What do you think?
Rate this book
Elämän merkityksen jäljillä — Keskustelukirjeitä
Kaksi erilaisesta maailmankatsomuksesta nousevaa vaikuttajaa, emeritukset piispa ja tähtitieteen professori, ryhtyvät jälleen kymmenosaiseen kirjeenvaihtoon.
Valtaoja ja Pihkala aloittivat keskustelun uskon ja tieteen välisestä suhteesta vuonna 2004 arvostelu- ja myyntimenestyksellä Nurkkaan ajattelu Jumala, sitä seurasi suosittu Tiedän uskovani - uskon tietäväni vuonna 2010.
Sopupeliin ei suostuta kolmannessakaan osassa. Kirjeenvaihto etenee tasaväkisenä, sanan säilä heiluu ajoittain terävänä, välillä keskustelijat ajautuvat umpikujaan, ymmärtävät toisiaan väärin ja ärsyyntyvätkin. Näyttää jo siltä, että yhteistä siltaa kahden erilaisen katsomuksen välille on mahdotonta rakentaa.
Ja siitä juuri tässä kirjassa on kysymys: katsomukseltaan erilaisten ihmisten rajojen ylittämisen vaikeudesta ja samalla sen välttämättömyydestä maailman tulevaisuuden vuoksi.
Tästä molemmat kirjoittajat ovat yhtä mieltä: siltojen rakentaminen edellyttää myötätuntoista asennetta toista maailmankatsomusta edustavan ajatuksiin, mutta myös omien heikkojen kohtiensa tunnustamista, siis perinteistä nöyryyden hyvettä.
Kirjeissä pureudutaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Miten kirkolla tätä nykyä menee, entä tieteellä? Millainen maailma olisi ilman uskontoja - parempi vai pahempi? Miten he näkevät vanhuuden ja kuoleman?
Valtaoja ja Pihkala aloittivat keskustelun uskon ja tieteen välisestä suhteesta vuonna 2004 arvostelu- ja myyntimenestyksellä Nurkkaan ajattelu Jumala, sitä seurasi suosittu Tiedän uskovani - uskon tietäväni vuonna 2010.
Sopupeliin ei suostuta kolmannessakaan osassa. Kirjeenvaihto etenee tasaväkisenä, sanan säilä heiluu ajoittain terävänä, välillä keskustelijat ajautuvat umpikujaan, ymmärtävät toisiaan väärin ja ärsyyntyvätkin. Näyttää jo siltä, että yhteistä siltaa kahden erilaisen katsomuksen välille on mahdotonta rakentaa.
Ja siitä juuri tässä kirjassa on kysymys: katsomukseltaan erilaisten ihmisten rajojen ylittämisen vaikeudesta ja samalla sen välttämättömyydestä maailman tulevaisuuden vuoksi.
Tästä molemmat kirjoittajat ovat yhtä mieltä: siltojen rakentaminen edellyttää myötätuntoista asennetta toista maailmankatsomusta edustavan ajatuksiin, mutta myös omien heikkojen kohtiensa tunnustamista, siis perinteistä nöyryyden hyvettä.
Kirjeissä pureudutaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Miten kirkolla tätä nykyä menee, entä tieteellä? Millainen maailma olisi ilman uskontoja - parempi vai pahempi? Miten he näkevät vanhuuden ja kuoleman?
296 pages, Hardcover
Published January 1, 2020
2 people are currently reading
25 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 11 of 11 reviews
January 9, 2025
Kirjan ajatus oli loistava, laitetaan entinen tieteentekijä ja entinen piispa keskustelemaan merkityksistä ja elämän isoista kysymyksistä.
