä. Ja sitten on toisia asioita, niitä jotka ovat tärkeitä aina. Ja lopulta on asioita, joita ei edes ole muualla kuin psykologisessa todellisuudessa ja jotka silti ovat tärkeitä, todellisia asioita. Jopa enemmän kuin se mikä on näkyvää.
Tämä jää hänen mieleensä: Nuoren miehen hahmo laivan kannella, siluetti, kuva jota ei ole. Ja sitten. Tyhjä kohta. Piste joka on kuin tähtikarttojen pisteet. Katsoja liittää ne toisiinsa ja muodostaa niistä kuvioita joille antaa merkityksen, vaikka todellisuudessa ne ovat sanomattoman kaukana toisistaan sekä ajassa että paikassa ja niistä toiset ovat kuolleet ennen kuin toiset ovat edes syntyneet ja jäljellä on vain tyhjyydessä kiiltäviä valoja, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Sinä hetkenä hänen mieleensä tulee vain yksi asia. Sinä valehtelit minulle, Lucas ajattelee, valehtelit isäsi kuoleman ja valehtelit omasi. Lucas ei sano mitään. Hän kääntyy ja menee. Menee sillä tavalla kuin mennään kun ei tulla enää koskaan takaisin.
Hänellä on omakin elämänsä, oma perheensä ja omat valokuva-albuminsa, mutta ne eivät kiinnosta ketään. Se että hänet edes mainitaan, johtuu siitä, että hän liittyy tarinaan jota tässä kerrotaan. Me olemme tuhlareita. Reuna-alueet halutaan nähdä aina keskipisteestä käsin. Muiden tarinoilla on merkitystä meille vain sen verran kuin ne auttavat meitä rakentamaan omaamme. Me hukkaamme kaikki muut vaihtoehdot, jotka olisimme voineet valita.
Etukäteen käsikirjoitettu elokuva oli kuin yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tilastollinen tutkimusmetodi: jos tutkija asetti reunaehdot tutkimukselleen ennalta, mitään uutta ja yllättävää ei ollut mahdollista saavuttaa. Ruksattavat kohdat olivat turhia, niissä ei ollut muuta kuin se mitä oli osattu kysyä. Sen sijaan laadullisessa tutkimusmenetelmässä tutkimuskysymykset nousivat kerätystä aineistosta kuin itsestään. "Mieti ennemmin kyselykaavakkeen avointen vastausten kohtia", Cole sanoi. "Tai älä edes niitä. Mieti lomakkeen kääntöpuolta, sitä mitä sinne ilmestyy. Kysymysten ulkopuolisia asioita."
Näyttäminen on tärkeintä, kysymysten esittäminen. Valokuvaajat ja dokumentaristit ja kaikenlaiset tarinankertojat parveielvat kaduilla ja vaikeakulkuisissa maastoissa ja haluavat vain näyttää maailmalle jotain mitä se ei ole ennen nähnyt. Sinä voit tuomita minut, mutta nostakoon se kätensä ylös, joka esittelee maailmaansa ilman että on kirjoittanut nimensä sen alareunaan. Sitähän minäkin. Ei näytä käsiä nousevan. Ei ole sattumaa, että sosiaalisessa mediassa kertomista kutsutaan jakamiseksi. Jakaessasi jotain luovut siitä. Tarinansa voi pitää itsellään vain, jos ei kerro sitä yhdellekään. Mutta koskaan, ikinä et voi tietää, kenen kuvaan joudut.
Hän ei ollut kaunis, päinvastoin, hänen ulkomuotonsa oli vaikeasti määriteltävällä tavalla lähes epämiellyttävä, liian laiha ja kulmikas, tukka väritön ja iho kalpea, mutta hänen piirteensä olivat erityislaatuiset, tavanomaista epäsymmetrisemmät, vasen silmä oli vinompi kuin oikea ja kun hän hymyili - sillä kyllä hän hymyilikin - toinen suupieli kääntyi hiukan ylöspäin ja toinen alas. Jos sen näköinen ihminen ei pitänyt valokuvistaan tai kuvasi itseään mieluiten peilin kautta, se tapahtui luultavasti siksi, ettei hän tunnistanut kuvista itseään. Hän oli niitä, jotka eivät koskaan nähneet peilissä samaa kuin valokuvissa. Tietenkään kukaan ei näe, kukaan ei voi katsoa itseään silmiin sellaisena kuin juuri sillä hetkellä on, sillä peilistä peiliin katsottaessa katseen suunta ei koskaan ole silmästä silmään ja digitaalisessa tallentamisessakin on viiveensä, mutta jos ihmisellä on sellaiset kasvot kuin tällä tytöllä, vähäinenkin valo muuttaa ne kuvassa aivan erilaisiksi. Tytöstä voisi ottaa kolmekymmentä muotokuvaa eikä hän näyttäisi samalta yhdessäkään.
Ihmisestä tulee vainoharhainen, kun hän on liian kauan yksin. Todellisuudentaju haurastuu. Ehkä me todella tarvitsemme toisiamme pysyäksemme järjissämme.
