Santa Maria polttaa kotinsa. Tuhoisat seuraukset ulottuvat koko naapurustoon. Joukko suurhävityksestä pelastautuneita ihmisiä vaeltaa asfalttilähiön tornitaloon. Vapautuminen omistamisen ikeestä antaa heille mahdollisuuden elää uudella tavalla, mikä ei kuitenkaan osoittaudu kivuttomaksi.
Laura Gustafsson käsittelee riemastuttavasti ryöpsähtelevässä romaanissaan nykyihmistä. Ryönän ja roskan läpi purjehditaan maailmaan, jossa tavaran, kulutuksen ja hyvinvoinnin ei ole pakko kytkeytyä yhteen.
ENG: Laura Gustafsson describes herself as a playwright, a vegan and a glamour blonde. She's got two university degrees, cats and a husband. Her way of using language has been most influenced by her mother. If Laura wasn't an author, she would use all her time loving animals and listening to 22-Pistepirkko (a Finnish band).
FI: Laura Gustafsson (s. 1983) on näytelmäkirjailija, vegaani ja glamourblondi. Hänellä on kaksi yliopistotutkintoa, kissoja ja mies. Hän on saanut kieleensä eniten vaikutteita äidiltään. Jos Laura ei kirjoittaisi, hän käyttäisi kaiken aikansa eläinten paijaamiseen ja 22-Pistepirkon kuuntelemiseen.
Tämä on keskeisin Laura Gustafssonin romaanin Rehab herättämistä kysymyksistä. Mitä me omistamisesta saamme? Miksi se tuntuu hyvältä? Mistä omistamisessa pohjimmiltaan on kysymys?
Laura Gustafssonin viides romaani Rehab (2020) on kokeileva ja haastava teos. Gustafsson haastaa lukijan usein aiheillaan, mutta nyt myös kerronnallaan ja rakenteellisilla ratkaisuillaan. Tarinalliset raamit ovat varsin abstraktit, ja lukijalta vaaditaan kykyä tulkintaan.
Yksinhuoltajaäiti Santa Mariaa ahdistaa omistaminen ja kulutus, ja hän polttaa kotinsa sillä seurauksella, että koko naapurusto Vuosaaressa palaa tuhkaksi. Kotinsa ja omaisuutensa menettänyt pieni yhteisö vaeltaa läheiselle tornitalolle asumaan. Jostain syystä tornissa ei asu ketään muuta; vain siivooja pyörii päivittäin aulassa. Omistamisen rasitteista vapautuneet ihmiset pohtivat uutta elämäänsä, sen autuutta ja haasteita. Jossain vaiheessa tarinaan ujutetaan hahmona mukaan myös Moolok, foinikialaisten ja ammonialaisten muinainen jumala, jonka kautta kirjailija luo yhteyttä kaatopaikan kontekstiin kulutuksen pahuuden symbolina. Yhteyttä ei lukijalle selitetä, vaan se jää kunkin itse löydettäväksi. Välillä pohditaan askeesia ja diogenesiläistä filosofiaa. Ytimessä on kuitenkin kulutusyhteiskunnan mielekkyyden arvioiminen ja eksistentiaalinen ahdistus.
Annan plussaa Gustafssonin kokeilevuudelle ja rohkeudelle, mutta omasta mielestäni romaani ei pysynyt kokonaisuutena kasassa ja oli liian abstrakti. Jossain vaiheessa olisi mielenkiintoista päästä lukemaan Gustafssonilta jotain sellaista, missä tarina on keskiössä, eivätkä ahdistus ja eläinsuojelu- ja ympäristöasiat pursua rivien välistä. Muinaiset jumalatkin voisi jo vihdoin haudata.