Mutta. Valtaoja aloittaa käymällä läpi miksi hän ei ole kiinnostunut tutkimaan eksistentiaalisia kysymyksiä ja miten paljon tärkeämpää olisi kysyä miten kysymyksiä (miten maailmankaikkeus rakentuu vrt. Miksi maailma on olemassa). Lisäksi lopussa Valtaoja pysyy oudonkin lujasti lestissään eikä edes voi tehdä filosofista ajatuskoetta, jossa voisi kuvitella olevansa kristitty. Hyvää Valtaojassa on kuitenkin paljon enemmän ja retoriikassa ja tarinankerronnassa on yksi Suomen parhaita.
Juha Pihkala taas väisti niin monta kysymystä, että lukijana alkoi jo ärsyttää. Perusteluksi ”Halusin myös irti uskovalle kirkonmiehelle ja agnostikkoluonnontietelijälle ennalta määrätystä koreografiasta: itsestään selvä vastakkainasettelu, väite ja vastaväite, perustelu ja vastaperustelu - lukijat pisteitä laskemaan”.
Ala-arvoista. Juuri tällainen keskustelu voisi tuoda kirkolle lisää jäseniä. Nyt joka kerta kun Valtaoja nosti jonkun mielenkiintoisen kysymyksen, kuten miksi maailmassa on pahuutta, Pihkala alkaa selittämään jostain saksalaisesta filosofista. Ainoaksi vasta-argumentiksi nousee oma subjektiivinen kokemus.
Lisäksi henkilökohtaisesti on todella vaikea ymmärtää pessimististä maailmankuvaa kristityllä. Jos meidät pelastetaan ja kaikki on Jumalan suunnitelmaa, joka on täydellisen hyvä, miten voi ajatella että kaikki menee kuitenkin vihkoon?
Mutta. Valtaoja aloittaa käymällä läpi miksi hän ei ole kiinnostunut tutkimaan eksistentiaalisia kysymyksiä ja miten paljon tärkeämpää olisi kysyä miten kysymyksiä (miten maailmankaikkeus rakentuu vrt. Miksi maailma on olemassa). Lisäksi lopussa Valtaoja pysyy oudonkin lujasti lestissään eikä edes voi tehdä filosofista ajatuskoetta, jossa voisi kuvitella olevansa kristitty. Hyvää Valtaojassa on kuitenkin paljon enemmän ja retoriikassa ja tarinankerronnassa on yksi Suomen parhaita.
Juha Pihkala taas väisti niin monta kysymystä, että lukijana alkoi jo ärsyttää. Perusteluksi ”Halusin myös irti uskovalle kirkonmiehelle ja agnostikkoluonnontietelijälle ennalta määrätystä koreografiasta: itsestään selvä vastakkainasettelu, väite ja vastaväite, perustelu ja vastaperustelu - lukijat pisteitä laskemaan”.
Ala-arvoista. Juuri tällainen keskustelu voisi tuoda kirkolle lisää jäseniä. Nyt joka kerta kun Valtaoja nosti jonkun mielenkiintoisen kysymyksen, kuten miksi maailmassa on pahuutta, Pihkala alkaa selittämään jostain saksalaisesta filosofista. Ainoaksi vasta-argumentiksi nousee oma subjektiivinen kokemus.
Lisäksi henkilökohtaisesti on todella vaikea ymmärtää pessimististä maailmankuvaa kristityllä. Jos meidät pelastetaan ja kaikki on Jumalan suunnitelmaa, joka on täydellisen hyvä, miten voi ajatella että kaikki menee kuitenkin vihkoon?
November 10, 2023
Piispa emeritus Juha Pihkalan ja avaruustähtitieteen professori emeritus Esko Valtaojan välinen julkinen keskustelu uskosta ja uskonnosta sekä tiedosta ja tieteestä on edennyt kolmanteen ja kaikesta päätellen viimeiseen osaansa. Olen näitä keskustelukirjoja lukenut lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin tietysti pidän kovasti Valtaojan kirjoituksista. Toisena syynä on pyrkimys ymmärtää länsimaista kulttuurihistoriaa, sitä kun ei voi ajatellakaan ilman kristinuskoa. Samalla olen yrittänyt, pääosin erittäin heikolla menestyksellä, käsittää myös uskonnollisten ihmisten ajattelutapaa.