Lopulta nukahdin. Ja tiedätkö, siitä asti kun heräsin, olen ajatellut, että mikään ei ole todellista. Että kaikki on sen jälkeen ollut pelkkää unta. Että minun täytyy herätä niin pian kuin mahdollista. Minä vain en onnistu siinä. Minä en herää.
Eikö se mitä tapahtui, ennemminkin ollut painajaista?
Ei. Se oli totta, sen jälkeen mikään ei enää ole ollut todellista. On olemassa toinen puoli. Kun minä sanon, etten halua enää elää, en tarkoita, että haluaisin kuolla siinä mielessä, missä ihmiset kuolevat. Haluan siirtyä. Haluan takaisin toiselle puolelle. Herätä.
Hän kuvasi, koska rakasti kameran läpi. Hän oli tuskin koskaan läsnä hetkessä. Hän rakasti sitä mitä näki ja mitä kuvasi, mutta vasta jälkeenpäin. Vasta kun hetki oli ohi ja jäljellä oli kuvia. Voi olla että hän hukkasi tilaisuuksia, mutta joskus maailma vain kulki liian nopeasti hänen lävitseen. Hän tarvitsi enemmän aikaa. Hän rakasti sitä mitä ei voinut koskettaa suoraan.
Valokuvaaminen on ajan pysäyttämistä. Se mikä on kuvassa, ei koskaan lakkaa olemasta. Se on kerran ollut olemassa ja valokuvassa olemassaolo jatkuu ikuisesti. Ainakin niin kauan kuin filmit tai tiedostot säilyvät. Valokuvissa me jatkumme. Siirrymme ajan yli. Elämme sittenkin kun olemme kuolleet.
"On olemassa jokin osa itseä, joka on yhdistelmä kaikista erillisistä osista", Eve sanoi. Hän piirsi paperille osittain päällekkäisiä ympyröitä. Keskellä oli alue joka oli yhteinen kaikille ympyröille. "Se on ydin. Se on olemassa silloin, kun on yksin. Vaikkei kukaan tietenkään koskaan ole aivan yksin. Josihminen on yksin, unessa tai transsissa tai jos hän saa sähköiskun ajatellessaan jotakuta ihmistä, hän lopulta kadottaa mielensä muodon. Mutta jos ei puhuta siitä, jos puhutaan siitä osasta ihmistä, mikä on olemassa kaikissa erilaisissa tilanteissa ja myös silloin kun ihminen on yksin, se on tämä keskikohta. Mutta minun kohdallani..." Hän vaikeni ja käänsi paperin, piirsi lisää ympyröitä. Tällä kertaa ympyrät eivät muodostaneet yhtä yhtenäistä keskikohtaa, vaan ne oli piirretty irralleen ympäri paperia. Jotkut ympyröistä koskettivat toisiaan ja muutamat olivat osittain päällekkäin, mutta paperilla ei ollut yhtään kohtaa, joka olisi ollut yhteinen kaikille ympyröille. "Minun kohdallani se ei mene niin", Eve sanoi. "Minussa ei ole ydintä joka olisi olemassa aina, kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Minä olen joskus täällä ja joskus täällä." Hän osoitteli ympyröitä. "Ja joskus olen täällä. Mutta en ole koskaan samanaikaisesti kaikissa ympyröissä. Nuo sinun valokuvasi, minä olen niissä mutta minä en ole niiden ulkopuolella. Minua ei ole valokuvien ulkopuolella. Valokuvat eivät esitä minua, ne muodostavat yhdessä jotain, mikä ei ole mitään muuta kuin osiensa summa." Hän katsoi Lucasta silmiin. "Minusta tuntuu että maailmankaikkeus on samanlainen", Eve sanoi. "Se on vain siitä otettujen valokuvien tai kirjoitettujen teorioiden summa. Se ei ole mitään muuta."
Tietoisuuden takana, juuri näkyvän maailman laidalla on ajatuksia, jotka eivät ole sanoja. Ne eivät ole edes kuvia. Ajatusten laidalla on pelkkää kipua ja kosketuksia, mihinkään sijoittumaton raudan maku tai kouristus, johon joskus herää huutamaan kesken syvimmän unen.
Kasvokuvan negatiivissa nainen irvistää. Juuri niin. Voit tehdä sen mitä tällaisten kuvien kohdalla kehotetaan tekemään, valita pisteen ja tuijottaa sitä puoli minuuttia ja sen jälkeen kääntää katseesi valkoiseen seinään. Silloin voit nähdä häivähdyksen positiivista. Ehdit nähdä, että se mitä luulit irvistykseksi, onkin naurua, varsin iloista, sitten kuva on poissa. Voit tehdä saman uudestaan, voit seistä kuvan edessä tunti tunnin jälkeen ja yrittää nähdä enemmän. Jokaisesta näkemisen sekunnista maksat kolmikymmenkertaisesti. Kolmekymmentä sekuntia odotusta ja yksi sekunti kuvaa. Täällä et voi kuvata muistoja digitaalisella kameralla, täällä sinun on tyydyttävä omiin silmiisi ja silmiesi jälkikuviin. Sen helpompaa se ei ole, sen lähemmäs et pääse.