Rehab alkaa, kun päähenkilö Santa Maria polttaa kotinsa ja samalla koko naapurustonsa. Ihmiset siirtyvät asumaan Vuosaaren Cirrus-tornitaloksi tunnistettavaan rakennukseen, sekalainen joukko aikuisia mukanaan Santa Marian oma lapsi Kolumbus ja yksi koirakin. Maailmassa on jotain vinksallaan suhteessa nykyihmisen arkikokemukseen mutta mitä, se ei ihan selviä.
Gustafsson pakottaa lukijan kirjan todellisuuteen, jossa Rehabin henkilöt joutuvat asumaan Cirruksessa, josta ei kirjan aikana poistuta. Kirja hyppii myös eri aikajaksojen välillä ja samaa tapahtumaa tarkastellaan eri henkilöiden näkökulmasta välillä tapahtuvana, välillä menneisyyden muistona. Kirjan lukeminen ei siis ole helppoa, mutta yllättävää ja antoisaa kyllä.
Kirjan teemoiksi nousevat ilmiselvän tavarakritiikin ohella ihmisten väliset suhteet niin itseensä, toisiinsa kuin tosiin lajeihinkin. Teos läväyttää ihmiskunnan aikaansaamat jätteet joka aukeamalle niin, että ne voi melkein haistaa. Tekstillisen ilotulituksen lisäksi mieleen jääkin pitkäksi aikaa pyörimään kysymys siitä, mikä on tämä oma lajimme, joka itsevaltiaana ottaa planeetastamme kaiken ja jättää jälkeensä vain lohduttoman vana ryönää.
Sangen omituinen kirja, joka piti otteessaan lähinnä kielikuviensa ja ylipäätään kauniin ja omintakeisen kielensä vuoksi. "Mies kuin virastotalo" ja toisesta miehestä annettu kuvaus meni jotenkin näin: "näytti pikemminkin yliajetulta biojätepussilta". Mielenkiintoisia ajatuksia ihmisten erilaisuudesta, erilaisista sosioekonomisista lähtökohdista, tavaran turhuudesta, seksuaalisuudesta ja jätteestä. Onko kaikki lopulta vain jätettä?
Kirjaan oli jotenkin vaikeaa päästä ensin sisään ja keskittyminen meinasi herpaantua tämän tästä. Huomasi kyllä, että kirjailija on perehtynyt antaumuksella aiheeseensa ja dystooppinen kuva jätteiden täyttämästä maailmasta alkoi hahmottua. Lopussa langat saatiin näppärästi sidottua yhteen. Leena Krohnin teokset tulivat jollain tapaa mieleen, ei huono juttu laisinkaan.
Ei tää nyt ihan neljän tähden kirja ollut, mutta haluan nostaa arvioiden keskiarvoa, jotta ihmiset tarttuisi tähän kirjaan. Luulen, että kokeellisuus aiheuttaa matalat tähtiarviot. Tältä ei kannata odottaa koherenttia juonta tai helposti samastuttavia ”tavallisia” hahmoja, vaan hulvatonta ja kipeääkin kommenttia ihmisen ja maailman tilasta. Ei napakymppi, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Hämmentävä, saastainen, limainen, riemastuttava ja likainen kirja ihmisen riippuvuudesta tavaraan ja omistamiseen, sekä niihin liittyvistä vieroitusoireista kun lajillemme tulee seinä vastaan.
Siis mit vit...?? Hetkittäin mukavasti luettava sivu tai pari, mutta käytännössä kirja ilman juonta oudoilla henkilöhahmoilla. Tää ehkä kuuluisi lukea aineissa?
Rehab oli haastava, aika ajoin myös hyvin raskas ja puuduttavanpuoleinen lukukokemus. Yritin pitkään antaa kirjalle mahdollisuuden kasvaa /muuttua jne mutta mitään tämänkaltaista ei harmikseni tapahtunut. Mikä tässä teoksessa sitten oikein mätti?