Tämän viimeisen osan nimi, Elämän merkityksen jäljillä, herätti minussa hieman huolta. Jos biologia unohdetaan, ei elämällä sen kummempaa merkitystä ole. Elämä on. Ihan samoin kuin maailmakin. Jos jotain muuta merkitystä alkaa etsiä, joutuu tietysti välittömästi filosofian pariiin. Siitä taas ei ole koskaan ollut maailmalle tai ihmiskunnalle mitään hyötyä. Itselleni filosofia aiheuttaa lähinnä puistatusta.
Etenkin Pihkala siteeraa ahkerasti lähinnä saksalaisia filosofeja, jotka tietysti Valtaojakin tuntee. Silloin kirja on hämärimmillään, mutta onneksi nuo pätkät eivät ole kovin pitkiä. Valtaojan sanoin (s. 173): “Filosofian yksi keskeinen ongelma on mielestäni aina ollut se, että vaikeaselkoisuus ymmärretään lähes poikkeuksetta syvällisyydeksi.” Hyvin hankala saksalaisfilosofien kuin suomalaisemeritustenkaan horinoista oli mitään varsinaisesti oivaltavaa tai uutta elämän oletetusta merkityksestä löytää.
Mielenkiintoista oli, että Pihkalan mukaan (s. 181) kun kristittyjen Jumala päättää, mihin itse kukanenkin kuolemansa jälkeen päätyy, “[a]rviointiperusteet ovat kaikkialla tunnustettuja hyvän ihmisyyden arviointiperusteita.” Kun aiemmin tänä vuonna luin Raamattua, tuolle väitteelle oli hyvin vaikea löytää perusteita, koska sen mukaan millään muulla kuin uskolla Jumalaan ei ole merkitystä. Vaikka olisi ollut kuinka hyvä ihminen, helvetin tulessa kärventyy, jos ei Jumalaan usko. Mutta niinhän se menee, että piispatkin poimivat Raamatusta ja myöhemmistä kirjoituksista sen, mikä itseä eniten miellyttää. Alati minua vain ihmetyttää, miten ihmiset voivat tällaiselle rusinat pullasta -perustalle rakentaa suurin piirtein koko elämänsä.
Ihmettelen minä tietysti monia agnostikko Valtaojankin kommentteja (s. 225): “Tehdessään parempaa maailmaa tiede ei kaipaa uskontojen dogmatiikkaa ja teologiaa, mutta se kaipaa uskontojen tarjoamaa eettistä, inhimillistä näkemystä – tunteenomaista suhtautumista todellisuuteen.” Kenen ja minkä uskonnon mukaista etiikkaa? Ja mihin eettinen, inhimillinen näkemys tarvitsisi uskontoja? En tajua, mutta kaipa se on vain yksi monista henkilökohtaisista ongelmistani.
Elämän merkityksen jäljillä ei ole yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä. Uusia kiinnostavia näkökulmia Pihkala ja Valtaoja eivät tiedon ja uskon väliseen vuoropuheluunsa enää saa tuotua. Usein aiemminkin he ovat puhuneet hieman toistensa ohi, mutta nyt se tuntui vaivaavan entistä enemmän. Pääsääntöisesti viihdyttävää tekstiä molemmat silti saavat aikaiseksi, laajasti lukeneita ja fiksuja ihmisiä kun molemmat ovat.
Sivulla 24 Valtaojalla menevät kaikesta päätellen prosentti ja prosenttiyksikkö sekaisin. Muita sekoiluja kirjasta ei pahemmin silmille hyppinyt ja kirjoitusvirheetkin olivat hyvin harvinaisia. Laatutyötä siis siinäkin mielessä.