Sanotaan, että jokaiselle on jaettu saman verran sydämenlyöntejä. Ne voivat jakautua tasaisesti tai tulla nopeiden tai hitaiden lyöntien sarjoissa. Pienten eläinten sydän lyö nopeasti, siksi niiden elämä on lyhyt. Ei kannata pelätä, ei ainakaan pelkoa itseään, sillä pelko on lyöntien tuhlausta.
Nimen voi saada
nimen voi varastaa
nimen voi periä
nimen voi vaihtaa
nimen voi myydä
nimen voi lahjoittaa
nimen voi kirota
nimen voi unohtaa
nimen voi valehdella
nimeen voi kyllästyä
nimeen voi mennä piiloon
Ray ja Gabriel olivat päättäneet myös, että kertoisivat blogissa koordinaatit vain kaupunkien tarkkuudella. Tieto lisää turistilaumoja ja turistilaumat ovat tuskaa. Kun tieto leviää, massat seuraavat perässä ja paikat menevät pilalle. Arvokkainta on se mitä ei voi toistaa.
Ei sillä että Ray toivoisi kenenkään kuolemaa, mutta oli lohdullista ajatella, että hänellä oli ainakin nämä kaikki vuodet, joita gg:llä ei enää ollut, vaikka hän ei tekisikään miljoonaomaisuutta matkakirjoilla, koska häntä vanhemmat ihmiset olivat tuhonneet maailman jo ennen häntä ja kaiken tehtyään ja saatuaan kielsivät nuoremmiltaan elämän.
Pysähdytään tähän. Nopeasti katsottuna näyttää siltä että törmäisimme, mutta kun kuvaa katsoo tarkemmin, huomaa ettemme edes näe toisiamme, olemme vain kulkemaisillamme toistemme ohi. Kuvassa me olemme silti ikuisesti kasvokkain. Riittävän lähekkäin koskettaaksemme toisiamme. Jähmettyneinä mahdollisuuteen koskettaa.
January 18, 2021
REC leikittelee kerronnan rakenteilla, kuvilla, peilikuvilla, heijastuksilla, rajauksilla.
Pidin siitä, miten paljon Rasi-Koskinen luottaa lukijaan, antaa erilaisia tulkintavaihtoehtoja ja vihjauksia. Kirjan voisi lukea luultavasti vaikkapa lopusta alkuun.
Pidin siitä, miten paljon Rasi-Koskinen luottaa lukijaan, antaa erilaisia tulkintavaihtoehtoja ja vihjauksia. Kirjan voisi lukea luultavasti vaikkapa lopusta alkuun.
August 16, 2021
Viivyttelin tämän kirjan kanssa, sillä en halunnut sen loppuvan. Ja siinä on kuitenkin yli 600 sivua. Päästyäni loppuun toivoin sittenkin, että olisin lukenut jälkimmäisen puoliskon samanlaisessa hurmoksessa ja flow-tilassa kuin ensimmäisen, ettei lopussa olisi tarvinnut selailla sivuja edestakaisin ja palata vähän väliä taaksepäin tarkistamaan yksityiskohtia ja muistikuvia. Olo on joka tapauksessa hengästynyt. Melkein haluan aloittaa lukemisen alusta uudestaan, ja varmaan aloittaisinkin, ellei kirjaston eräpäivä olisi mennyt ohi flunssaisena sängyn pohjalla maatessani jo viime viikolla. Ehkä uuden lukukerran aika on sitten, kun hankin kirjan omakseni ja saan täyttää sen muistilapuilla ja merkinnöillä.
Häilyvä, kaunis, viipyilevä, hengästyttävä.
Häilyvä, kaunis, viipyilevä, hengästyttävä.
November 18, 2020
Mestariteos, josta pitäisi kirjoittaa gradu, että pääsisi edes yhtään jyvälle siitä, mitä kaikkea hienoa tässä on. Pitää siis lukea toisen kerran ja palata analyysin kanssa.
February 4, 2023
Tämä kirja olisi ollut hienoa lukea yhdeltä istumalta, mihin itselläni ei valitettavasti ollut mahdollisuutta. Hienoa siksi, että Rasi-Koskinen on osannut toteuttaa kirjan rakenteessa tekstin ja visuaalisten taiteiden liiton mitä oivaltavimmin. Ensimmäinen osa etenee todella kuten valokuvanäyttely, toinen taas (lyhyt)elokuvien sarjana. Onneksi katkonaisempi lukuosuuteni liittyy juuri tuohon alkupuoleen, joka onkin helpommin yksittäisinä välähdyksinä (kuvina) hahmotettavissa.
Itse tarina on Lucaksen tarina, pojan, joka tapaa teini-ikäisenä Colen ja tämän kaksoisveljen Nikin. Intensiivinen ystävyys muuttaa muotoaan ajan kuluessa ja samalla kun menneisyyden tapahtumat aukeavat lukijalle, ollaan myös nykyajassa jossain Itä-Euroopassa (?) levottomassa kaupungissa, jossa Lucas on Colea etsimässä.