Kirjan teema ei ole se mikään kaikista tavanomaisin, nimittäin teos käsittelee yksinkertaisesti roskaa, liiallista sellaista ja kulutus - ja materislismikeskeistä nyky-yhteiskuntaamme. Kirjan päähenkilö, äiti nimeltä Santa Maria, polttaa eräänä päivänä oman ja tyttärensä Kolumbuksen asunnon lisäksi koko sen kerrostalon missä he asuvat. Santa Maria, Kolumbus ja naapurit evakuoidaan asumaan toisaalle ja monen on luonnollisesti erittäin vaikeaa antaa hyväksyntäänsä Santa Marian teolle ja aloittaa elämäänsä uudestaan tyhjin käsin, ilman mitään materiaa tai muutakaan mukanaan entisestä elämästä. Mitään tämän suurempaa juonikuviota kirjassa ei sitten olekaan, vaan se tarkastelee naapurien välisiä suhteita sekä jokaisen omaa suhdetta tavaraan, kuluttamiseen, omistamiseen jne. Kirjan tapahtumia seurataan lokimerkintöjen ja puhtaanapitoraporttien silmin. Teoksen nimi nimi Rehab kuvaa elpymistä ja toipumista, poisoppimista kuluttamisesta ja tavarakeskeisyydestä.
Ensinnäkin, Gustafssonin kirjoittama kieli ja tyyli oli minusta alkuun hyvinkin vaikeaselkoista ja lauserakenteista minulle tuli enemmänkin mieleen lyyrinen runous kuin kaunokirjallinen kerronta. Toiseksi, kirjailija tuntui olevan kovin mieltynyt käyttämään erilaisia sivistys - ja muita hienoja sanoja lauseitaan täyttämään. Vaikka mielestäni omaan melko hyvän yleissivistyksen, olivat jotkut näistä sanoista minulle täyttä siansaksaa enkä sen vuoksi sisäistänyt aina kunnolla lukemaani. Kirja sai minut tuntemaan itseni ajoittain tyhmäksi. Tällaisia sanoja kirjailija käytti verrattain paljon teoksessaan.
Kirjan käsittelemä teema ei ollut missään nimessä huono, sillä pidän sitä itsekin tärkeänä, ja tämän kirja kyllä välittää lukijalleen ihan hyvin. Muuten teoksesta jäi hieman sellainen lässähtänyt pannukakku - fiilis. Mitään suurta ja mullistavaa tai uutta Rehab ei tarjoillut ja jo puolessa välissä kirjaa aloin silmäilemään kuinka paljon kirjaa on enää jäljellä, tunnustan, odotin sen loppumista. Minulle henkilökohtaisesti on todella tärkeää lukukokemukseni nautittavuus ja rentoutuminen, sen vuoksi juuri rakastan lukemista, mutta tämä oli kyllä kaikkea muuta kuin nautittava tai mitenkään innostava tai mukava lukukokemus. Kaikesta huolimatta sinnittelin kirjan loppuun asti, vaikka ennen viimeisiä 70:ä sivua kyllä mietin tosissani pitäisikö kirja jättää kesken.
Maininnan Rehab kyllä ansaitsee erityisen kauniista kansitaiteestaan.
Itse en kyllä lähtisi suosittelemaan tätä kirjaa oikein kenellekään, sillä maailmassa riittää niitä oikeasti ihania ja viihdyttäviä, henkeäsalpaaviakin kirjoja. Tätä kyllä Rehab sai minut ainakin pohtimaan. Ehkä joskus olisi tosiaan parempi jättää se huonoksi kokemansa kirja kesken kuin väkipakolla saattaa se loppuun. Lukemisenhan pitäisi ennen kaikkea olla kaikkea muuta kuin ikävää pakkopullaa.
This entire review has been hidden because of spoilers.
"Ihminen on altis haluamiselle. Meillä on kohta, jota stimuloimalla voi saada kenet tahansa haluamaan mitä tahansa." "Ihmisissä herää hankala tunne silloin kun säännöt ovat toisenlaisia kuin olisi itse halunnut. Osa ei sellaisia sääntöjä kunnioita. Kehkeytyy konflikteja, vaikka aikeet ovat hyvät ja maalaisjärki."
