Ihmiskone töissä: Sotienjälkeinen Suomi tehokkuutta tavoittelemassa

by Mona Mannevuo

Omien suoritusten ja elintoimintojen mittaaminen, terapeuttinen kulttuuri ja asiantuntijavalta mielletään uusiksi ilmiöiksi, mutta tunteiden hallinta ja kansalaisen koko elämän normittaminen, mittaaminen, arviointi ja optimointi korostuivat jo sotienjälkeisessä Suomessa. Ihannetyöläinen oli tasapainoinen ihmiskone, jonka toiminnoissa ei ollut mitään poikkeavaa eikä mitään liikaa tai liian vähän. Työpsykologia oli voimajärjestelmiä tutkiva luonnontiede, työlääketiede koneoppia ja työn rationalisointi luonneoppia.

Ihmiskone töissä tarjoaa näkökulman suomalaisen tehokkuusajattelun historiaan. Teoksessa tarkastellaan sotienjälkeistä Suomea modernisoineita työlääketieteellisiä ja työnjohdollisia oppeja, joilla kansalaisia valistettiin ja muovattiin sivistyneen yhteiskunnan tavoille. Näistä opeista sotakorvausteollisuuden työnjohto etsi vastauksia siihen, mitä tehdä työkansalaisille, jotka eivät olleet sairaita eivätkä terveitä vaan vääränlaisia.

Oppineen eliitin näkemyksissä Suomi oli kuin kasvitarha, jonka tuottavaa kukoistusta edellytti jatkuva rikkaruohojen kitkeminen. Lorvimista, uupumusta ja liiallista tunteellisuutta hoidettiin paitsi ankaralla kurilla myös terapeuttisella otteella. Työelämän läpäisi ajatus siitä, että ihmiskone on muovattava ja plastinen: sitä voi aina parantaa ja optimoida.

Genres: Nonfiction

326 pages, Paperback

First published October 5, 2020

Reviews

[A · Rating 5 out of 5]

Ihmiskone töissä sai ymmärtämään suomalaista työelämää ja sen ihanteita paremmin ja syvemmin. Mannevuon teksti on harkittua ja älykästä, ja hänen luomansa käsitteet kuten neurorationalisointi ovat käyttökelpoisia monissa yhteyksissä. Vaikka tutkijan näkökulma on historiallinen, lukija voi helposti nähdä yhteydet tähän päivään. Ei ole sattumanvaraista, millaista kansalaisuutta ihailemme ja millaista paheksumme häpeällisenä tai leimaamme epänormaaliksi. Suosittelen lämpimästi kaikille tämän päivän työelämää ihmetteleville.

[Lumissa · Rating 4 out of 5]

Mona Mannevuo perkaa kirjassaan perusteellisesti ja kiinnostavalla otteella suomalaisen tehokkuusajattelun historiaa. Näkökulma on kiinnostava ja tuore, ja oivalluksia on paljon.

Vaikka taustoittavaa tutkimuskirjallisuutta on käytetty laajasti ja hyvin, välillä kirjassa päädytään referoimaan liikaakin lähdemateriaalia, mikä tuo etenkin kirjan keskivaiheille jonkin verran tyhjäkäyntiä. En ole ihan varma myöskään siitä, allekirjoitanko ihan kaikkia Mannevuon vetämiä yhtäläisyysmerkkejä suhteessa nykyaikaan, mutta vertaukset ovat silti kiinnostavia ja ainakin omaa ajatteluani laajentavia.

Ihmiskonetta voi suositella varauksetta hyvänä tietokirjallisuutena ja etenkin niille, joita Suomen 1900-luvun aatehistoria kiinnostaa.

[Piritta · Rating 5 out of 5]

Huikea kirja, mutta ei tippaakaan höttöinen. Niin moni nykyajan humputus on sittenkin nähty ja tarkoituksella Suomeen tuotu jo sotien jälkeen. Kapea käsitys normaalista työihmisestä on rakenteellistunut, mutta muuten ei ole mitään uutta auringon alla. Millenniaaleja ei vaivaa mikään, kun vertailukohtana on vuosikymmenien tavoitteellinen neurorationalisointi. Tykkäsin kovasti, ja olisin lukenut jälkisanoja toisen kirjallisen vielä päälle.

[0:50 · Rating 3 out of 5]