Jopa jännityskertomuksen piirteitä saavan tarinan lisäksi kirjassa on kuitenkin paljon muuta. Itse asiassa pääteemana on tarinoiden kritiikki. Rasi-Koskinen näyttää monin eri tavoin, kuinka alttiita olemme tarinoille ja kuinka suuri vallankäytön elementti niihin liittyy. Aina kun joku rajaa jonkun tarinaksi, jotain rajautuu pois, ja monimutkainen elämä pelkistyy kapeaksi epätotuudeksi.
Kirja siis haastaa hienolla tavalla lukijan miettimään paitsi sitä, mikä kirjan maailmassa on oikeasti tapahtunut, myös sitä, mihin omassa reaalimaailmassamme uskomme ja luotamme. Teos toimii siis paitsi antoisana lukukokemuksena myös herättelijänä kriittiseen lukijuuteen nykyajan tarinatulvassa.
Itse tarina on Lucaksen tarina, pojan, joka tapaa teini-ikäisenä Colen ja tämän kaksoisveljen Nikin. Intensiivinen ystävyys muuttaa muotoaan ajan kuluessa ja samalla kun menneisyyden tapahtumat aukeavat lukijalle, ollaan myös nykyajassa jossain Itä-Euroopassa (?) levottomassa kaupungissa, jossa Lucas on Colea etsimässä.
Jopa jännityskertomuksen piirteitä saavan tarinan lisäksi kirjassa on kuitenkin paljon muuta. Itse asiassa pääteemana on tarinoiden kritiikki. Rasi-Koskinen näyttää monin eri tavoin, kuinka alttiita olemme tarinoille ja kuinka suuri vallankäytön elementti niihin liittyy. Aina kun joku rajaa jonkun tarinaksi, jotain rajautuu pois, ja monimutkainen elämä pelkistyy kapeaksi epätotuudeksi.
Kirja siis haastaa hienolla tavalla lukijan miettimään paitsi sitä, mikä kirjan maailmassa on oikeasti tapahtunut, myös sitä, mihin omassa reaalimaailmassamme uskomme ja luotamme. Teos toimii siis paitsi antoisana lukukokemuksena myös herättelijänä kriittiseen lukijuuteen nykyajan tarinatulvassa.
March 19, 2021
Hämmentävä, mutta upea kirja. Haluan lukea uudelleen, että tajuaisin, mistä siinä oli kyse.
January 4, 2021
En ole vuosiin lukenut mitään yhtä vaikuttavaa. Teos joka tutkii näkemistä ja kuvaamista ja sitä mitä rajataan kuvan ulkopuolelle, kääntää perspektiiviä jatkuvasti, pakottaa arvioimaan uudelleen omia oletuksia. Kudelma kuvia ja tarinoita joista muodostuu valtava yhtenäinen verkko. Olin vaikuttunut alusta loppuun. Valtava järkäle jonka lukeminen oli kevyttä nautintoa. Odotan että saan lukea tämän pian uudelleen!
December 27, 2020
Hämäävä, viipyilevä, hengästyttävä, harhauttava. Yli 600 sivua vievät mukanaan. Todella, todella taidokas romaani, jollaista ei tule usein vastaan.
September 19, 2025
Luin tämän uudestaan pystyäkseni vihdoin kirjoittamaan arvostelun, mutta en edelleenkään oikein pysty. En osaa sanoa tästä juuri mitään, paitsi että se on upea, taidokas, kiehtova. Ihanaa luettavaa.
January 19, 2021
What a marvel. I was very afraid to start this, expecting that I would not have followed the structure and events. I started it, felt a kind of mystique, then proceeded to listen to it as a traditional novel. I loved Lucas and Cole and enjoyed the prose very much. This was long, very long, and sometimes I lost the track of everything that's happening. I guess that is the idea.
It's not easy to say what this book was about. In my way it's about seeing, about perspective, about connecting. About art, life and dying? No. It's about nothing in general, it's an art installation as a book, a film festival maybe?
There was a lot of gripping stuff in here from tourism to art to being a kid to being on the verge of dying in an refugee camp.
Beautiful sentences, interesting structure, a kind of lightness in the midst of this giant piece of content. Big ideas and thoughts, yet doesn't give itself so easily. One should read this multiple times, but I won't do that (yet).
It's not easy to say what this book was about. In my way it's about seeing, about perspective, about connecting. About art, life and dying? No. It's about nothing in general, it's an art installation as a book, a film festival maybe?
There was a lot of gripping stuff in here from tourism to art to being a kid to being on the verge of dying in an refugee camp.
Beautiful sentences, interesting structure, a kind of lightness in the midst of this giant piece of content. Big ideas and thoughts, yet doesn't give itself so easily. One should read this multiple times, but I won't do that (yet).
December 21, 2021
Ihan ensiksi, anteeksi seuraava varaaja, kun pidin kirjaa yhden päivän eräpäivänkin jälkeen ja sain maksuja. Yli 600 sivua oli vaan vähän liikaa viikossa luettavaksi.