Kokonaisuudessaan Pihkalan ja Valtaojan keskustelutrilogia sisältää noin 900 sivua. Ilokseen näitä keskusteluja luki, mutta eipä urakasta sen syvällisempää hyötyä tainnut olla, sillä viihdettähän tämä tietysti on (mikäpä ei olisi?). Viimeisen osan perusteella tosin alkoi tuntua entistä vahvemmin siltä, että ihmisiä (koska tuskinpa Pihkala yksin ajatuksineen on) ajaa uskontojen pariin irrationaalinen pelko. En kylläkään saanut varmuutta siitä, onko kyseessä kuoleman-, elämän- vai kuolemanjälkeisyyden (tai sen puutteen) pelko. Tuo oli kuitenkin suurin saamani oppi tästä kirjasta.
3,5/5
Tämän viimeisen osan nimi, Elämän merkityksen jäljillä, herätti minussa hieman huolta. Jos biologia unohdetaan, ei elämällä sen kummempaa merkitystä ole. Elämä on. Ihan samoin kuin maailmakin. Jos jotain muuta merkitystä alkaa etsiä, joutuu tietysti välittömästi filosofian pariiin. Siitä taas ei ole koskaan ollut maailmalle tai ihmiskunnalle mitään hyötyä. Itselleni filosofia aiheuttaa lähinnä puistatusta.
Etenkin Pihkala siteeraa ahkerasti lähinnä saksalaisia filosofeja, jotka tietysti Valtaojakin tuntee. Silloin kirja on hämärimmillään, mutta onneksi nuo pätkät eivät ole kovin pitkiä. Valtaojan sanoin (s. 173): “Filosofian yksi keskeinen ongelma on mielestäni aina ollut se, että vaikeaselkoisuus ymmärretään lähes poikkeuksetta syvällisyydeksi.” Hyvin hankala saksalaisfilosofien kuin suomalaisemeritustenkaan horinoista oli mitään varsinaisesti oivaltavaa tai uutta elämän oletetusta merkityksestä löytää.
Mielenkiintoista oli, että Pihkalan mukaan (s. 181) kun kristittyjen Jumala päättää, mihin itse kukanenkin kuolemansa jälkeen päätyy, “[a]rviointiperusteet ovat kaikkialla tunnustettuja hyvän ihmisyyden arviointiperusteita.” Kun aiemmin tänä vuonna luin Raamattua, tuolle väitteelle oli hyvin vaikea löytää perusteita, koska sen mukaan millään muulla kuin uskolla Jumalaan ei ole merkitystä. Vaikka olisi ollut kuinka hyvä ihminen, helvetin tulessa kärventyy, jos ei Jumalaan usko. Mutta niinhän se menee, että piispatkin poimivat Raamatusta ja myöhemmistä kirjoituksista sen, mikä itseä eniten miellyttää. Alati minua vain ihmetyttää, miten ihmiset voivat tällaiselle rusinat pullasta -perustalle rakentaa suurin piirtein koko elämänsä.
Ihmettelen minä tietysti monia agnostikko Valtaojankin kommentteja (s. 225): “Tehdessään parempaa maailmaa tiede ei kaipaa uskontojen dogmatiikkaa ja teologiaa, mutta se kaipaa uskontojen tarjoamaa eettistä, inhimillistä näkemystä – tunteenomaista suhtautumista todellisuuteen.” Kenen ja minkä uskonnon mukaista etiikkaa? Ja mihin eettinen, inhimillinen näkemys tarvitsisi uskontoja? En tajua, mutta kaipa se on vain yksi monista henkilökohtaisista ongelmistani.
Elämän merkityksen jäljillä ei ole yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä. Uusia kiinnostavia näkökulmia Pihkala ja Valtaoja eivät tiedon ja uskon väliseen vuoropuheluunsa enää saa tuotua. Usein aiemminkin he ovat puhuneet hieman toistensa ohi, mutta nyt se tuntui vaivaavan entistä enemmän. Pääsääntöisesti viihdyttävää tekstiä molemmat silti saavat aikaiseksi, laajasti lukeneita ja fiksuja ihmisiä kun molemmat ovat.
