Miika Mehmet kertoo, kuinka brutaalia väkivalta on mutta myös, miten sen kierteestä voi päästä eroon.
Kyproksen sisällissodan veteraani Ali Mehmet oli kuulu raakuudestaan. Kun sota loppui, hän muutti raskaana olevan vaimonsa kanssa Suomeen.
Isänsä jalanjäljissä kasvanut Miika sai ensimmäisen ottelupukunsa jo pikkupoikana, Suomen kansalaisuuden vasta 17-vuotiaana. Armeijauran kariuduttua pahamaineinen rikollisliiga värväsi sotilaan kylvämään kipua ja kauhua. Mehmet oli siviilissä kunnioitettu vapaaottelija, pimeän jälkeen pelätty liivijengin jäsen.
Sitten Miika sai väkivallasta tarpeekseen, palautti liivit ja muutti elämänsä suunnan. Ja rakastui. Ja lapsenlapsiinsa hullaantunut isoisä Ali hössöttää nyt Mehmetien olohuoneessa.
Seppo Lampela (s. 1976) on Steen1- ja Kale-nimillä paremmin tunnettu rap-artisti ja -tuottaja. Hän on kirjoittanut aiemmin yhden romaanin.
Jälleen yksi MMA/liivimies-tarina, en tiedä miksi näihin aina lähden mukaan. Tämä nyt on kyllä parhaasta päästä, kun hieman avataan tarinaa miksi kävi näin, eikä pelkästään brassailla pahoinpitelyillä. Niitäkin kyllä riittää, mutta tämä on oikeastaan ensimmäisiä tarinoita, joissa myös päähenkilön (ja hänen vanhempiensa) elämäntarinalla on joku melko traaginen alku.
Isä on kyproksenturkkilainen muslimi, joka rakastuu tapaa Vaasalaisen naisen ja rakastuu tähän. Perheen alkutaival kuitenkin alkaa Kyproksella, jossa Turkki ja Kreikka ottavat yhteen. Alkaa Turkkilaisesta näkökulmasta kirjoitettu sotakertomus, joka jatkuu matkalla sodan alta Suomeen. Suomessa lapset eivät saa synnyttyäänkään Suomen kansalaisuutta, mikä varmasti rasittaa perheen arkea, vaikka sitä ei tässä kirjassa juuri kerrottakaan.
Miika Mehmetin rikollistaustan osuus on melko epäselvää kerrontaa, jonka Seppo Lampela on ehkä tarkoituksellakin kirjoittanut minä-muodossa. Lampela on myös kirjan lukijana ja on ihan mukiinmenevä lukijana. Meni välipalakuunteluna ruokaa laitellessa.
Nopeasti luettava, mutta poukkoileva kirja, jossa mässäillään ja hehkutetaan väkivallalla, vaikka kirjan lopussa muutakin yritetään kertoa. Puhutaan kunniasta, tappamisen ja satuttamisen oikeutuksesta, eikä toisaalta kyllä oteta muita henkilöitä, väkivaltaisen uhrien olemista myös ihmisiä, ollenkaan huomioon. Sitten taas pompitaan Kyproksen taisteluihin, vegaanisuuteen, vapaaottelun jättämiin muistijälkiin, siitä taas päähenkilön läheiseen luontosuhteesenn, jne.. Jätti kyllä sekavan ja moniulotteisen ”jälkimaun”.
Jostain syystä kirja ja sen sanoma ei sytyttänyt minua ja vähän väkinäisesti sain luettua sen loppuun.
Sinänsä hyvin ja mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu ”elämänkerta” kahden ihmisen elämästä, joka nostaa esiin ja ehkä yrittää selittää elämän valintoja.