Tässäpä oli muhkea ja hämmentävä teos. Lauseet olivat ihania ja etenkin toisen osan turismikritiikki jotain ihan huikeaa. Asiat kääntyilivät päälaelleen ja sitten takaisin. Katse etsi tarkennuspistettä ja harhaili ympäriinsä. Mitä oikein tapahtui, missä ja miksi? Tykkään siitä, kun aivojeni, ymmärryskykyni ja ennakkokäsitysteni kanssa pelleillään.
Sivuja oli kuitenkin minun makuuni liikaa. Ensimmäisen osan ongelmallinen ihmissuhde alkoi kyllästyttää. Ilman ilmavaa ja sulavaa tekstiä tähdet olisivat tipahtaneet vähäisemmiksi.
Suosittelen sellaiselle, joka jaksaa kivuta vuorelle eikä harmistu polulla törröttävistä juurista tai naamaan läimähtävistä oksista. Maisema on koko ajan uskomaton.
Tässäpä oli muhkea ja hämmentävä teos. Lauseet olivat ihania ja etenkin toisen osan turismikritiikki jotain ihan huikeaa. Asiat kääntyilivät päälaelleen ja sitten takaisin. Katse etsi tarkennuspistettä ja harhaili ympäriinsä. Mitä oikein tapahtui, missä ja miksi? Tykkään siitä, kun aivojeni, ymmärryskykyni ja ennakkokäsitysteni kanssa pelleillään.
Sivuja oli kuitenkin minun makuuni liikaa. Ensimmäisen osan ongelmallinen ihmissuhde alkoi kyllästyttää. Ilman ilmavaa ja sulavaa tekstiä tähdet olisivat tipahtaneet vähäisemmiksi.
Suosittelen sellaiselle, joka jaksaa kivuta vuorelle eikä harmistu polulla törröttävistä juurista tai naamaan läimähtävistä oksista. Maisema on koko ajan uskomaton.
April 16, 2021
Lukisin heti uudestaan.
May 30, 2021
En tiedä mitä mä just luin, mutta tää oli upea.
August 9, 2025
Tuntuu että tästä ei voi sano mitään järkevää… pitäis kirjoittaa sellanen pitkä essee tai sitten ei mitään…
October 21, 2021
Huuh, olipa melkoinen. Pitää kirjoittaa arvostelu ajatuksella, kun ehdin.
January 2, 2021
Tämä teos ei päästä helpolla. Sitä on vakea seurata, ja kaikesta päätellen on tarkoituskin. Kirjan tunnelma on tiivis, en kyennyt ahmimaan sitä kerralla vaan välillä piti hengittää.
Välillä jäin miettimään oliko jokin kohta tarpeen, toiko se sittenkään mitään lisää muutenkin runsaaseen kokonaisuuteen.
Tämä kirja on kuin kaleidoskooppi, koska näkökulmat ja versiot tapahtumista vaihtuvat koko ajan. Se tekee kirjasta intensiivisen ja hienon. Sen takia teos pakenee määritelmiä, mutta en sen itseymmärrykseen siitä, että se olisi ainoa laatuaan. Eri tyylien yhdisteleminen, totunnaisten käsitysten kyseenalaistaminen on käytetty tapa herätellä lukijoiden ajatuksia. Mutta ei olennaista ole kirjallisten keino vaan se miten niitä käyttää. Rasi-Koskinen käyttää hyvin.
Itse kiinnitin eniten huomiota siihen miten kirjassa puhutaan tarinoista, ehkä siksi että olen viime aikoina muutenkin pohtinut tarinallistamisen ongelmia. Tässä niitä tuodaan esiin runsaasti, samalla toki kertoen niin monta tarinaa että ähky meinaa iskeä. Kaikki huomiot tarinoista ovat aiheellisia, ne herättävät paljon ajatuksia.
Eniten pidin teoksen kielestä, joka on mukaansatempaavaa ja monipuolista.
Välillä jäin miettimään oliko jokin kohta tarpeen, toiko se sittenkään mitään lisää muutenkin runsaaseen kokonaisuuteen.
Tämä kirja on kuin kaleidoskooppi, koska näkökulmat ja versiot tapahtumista vaihtuvat koko ajan. Se tekee kirjasta intensiivisen ja hienon. Sen takia teos pakenee määritelmiä, mutta en sen itseymmärrykseen siitä, että se olisi ainoa laatuaan. Eri tyylien yhdisteleminen, totunnaisten käsitysten kyseenalaistaminen on käytetty tapa herätellä lukijoiden ajatuksia. Mutta ei olennaista ole kirjallisten keino vaan se miten niitä käyttää. Rasi-Koskinen käyttää hyvin.
Itse kiinnitin eniten huomiota siihen miten kirjassa puhutaan tarinoista, ehkä siksi että olen viime aikoina muutenkin pohtinut tarinallistamisen ongelmia. Tässä niitä tuodaan esiin runsaasti, samalla toki kertoen niin monta tarinaa että ähky meinaa iskeä. Kaikki huomiot tarinoista ovat aiheellisia, ne herättävät paljon ajatuksia.
Eniten pidin teoksen kielestä, joka on mukaansatempaavaa ja monipuolista.
September 2, 2024
2.5 tähteä.