Sivulla 24 Valtaojalla menevät kaikesta päätellen prosentti ja prosenttiyksikkö sekaisin. Muita sekoiluja kirjasta ei pahemmin silmille hyppinyt ja kirjoitusvirheetkin olivat hyvin harvinaisia. Laatutyötä siis siinäkin mielessä.
Kokonaisuudessaan Pihkalan ja Valtaojan keskustelutrilogia sisältää noin 900 sivua. Ilokseen näitä keskusteluja luki, mutta eipä urakasta sen syvällisempää hyötyä tainnut olla, sillä viihdettähän tämä tietysti on (mikäpä ei olisi?). Viimeisen osan perusteella tosin alkoi tuntua entistä vahvemmin siltä, että ihmisiä (koska tuskinpa Pihkala yksin ajatuksineen on) ajaa uskontojen pariin irrationaalinen pelko. En kylläkään saanut varmuutta siitä, onko kyseessä kuoleman-, elämän- vai kuolemanjälkeisyyden (tai sen puutteen) pelko. Tuo oli kuitenkin suurin saamani oppi tästä kirjasta.
3,5/5
December 23, 2020
Keskustelukirja uskosta, maailmankuvasta (etenkin pessimismistä ja optimismista), maan ulkopuolisesta elämästä ja sen vaikutuksesta meidän maailmankuvaamme sekä kirkon, tieteen ja maailman tulevaisuudennäkymistä.
En lämmennyt tälle kirjalle niin paljon kuin olisin toivonut. Jotenkin keskustelijat tuntuivat useilla tasoilla eriparisilta. Perustavimmillaan tämä näkyy lähestymistavoissa. Valtaoja lupaa ensimmäisessä kirjeessään sopivan tilanteen sattuessa 'edelleenkin iskeä sääntöjen mukaiseen hanskaan verhotulla nyrkillään niin lujaa ja tarkasti kuin osaa'. Pihkala vastaa tähän: ''Sudit sitten isolla pensselillä laajalle kankaalle uskonto- ja kirkkokriittisiä väitteitä, joihin tarttumalla minä, Juha, taas joutuisin altavastaajaksi ja sinä, Esko, saisit edelleen pysyä mukavuusalueellasi (...) Mahdollinen lukijamme vetäisi omaan tukkimiehen kirjanpitoonsa viivoja oman vahvitusharhansa mukaisesti''.
Valtaoja on kautta kirjan valmiimpi esittämään teräviäkin kysymyksiä Pihkalan pysyessä hyvin maltillisena ja vertauskuvallisena - paikoin siinä määrin, että hänen omia näkemyksiään ja ajatuksiaan saa kaikkien kirja- ja kulttuuriviittausten seasta hakea (joskus löytämättä niitä ollenkaan). Välillä tuntuikin, että Pihkala ei edes halunnut ottaa joihinkin asioihin kantaa, toisaalta taas siltä, että hän tyytyi esittelemään lukeneisuuttaan korvikkeena suorille vastauksille. Mietin välillä, pelkäsikö hän kirkon edustajana puhuvansa liikaa 'kirkon suulla' - tai ainakin tulevansa tulkituksi niin.
Ohikirjoittamisen lisäksi liian iso osa kirjasta kului mielestäni valtataisteluun aiheista. Pihkala palaa toistuvasti eri tavoin siihen, mitä annetavaa uskonnolla on ihmisten eksistentiaalisiin kysymyksiin heidän 'eksistentiaalisessa hädässä'. Valtaoja ei tähän oikein juuta eikä jaata osannut sanoa: hän kun ei tunnista Pihkalan eksistenttisiä kysymyksiä itselleen tai maailmallekaan merkittäviksi. Valtaoja taas näkee uskonnon arvon hyvin konkreettisesti sen kyvyssä edistää hyvää maailmassa ja hän penasi Pihkalalta eri tavalla vastauksia kysymykseen: mitä annettavaa kirkolla on nykyään Suomessa ja muualla ja kuinka se voisi edistää maailmassa hyvää. Pihkala oli aiheesta vähäsanainen - kenties johtuen aiemmin mainitsemistani syistä.