Kiintoisa mutta toisteinen kirja, joka jättää aiheensa kiinnostavimmat taustailmiöt(Soteva, pakkotyöt, sterilisaatiot) sivuhuomioiksi, keskittyen ennemmin toistamaan neurorationalismin olleen kansalaisiin yläpuolelta kohdistuvaa arviointia ja holhousta, sosiaali-insinööritoimintaa jne. Ikäväksi tosiasiaksi jää, että maailman ylistämät hyvinvointivaltiot sisälsivät pakkosterilisaatioita ja pakkotyötä osana Rockefeller-säätiön sponsoroimaa kylmää sotaa, joka yleensä unohdetaan mainita Suomen Marshall-avun puutetta mainostettaessa. Historian ymmärtäminen tarjoaakin uutta perspektiiviä yleiseen suomettumisvuosien narratiiviin, jossa keskitytään vain Suomen Neuvostoliitto-suhteisiin samalla kun jätetään huomioimatta Rockefeller-säätiön harjoittama sterilisaatioiden, pakkotyön ynnä muun mukavan sponsorointi. Laajemmalla tasolla on syytä kysyä, onko "empaattisen hyvinvointivaltion" idea pääosin lumetta, ottaen huomioon, että Suomessa palkaton työ on edelleen kyseenalaistamatonta ja yleistä. Kirja toimiikin hyvänä muistutuksena, että nykyinen empatian ja hoivantäyteinen retoriikka kehittyi osanaa samaa tehostamisprosessia kuin edellämainitut ilmiöt ja ajalle tyypillinen esim. karjalaisia vastaan kohdistunut rasismi (huolimatta Suur-Suomi projektin paatoksesta). Empatian vastakohta, psykopatia, nimittäin koski löyhästi kaikkia, jotka eivät johonkin työelämän ilmiöön olleet tyytyväisiä. Pakkosteriloijat ja orjuuttajat olivat tältä kannalta katsoen yhteiskunnallisen hyödyn kannalta mitä korkeimmin ei-psykopaattisia yksilöitä.

Olisin toivonut kirjalta enemmän Rockefeller-yhteyteen pureutumista ja Sotevan käsittelyä, sillä kirjailija mainitsee kutkuttavasti Sotevan muodostaneen teknokraattisen "valtion valtion sisällä", mutta organisaatiota ei käsitellä paljoakaan. Tällä ei-demokraattisella järjestöllä oli siis valta allokoida resursseja suunnitelmataloudellisesti ja rankaista tottelemattomuudesta ja tällaisen deep staten olemassaolo on toki mielenkiintoinen aspekti Suomen kuvitellun demokraattisuuden kannalta. Jää väkisinkin miettimään: mitä Sotevalle tapahtui, minkälaisia jatkuvuuksia sillä oli myöhempään politiikkaan ja missä sen avainvaikuttajat toimivat myöhemmin? Samoin pakkotyöilmiö jää harmittavan lyhyesti käsitellyksi. Kirja kyllä tarjoaa molempiin hyviä lähteitä, joista tutkia asiaa lisää. Aatehistoriallisesti katsottuna yhteyksiä olisi voinut vetää Yrjö Ruudun organismiajatteluun, sillä hän varmaan kaikkein eniten sitä popularisoi Suomessa: tästä näkökulmasta nähtäisiin, että Ruudun ollessa ei-Hitleristinen kansallissosialisti, siis Strasseristi, oli Suomen "sosiaalidemokraattinen" hyvinvointivaltiokokeilu itse asiassa Rockefellerien tukema strasseristi-kansallissosialistinen projekti. Harmi vain, että kansan tultua käsitetyksi orgaanisena yksikkönä pakkotyön kaltaiset elementit ilmaantuivat häiritsemään sen luuloteltua harmoniaa työväenliikkeen kanssa. Kun siis Suomen valtion muodostumisen voi paikantaa kansallissosialistiseksi projektiksi, voidaan olettaa, että monet ikään kuin default-ajatukset, jotka Suomessa käsitetään annettuina, ovat Strasseristis-kansallissosialistista alkuperää. Tätä taustaa vasten nykyiset poliittiset kehitykset eivät olekaan niin yllättäviä: ehkä tietoisuus sitten kohtaa ja hyväksyy itsensä.

Orgaaniseen yhteiskuntakäsitykseen liittyen on kiinnostavaa huomata, että se näkyy esiintyneen rinta rinnan kirjassa pääroolin saaneen konetematiikan kanssa. Olin jo huokaista epätoivosta, kun kappale aloitettiin toteamalla, että se kertoo ihmisen käsittämisestä koneeksi SEKÄ ihmisestä orgaanisen kokonaisuuden osana, mutta näin asia ilmeisesti todella oli. Kieltämättä "biologinen kone"-ajatuksen paradoksi on edelleen kiinnostava ja ehkä jopa ratkaisematon älyllinen jännite nykyainakin, johon suhteessa kvanttilomittumisen ja kvanttibiologian edistymisen voisi luulla tulevan olemaan avainasemassa. Organismi-ajattelulla on kuitenkin Suomessa pidempi aatehistoria kuin koneajattelulla ja sille on osoitettavissa ideologinen kantaisä Yrjö Ruudussa, joka puolusti organismiteorian pohjalta samankaltaista pragmatismia jota kirjassa kuvataan. Olisi siis historiatonta kiinnittyä konemetaforaan ja orgaaniseen teoriaan jonkinlaisena reaktiona siihen, kun ne toimivat todellisuudessa yhdessä ja kirjassa kuvatulla yhteisöllisellä rationalisointiprojektilla on selkeät taustat Yrjö Ruudun strasseristisessa valtiofilosofiassa, joka kelpasi sekä AKS-aktiiveille että sosiaalidemokraateille.

[Inkeri · Rating 5 out of 5]

Luultavasti paras historiakirja sotien jälkeisestä Suomesta.