REC on kiehtonut julkaisemisesta asti. En ole kuitenkaan uskaltanut siihen tarttua, koska A) kirja on kovin paksu B) kansi on liian hailakka C) epäily siitä, että en ole wanna be kulttuurirouvuudessani vielä aivan tällä tasolla.
Kirjassa on tasoja, juonellista kerrontaa, abstraktia hölyn pölyä, umpikujia, mutta myös ulospääsyjä. Valokuvataidetta, unohdettuja pääjuonia. En ihmettelisi jos kirjallisuuden tutkimuksen jatkokurssi v 2041 huomaisi, että tätähän kuuluu lukea joka toiselta sivulta ja lopusta alkuun.
Kirja vaatisi tuekseen täyden hurahtamisen, epävarmuuden sietokyvyn, turhautumisen kestämisen ja ottaisin mielelläni myös kädestäpitäjän. Tahmeissa soissa siis tarvon. Viime aikoina olen kuuluttanut, että mun ei tarvitse ymmärtää pitääkseni kirjasta. Tätä lukiessa joudun hiukan pakittamaan lausahduksestani. Kyllä ymmärtämisellä on puolensa.
Kuitenkin kirjassa on jotain hypnoottista ja aina kun olen luovuttamassa tarjoilee kirjailija oljenkortta ja alkaa juonivetoisempi jakso.
Pääjuonessa Lucas tutustuu kaksosiin Coleen ja Nikiin. Seuraa draamaa.
Välillä ollaan valokuvanäyttelyssä.
Rytmiä ryyditetään virkkeillä kuten "Milloin ympyrä lakkaa olemasta ympyrä?" "Lopun jälkeen ei ole mitään. Tarina sulkee äärettömyyden pois - - jos maailma loppuu, sen voi synnyttää uudestaan."
Konkretiaan taipuvaiset aivoni vaipuvat lakoon tällaisen tekstin edessä.
Yleensä tykkään teemoiltaan ja kooltaan isoista kirjoista. Siksi päättelenkin, että hankalin asia tässä on kieli ja proosan tarkoituksellinen pirstaleisuus. En saa kiinni vaikka kuinka yritän.
Olisi täysin epäreilua kutsua tätä kunnianhimoista kirjaa tekotaiteelliseksi vain siksi etten itse sitä ymmärtänyt. Se ei käy päinsä.
P. S pistän Legami-kynäni pantiksi, että "kaleidoskooppimainen" on sana jota kirjan markkinoinnissa käytetään (tarkistin tämän arvioni jälkeen, ja näin on).
REC on kiehtonut julkaisemisesta asti. En ole kuitenkaan uskaltanut siihen tarttua, koska A) kirja on kovin paksu B) kansi on liian hailakka C) epäily siitä, että en ole wanna be kulttuurirouvuudessani vielä aivan tällä tasolla.
Kirjassa on tasoja, juonellista kerrontaa, abstraktia hölyn pölyä, umpikujia, mutta myös ulospääsyjä. Valokuvataidetta, unohdettuja pääjuonia. En ihmettelisi jos kirjallisuuden tutkimuksen jatkokurssi v 2041 huomaisi, että tätähän kuuluu lukea joka toiselta sivulta ja lopusta alkuun.
Kirja vaatisi tuekseen täyden hurahtamisen, epävarmuuden sietokyvyn, turhautumisen kestämisen ja ottaisin mielelläni myös kädestäpitäjän. Tahmeissa soissa siis tarvon. Viime aikoina olen kuuluttanut, että mun ei tarvitse ymmärtää pitääkseni kirjasta. Tätä lukiessa joudun hiukan pakittamaan lausahduksestani. Kyllä ymmärtämisellä on puolensa.
Kuitenkin kirjassa on jotain hypnoottista ja aina kun olen luovuttamassa tarjoilee kirjailija oljenkortta ja alkaa juonivetoisempi jakso.
Pääjuonessa Lucas tutustuu kaksosiin Coleen ja Nikiin. Seuraa draamaa.
Välillä ollaan valokuvanäyttelyssä.
Rytmiä ryyditetään virkkeillä kuten "Milloin ympyrä lakkaa olemasta ympyrä?" "Lopun jälkeen ei ole mitään. Tarina sulkee äärettömyyden pois - - jos maailma loppuu, sen voi synnyttää uudestaan."
Konkretiaan taipuvaiset aivoni vaipuvat lakoon tällaisen tekstin edessä.
Yleensä tykkään teemoiltaan ja kooltaan isoista kirjoista. Siksi päättelenkin, että hankalin asia tässä on kieli ja proosan tarkoituksellinen pirstaleisuus. En saa kiinni vaikka kuinka yritän.
Olisi täysin epäreilua kutsua tätä kunnianhimoista kirjaa tekotaiteelliseksi vain siksi etten itse sitä ymmärtänyt. Se ei käy päinsä.
P. S pistän Legami-kynäni pantiksi, että "kaleidoskooppimainen" on sana jota kirjan markkinoinnissa käytetään (tarkistin tämän arvioni jälkeen, ja näin on).