Silti haluan antaa jotain arvoa näiden kahden miesten vuosia kestäneelle pyrkimykselle rakentaa siltoja sekä etenkin Valtaojan hyvin kauniille sanoille kirjan loppuluvuissa. Siksi kaksi tähteä.
En lämmennyt tälle kirjalle niin paljon kuin olisin toivonut. Jotenkin keskustelijat tuntuivat useilla tasoilla eriparisilta. Perustavimmillaan tämä näkyy lähestymistavoissa. Valtaoja lupaa ensimmäisessä kirjeessään sopivan tilanteen sattuessa 'edelleenkin iskeä sääntöjen mukaiseen hanskaan verhotulla nyrkillään niin lujaa ja tarkasti kuin osaa'. Pihkala vastaa tähän: ''Sudit sitten isolla pensselillä laajalle kankaalle uskonto- ja kirkkokriittisiä väitteitä, joihin tarttumalla minä, Juha, taas joutuisin altavastaajaksi ja sinä, Esko, saisit edelleen pysyä mukavuusalueellasi (...) Mahdollinen lukijamme vetäisi omaan tukkimiehen kirjanpitoonsa viivoja oman vahvitusharhansa mukaisesti''.
Valtaoja on kautta kirjan valmiimpi esittämään teräviäkin kysymyksiä Pihkalan pysyessä hyvin maltillisena ja vertauskuvallisena - paikoin siinä määrin, että hänen omia näkemyksiään ja ajatuksiaan saa kaikkien kirja- ja kulttuuriviittausten seasta hakea (joskus löytämättä niitä ollenkaan). Välillä tuntuikin, että Pihkala ei edes halunnut ottaa joihinkin asioihin kantaa, toisaalta taas siltä, että hän tyytyi esittelemään lukeneisuuttaan korvikkeena suorille vastauksille. Mietin välillä, pelkäsikö hän kirkon edustajana puhuvansa liikaa 'kirkon suulla' - tai ainakin tulevansa tulkituksi niin.
Ohikirjoittamisen lisäksi liian iso osa kirjasta kului mielestäni valtataisteluun aiheista. Pihkala palaa toistuvasti eri tavoin siihen, mitä annetavaa uskonnolla on ihmisten eksistentiaalisiin kysymyksiin heidän 'eksistentiaalisessa hädässä'. Valtaoja ei tähän oikein juuta eikä jaata osannut sanoa: hän kun ei tunnista Pihkalan eksistenttisiä kysymyksiä itselleen tai maailmallekaan merkittäviksi. Valtaoja taas näkee uskonnon arvon hyvin konkreettisesti sen kyvyssä edistää hyvää maailmassa ja hän penasi Pihkalalta eri tavalla vastauksia kysymykseen: mitä annettavaa kirkolla on nykyään Suomessa ja muualla ja kuinka se voisi edistää maailmassa hyvää. Pihkala oli aiheesta vähäsanainen - kenties johtuen aiemmin mainitsemistani syistä.
Silti haluan antaa jotain arvoa näiden kahden miesten vuosia kestäneelle pyrkimykselle rakentaa siltoja sekä etenkin Valtaojan hyvin kauniille sanoille kirjan loppuluvuissa. Siksi kaksi tähteä.
August 26, 2025
Mielenkiintoinen keskustelukirja kahden mielenkiintoisen henkilön välillä. Pihkalan ja Valtaojan maailmankatsomukselliset näkemykset ovat toisistaan hyvin kaukana, mutta kirjan edetessä miehet löytävät myös jotain yhteistä, onhan tämä heille jo neljäs yhteinen kirja. Aiemmista osista olen lukenut yhden.
