Antti Honkanen ottaa välivuoden psykoterapian opiskeluistaan Suomessa ja pestautuu hotellina toimivaan Trennan maalaiskartanoon eteläisessä Englannissa. Hän huomaa pian joutuneensa keskelle köyhtyneen aatelisperheen syntejä ja salaisuuksia.
Talon emäntä, lady Elisabeth, johtaa kovalla kädellä kartanoa ja aikuisia lapsiaan, kaksosia Heleniä ja Henryä.
Tarinan mukaan kartanon ullakolla on pidetty muinoin koirapäistä lasta, joka näyttäytyy aina ennen kuin joku suvun jäsenistä kuolee. Ja sitten tapahtuu murha.
Antti eksyy, osin tahtomattaan, yhä syvemmälle ja syvemmälle Trennan outoon labyrinttiin - sen väärän vänkyrään maailmaan ja valheisiin. Kartanosta muodostuu hänelle sekä pakkomielle että kohtalokas intohim
Ovela dekkari jota luin ahmimalla. Se oli hyvin "syöttävää" luettavaa ~ tiedäthän sen tunteen kun jotain herkkua on ihan pakko ottaa vielä pala jos toinenkin. Juonta punottiin eteenpäin vauhdilla ja käänteitä riitti. Juonena tällainen kudelma jossa pieni porukka, vieläpä Trennan kaltaisessa linnassa, varjelee yhteistä salaisuutta oli koukuttava, kun mietit mistä päästä tuo salaisuus alkaa vuotaa, onko joku muita heikompi lenkki, tuleeko uusi murha ja niin edelleen.
Kerronta oli sujuvaa vaikka kieliopissa ja oikeinkirjoituksessa olisikin parannettavaa, vierastin myös turhaa puhekielisyyttä (keissi, ritirampsu) ja epäluontevia interjektioita. Keskellä kirjaa näkökulmahenkilöt vaihtuvat omituisesti Antista Henryyn ja poliiseihin, näitä olisi pitänyt käyttää jo aiemmin eikä vasta kesken tarinaa tai sitten pitäytyä pelkästään Antissa. Seksikohtautkset olivat myötähäpeäistä Harlekiini-tasoa. Ja itse tarina oli aikamoinen keitos, tavoitteli kai psykologista trilleriä mutta ei vakuuttanut.