Read
January 18, 2024Ensimmäinen puolikas oli tuskallinen ja päädyin sen takia laittamaan kirjan kuukausiksi sivuun.
Colen ja Lucas/Nikin ”ystävyys” on inhottava esimerkki lasten vallankäytöstä ja vääristyneestä minäkuvasta. Suhteen ja tapahtumien kuvailu tuntui pahalta. Ja niin perusteettomalta, etten saanut kiinni MIKSI jatkaa lukemista.
REC on parhaimmillaan sukellellessaan kerrosten välissä, piirtäessään esiin pysähtyneitä kuvia. Kunnianhimoinen kerronta kaatuu omaan näppäryyteensä. Kirjailija tulee läpi tekstistä, enkä enää tiedä miksi luen tätä kirjaa - olen kiinnostunut tarinasta, en ole varma olenko juuri nyt niin kiinnostunut kirjailijasta.
Kirja on pitkä ja polveileva. Suuhun jää ykstotinen maku. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta en osannut.
Colen ja Lucas/Nikin ”ystävyys” on inhottava esimerkki lasten vallankäytöstä ja vääristyneestä minäkuvasta. Suhteen ja tapahtumien kuvailu tuntui pahalta. Ja niin perusteettomalta, etten saanut kiinni MIKSI jatkaa lukemista.
REC on parhaimmillaan sukellellessaan kerrosten välissä, piirtäessään esiin pysähtyneitä kuvia. Kunnianhimoinen kerronta kaatuu omaan näppäryyteensä. Kirjailija tulee läpi tekstistä, enkä enää tiedä miksi luen tätä kirjaa - olen kiinnostunut tarinasta, en ole varma olenko juuri nyt niin kiinnostunut kirjailijasta.
Kirja on pitkä ja polveileva. Suuhun jää ykstotinen maku. Olisin halunnut pitää tästä kirjasta, mutta en osannut.
This entire review has been hidden because of spoilers.
November 9, 2025
En bog der tilsyneladende handler om Lucas og Coles venskab, et venskab der udvikler sig specielt og foruroligende. Cole har tilsyneladende en tvilling Nik, men Cole og Nik ses aldrig samtidig, så Nik affærdiges som fiktiv - i hvert fald i første omgang.
Romanen fortælles opbrudt og ikke kronologisk - dog med undtagelse af afsnittene med overskriften "De sidste timer". Disse afsnit opsummerer hvad der er sket i de år der er gået siden venskabet startede, samtidig med at Lucas søger kontakt med den forsvundne Cole.
De tos venskab baserer sig i høj grad på en fælles besættelse af foto, film og dokumentarisme. De går så vidt som at beslutte sig for at filme et selvmord. Et projekt der giver Lucas anfægtelser da han forelsker sig i den selvmordstruede...
Forfatteren dedikerer romanen "til fiktive personer" og redegør i en introduktion for at det sete afhænger af mange ting: fokusering, tilfældigheder, beskæringer, fortolkninger og meget andet. Den der ser er delagtig i opfattelsen.
Og så understreger forfatteren "du behøver ikke stole på mig".
I anden halvdel af romanen er hovedaktørerne personer fra første halvdel som har været mindre i fokus. Læseren oplever efterhånden andre sideløbende handlinger der (måske?) bringer en samlet forståelse af begivenhedsforløbet.
Der er ingen grund til at skjule at spejlinger, parallelverdener og dobbeltidentiteter spiller en rolle - og at værket i høj grad leger med virkelighedsbegrebet sat overfor fiktionen.
Hvis man har mod på at lege med - og er opmærksom - er bogen en stor oplevelse. Romanen er, mildt sagt, ikke en dusinvare. Man må bøje hovedet i respekt for værket! Også en flot præstation af oversætter Lene Klit som har oversat den godt 600 sider lange bog.
Romanen fortælles opbrudt og ikke kronologisk - dog med undtagelse af afsnittene med overskriften "De sidste timer". Disse afsnit opsummerer hvad der er sket i de år der er gået siden venskabet startede, samtidig med at Lucas søger kontakt med den forsvundne Cole.
De tos venskab baserer sig i høj grad på en fælles besættelse af foto, film og dokumentarisme. De går så vidt som at beslutte sig for at filme et selvmord. Et projekt der giver Lucas anfægtelser da han forelsker sig i den selvmordstruede...
Forfatteren dedikerer romanen "til fiktive personer" og redegør i en introduktion for at det sete afhænger af mange ting: fokusering, tilfældigheder, beskæringer, fortolkninger og meget andet. Den der ser er delagtig i opfattelsen.
Og så understreger forfatteren "du behøver ikke stole på mig".
I anden halvdel af romanen er hovedaktørerne personer fra første halvdel som har været mindre i fokus. Læseren oplever efterhånden andre sideløbende handlinger der (måske?) bringer en samlet forståelse af begivenhedsforløbet.
Der er ingen grund til at skjule at spejlinger, parallelverdener og dobbeltidentiteter spiller en rolle - og at værket i høj grad leger med virkelighedsbegrebet sat overfor fiktionen.