Vaikka jo lähtökohtaisesti joudun olemaan samaa mieltä Pihkalan kanssa, täytyy silti sanoa Valtaojan argumentoivan monesti iskevämmin. Se kai on tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan erokin; tiede iskee kylmillä ja terävillä faktoilla, kristinusko vastaa syvään subjektiiviseen tarpeeseen ihmisen sisimmässä. Valtaojan yltiöoptimistinen asenne naturalistisen maailmankuvan tyhjyyden edessä tuntuu minun näkökulmastani oudolta. Pihkalalle kristinusko näyttäytyy paitsi subjektiivisena armon kokemuksena, myös vastauksena maailman rikkinäisyyteen. Valtaoja tuntuu tuon rikkinäisyyden välillä jopa kieltävän, tai ainakin vähättelee sitä.
Kummankaan herran näkemyksiä en pidä täysin oikeina enkä täysin väärinä. Se juuri teki tästä kiinnostavan kirjan. Hienoa oli mielestäni myös katsella ystävyyttä, joka vuosien varrella oli kirjoittajien välille syntynyt. Keskustelu oli haastavaa ja terävää, mutta myös toista kunnioittavaa. Sitä tarvittaisiin enemmän nykymaailmassa.
Vaikka jo lähtökohtaisesti joudun olemaan samaa mieltä Pihkalan kanssa, täytyy silti sanoa Valtaojan argumentoivan monesti iskevämmin. Se kai on tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan erokin; tiede iskee kylmillä ja terävillä faktoilla, kristinusko vastaa syvään subjektiiviseen tarpeeseen ihmisen sisimmässä. Valtaojan yltiöoptimistinen asenne naturalistisen maailmankuvan tyhjyyden edessä tuntuu minun näkökulmastani oudolta. Pihkalalle kristinusko näyttäytyy paitsi subjektiivisena armon kokemuksena, myös vastauksena maailman rikkinäisyyteen. Valtaoja tuntuu tuon rikkinäisyyden välillä jopa kieltävän, tai ainakin vähättelee sitä.
Kummankaan herran näkemyksiä en pidä täysin oikeina enkä täysin väärinä. Se juuri teki tästä kiinnostavan kirjan. Hienoa oli mielestäni myös katsella ystävyyttä, joka vuosien varrella oli kirjoittajien välille syntynyt. Keskustelu oli haastavaa ja terävää, mutta myös toista kunnioittavaa. Sitä tarvittaisiin enemmän nykymaailmassa.
November 22, 2020
Lukemisen arvoinen. Pihkalan kirjeet välillä vaikeaselkoisia. Valtaojalta selkeämpää kommentointia ja sopivasti optimismia.
December 8, 2020
Keskustelu lähtee vähän kankeasti liikkeelle mutta paranee loppua kohden ja kirja sisältää pari erinomaista kirjettä, jotka pohtivat maailman ja ihmisen nykytilaa ja hänen suhdettaan uskoon.
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut...
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut...
December 4, 2020
Älykästä keskustelua. Paljon eksistentiaalista pohdintaan. Paikoin punainen lanka katoaa. Odotin hieman terävämpää kirjeenvaihtoa. Ehkä parhaat aiheet on jo käsitelty edellisissä kirjoissa. Jaksoin kuitenkin kiinnostua kirjasta loppuun saakka.
May 12, 2021
Kaksikon edellisistä keskustelukirjoista tuttu, ystävällinen ja sivistynyt, vääntö jatkuu. Valtaojan näkemykset vaikuttavat minusta perustellummilta, mutta pohjimmiltaan se on epäolennaista. Kirjan parasta antia on nähdä, miten voi olla eri mieltä ja silti pyrkiä ymmärtämään toista.
July 25, 2021
Valtaoja 3, Pihkala 1.
September 20, 2022
Valaiseva!
March 26, 2024
Hyvin kirjoitettu kirja molemmin puolin . Paikoin tuntuu jäävän junnamaan paikoilleen . Oppineita keskustelijoita . Yllättäen Maameren tarinat mukana ja zen .
Displaying 1 - 11 of 11 reviews