Sisältää upeita oivalluksia kuluttamisesta, omistamisesta ja tarpeista, sekä Laura Gustafssonin tavaramerkkimäistä anarkistista mellastusta kaikista maailman paikoista Vuosaaren hyväosaisten puolella. "Nypimme ne [mansikat] pois kerman päältä ja kaavimme kakkuhaarukalla roskikseen." "Mansikoita? Marraskuussa?" "Ne tulivat Espanjasta asti."
Tarkalla silmällä on poimittu niitä uskomattomia lausahduksia, joita nykysuomalainen sanoo ihan tosissaan: "Me ei voida syödä leipää eikä makaronia eikä perunaa", Kolumbus kertoo ruokajakelun työntekijälle kun tutkin marmeladin marjapitoisuutta. "Miksi?" kysyy työntekijä. "Ne on paskaa."
Valitettavasti kirjana jäi kuitenkin jollain tapaa mielenulkoiseksi, rakenne tuntuu epäselvältä ainakin puoliväliin kirjaa, kun lokikirjamerkinnät hyppelehtivät. Eläytymistä ei tapahtunut ei Santa Mariaan eikä lapseen. En oikeastaan tiedä, onko romaani tälle teokselle oikea muoto, vaikka markkina romaania haluaa. Voisin nähdä tämän jonkinlaisena haikeana teatteriteoksena. Tai pelinä.
Kirjoista: "Vieväthän ne tilaa. Vaativat säilytysratkaisuja. Rasite muutossa!" myönnän. Nautin enemmän podcasteista.
"Ne, jotka esittävät, ovat ehkä vielä pelastettavissa, mutta ne, jotka ovat lakanneet esittämästä, niistä ei tiedä, miten niille käy."
"Kun katsoo lapsia, oppii tuntemaan aikuiset. Aikuisissa on kaikki sama, mutta valheellisempana."
Joo, tosi hyvä, niin kuin kaikki Gustafssonin teokset. Tämä pääsi pureutumaan riuskalla otteella moneen tärkeään teemaan, mutta suurimpana näistä ehkä näkisin äidin ja lapsen välisen suhteen. Millainen lapsesta kasvaa, kun äiti ei kykenekään toimimaan hänelle "äitinä", mitä ikinä se sitten meinaakaan. Gustafssonin ainutlaatuinen kirjoitustyyli kiidätti taas kerran mennessään, rehellisyys ja suorasanaisuus, absurdiuskin, rajojen rikkominen, henkilöt. Niin paljon valideja ajatuksia, ja vanhoja taruja on tähänkin kirjaan sekoiteltu. Ehken löytänyt sellaista samanlaista kipua, jota Gustafssonin joissakin teoksissa esiintyy enemmän, mutta ehkä se vain johtui minusta itsestäni. Maailmanlopun tunnelmat ja ihmiskunnan riippuvaisuus irtaimesta tässä onnistuttiin kuvaamaan todella hyvin. Tulkinnanvaraakin jäi paljon, paljon selittämätöntä, siitä Gustafssonin kirjoissa pidän. Yksinkertaisesti upeaa taidetta.
Tää oli niitä kirjoja, jotka tietyllä tasolla tajusin ja sitten kuitenkaan en. Alku herätti uteliaisuutta ja toiveita, mutta pian tarina latistui paikallaan pyöriväksi sanahelinäksi. Kuvittelen ymmärtäneeni mitä kirjailija haki, eikä lopputulos ollut ollenkaan huono, mutta siitä huolimatta kirja jätti kylmäksi. Vähän niin kuin lieriön muotoinen jätevuoren läpileikkaus jalustalla nykytaiteen näyttelyssä. Tavallaan kiinnostava kierrellä ja katsella ja projektina ihan mielenkiintoinen, mutta mitään "kotiin vietävää" ei käteen jäänyt. Muutama irrallinen lause hiveli korvaa, yhden jopa melkein kirjoitin muistiin ( en tee tätä koskaan) siteeratakseni sitä lapsilleni verbaalisena kissavideona.