Hvis man har mod på at lege med - og er opmærksom - er bogen en stor oplevelse. Romanen er, mildt sagt, ikke en dusinvare. Man må bøje hovedet i respekt for værket! Også en flot præstation af oversætter Lene Klit som har oversat den godt 600 sider lange bog.
January 8, 2021
Jos tarinan haluat, keksi itse
ota mikä tahansa sirpale tai
riko kokonainen kimpale
riko monta kimpaletta ja sekoita sirpaleet (joita siitä syntyy)
ota kivi ja hakkaa sirpaleet jauheeksi kunnes
ne ovat jauhoa jauhoon
lisää sokeria vähän ja piparjuurta
sahramia
laita uuni päälle laita uuniin katso
mitä tapahtuu
katso
mitä tapahtuu
Mitä tapahtuu?
Kerro!
Kerro kaikille mitä tapahtuu!
...
REC todella on kaleidoskooppi. Rönsyjä ja sivupolkuja kuten elämässä, sanoo romaanistaan kirjailija ja jatkaa löytämässäni haastattelussa: “sillä, joka saa kertoa todellisuudesta oman tarinansa, on aina valtavasti valtaa”. Ydinkysymys on: kuka kertoo, mitä kertoo. Onko kiinnostavinta se, mikä rajataan pois? REC on romaani, johon teki mieli tehdä merkintöjä. Huutomerkkejä niihin kaikkiin upeisiin tekstikohtiin, joita voisi makustella pitkään. Kysymysmerkkejä paikkoihin joissa eksyin (ja huvituin eksyessäni). Vaan eipä sitä voi kirjaston kirjaan mitään piirrellä. Mykistävä romaani. On meillä hienoja kirjailijoita.
....
Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä. Pakotamme heidät tekemään meistä sen minkä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisina kuvittelemme muiden meidät haluavan.
ota mikä tahansa sirpale tai
riko kokonainen kimpale
riko monta kimpaletta ja sekoita sirpaleet (joita siitä syntyy)
ota kivi ja hakkaa sirpaleet jauheeksi kunnes
ne ovat jauhoa jauhoon
lisää sokeria vähän ja piparjuurta
sahramia
laita uuni päälle laita uuniin katso
mitä tapahtuu
katso
mitä tapahtuu
Mitä tapahtuu?
Kerro!
Kerro kaikille mitä tapahtuu!
...
REC todella on kaleidoskooppi. Rönsyjä ja sivupolkuja kuten elämässä, sanoo romaanistaan kirjailija ja jatkaa löytämässäni haastattelussa: “sillä, joka saa kertoa todellisuudesta oman tarinansa, on aina valtavasti valtaa”. Ydinkysymys on: kuka kertoo, mitä kertoo. Onko kiinnostavinta se, mikä rajataan pois? REC on romaani, johon teki mieli tehdä merkintöjä. Huutomerkkejä niihin kaikkiin upeisiin tekstikohtiin, joita voisi makustella pitkään. Kysymysmerkkejä paikkoihin joissa eksyin (ja huvituin eksyessäni). Vaan eipä sitä voi kirjaston kirjaan mitään piirrellä. Mykistävä romaani. On meillä hienoja kirjailijoita.
....
Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä. Pakotamme heidät tekemään meistä sen minkä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisina kuvittelemme muiden meidät haluavan.
February 17, 2021
Tämä oli aika hieno teos. Mistä pidin eniten oli kirjan rakenne. Tarina ja huoneet nk näyttely ja SPOILER VAROITUS sitten päätarinan katkeaminen ja lähestyminen sitä tietyn paikan ja siihen liittyvien ihmisten kautta. Pelkäsin avointa loppua, nk tosi taide-elokuvissa, mutta onneksi mielestäni loppu oli riittävän kokoava. Hyvää kritiikkiäkin kirjasta löytyy. Massaturismi tai autenttisuus matkailussa-mitä ne ovat? Mikä vaikutus on loputtomalla halullamme nähdä mielenkiintoisia, autenttisia kohteita? Mitä meille tekee tämä jatkuva valokuvien vyöry, varsinkin selfien vyöry? Lisäksi nousee kysymys taiteilijan vastuusta.Tässä, yksi päähenkilöistä oli mielenterveysongelmainen, tai ehkä useampi? Toinen oli läheisriippuvainen ja kolmas depressiossa. Kuuntelin vähän aikaa sitten aivojen toiminnasta luennon, jossa todettiin että radikaalia kokemuksen hakuisuutta kontrolloivia aivojen etulohko ei valmistu vasta kuin n 25een ikävuoteen mennessä. Monet tekevätkin huonoja valintoja ennen tätä ikää, joilla on omat seurauksensa. Kirja on siis myös tarina läheisriippuvuudesta, ja kai kaipuusta jostakin suuremmasta, vaiko vain rakkauden kaipuusta? Hieno. annoin melkein 5 tähteä, mutta välillä tarina oli niin ahdistava. tuli tunne, että pitääkö kaikkilla mennä kaikki pieleen? Kirjalle, eri tasoineen, voisi perustaa oma keskusteluryhmänsä.
Displaying 1 - 30 of 62 reviews