Mielenkiintoisia lauseita: Joskus lapseni ääni ja sanat ovat kuin asfalttipora, joka jyrää reiän tuntemani maailman pohjaan ja siitä reiästä minä putoan syvyyksiin, jotka ovat tuntemattomia kuin avaruus tai valtameren haudat tai mieli.
Kysyin Kukkavallalta, tuntuiko hänestä, että hänen äitinsä oli hänet hylännyt. -- Hän sanoi, että hän tietää tasan, missä äiti on. Hänen tarvitsee vain matkata niin pitkälle kuin kedot ja pusikot jatkuvat. Sieltä hän löytää äidin. Ja se matka on silkkaa kotimatkaa.
Haluaisin antaa tälle vähän paremman arvion, mutta samanaikaisesti koin tarinan juonenkäänteineen hieman liian kaoottiseksi ja toisaalta itseni liian vähän lukeneeksi ymmärtääkseni kaikkea kirjassa ollutta symboliikkaa. Samaan aikaan pidin kirjasta valtavasti. En ole koskaan lukenut kaunokirjallisesti joka käsittelisi niin tarkasti, haastaen ja terävästi suhdettamme materiaan. Vaikka en pysynyt juonessa täysin mukana, pidin kyllä tarinan perkelöitymisestä ja siitä miten tiukkaa tykitystä Gustafssonin teksti on.
Ihan mielenkiintoisia kohtauksia ja lauseita, sekä konsepti, mutta en tajunnut ollenkaan, mikä on koko kirjan tarina? Sitten välillä kirjan vertauskuvat eivät olleet muuta kuin muunnelmia suomalaisen kirjallisuuden kliseisistä kielikuvista. Tuntui kuin olisin lukemassa romaania, jota olen monesti aiemmin lukenut, mutta nyt roskasta.
Yhtä aikaa hauskaa ja kauheaa, hilpeää ja todella lohdutonta. Absurdius paljastaa hienosti sen absurdiuden, joka oikeasti on länsimaisen kulutuskeskeisen elämäntavan ytimessä niin tiukasti, ettei sitä meinaa huomatakaan. Vahva suositus. Suhteeni roskaan on ehkä (ja toivottavasti!) kokenut pysyvän muutoksen.
Tämä aiheutti aika hyvin ahdistusta (ehkä positiivista) tavaroista, jätteestä ja kierrätyksestä. Esseemäisyys/idearomaanimaisuus on lukijasta riippuen varmaan mielenkiintoista tai tuntuu hiomattomalta. Ajatuksia, muttei romaanina mielestäni kehkeytynyt kasaan kuten aiempi Gustafssonilta lukemani. Kokonaistaiteilijana hän on kiinnostava ja Rehab asettuukin ehkä parhaiten osaksi koko helahoitoa.
Jaa että mitä..? Yöh, miksi kukaan haluaa kirjoittaa noin? Jestas miten herkullisen tarkkoja havaintoja! Ällöttää, hämmentää, ilahduttaa, mietityttää. En ymmärrä. Just noinhan se on. Mitä se haluaa sanoa? En halua hukkua paskaan, tavaraan.
Kirja, joka sai ajatukset heräämään omiin kulutustottumuksiin ja onnellisuuden käsitteeseen. Rehab on ajankohtainen ja käsittelee tärkeitä teemoja sujuvan kerronnan kautta.
En ymmärtänyt tästä mitään. Luin ehkä noin 60 sivua ja sitten se vain jäi. Liikaa sanoja, täyteen ahdettuja lauseita. Kai tässä materialismia jotenkin sivutaan, mutta ei auennut minulle.