Oletko sinä mahdollistaja, innostaja, kiteyttäjä tai kirkastaja?
Tulevat vuodet ja vuosikymmenet pakottavat jokaisen meistä miettimään paikkaamme tässä maailmassa uudestaan. Perinteisesti identiteetti on perustunut esimerkiksi ammattiin, mutta tulevaisuudessa se kannattaa rakentaa taitojen varaan.
Tulevaisuuden identiteetit on mukaansatempaava kirja omien vahvuuksien tunnistamisesta ja niiden sanoittamisesta. Mitä sinä voisit tehdä tulevaisuudessa?
Perttu Pölönen is a multitalent – an inventor, composer and futurist. He has won the 1st prize in European Union Contest for Young Scientists and has been included among the most brilliant innovators under 35 in Europe by MIT Tech Review. In his work Perttu combines knowledge he has acquired from studying in Silicon Valley and working in Myanmar. In his home country, Finland, Perttu has become one of the most sought-after speakers inspiring thousands of people in his lectures.
Harmittaa, että tää ei ollut parempi. Olen kuullut Pölösen puhuvan tulevaisuuden identiteeteistä ja taitotitteleistä, ja sitä oli valtavan mielenkiintoista kuunnella. Harmi, että kirjassa ajatus jää vielä aika keskeneräiseksi ja hukkuu kaiken muun hötön alle ja sekaan. En ole saanut Pölösen ensimmäistä kirjaa käsiini mutta toivon, että se olisi jotenkin vähän hötömpi.
Tätä lukiessa tunki koko ajan mieleen, että niin, kirjoittaja on nuori valkoinen mies. Jälkimmäistä kahta asiaa hän kyllä itsekin kirjassaan toistaa, eli tunnistaa sen asemansa ainakin osittain. Nuorten kanssa työskentelevänä ja heidän ajatuksiaan isosti arvostavana harmitti, kun tästä tuli niin usein sellainen olo, että "ehkä tuokin kasvaessaan ymmärtää vähän paremmin". En tavallisesti ajattele, että esimerkiksi ikä jotenkin jalostaisi kaikkien ajattelua tai että nuoria ei pitäisi nuoruutensa tai joistain asioista vähäisemmän kokemuksensa vuoksi kuunnella.
Tämä oli myös kurjan huolittelematon, aika laiska ja tekstistä paistoi myös joitain ikäviä stereotypioita aika ikävästi läpi. Tylsintä ehkä oli, että Pölönen toisti itse tekstissään montaa asiaa, joista lukijoita varoitteli. Taitotitteliajatus on minusta edelleen kiinnostava, toivottavasti se vielä tästä jalostuu ja syvenee.
Keskimäärin vähän alle kolme tähteä, pyöristän kahteen. Ensimmäiset sata sivua voi huoletta skipata, jotta pääsee käsiksi kirjan pihviin. Alkupuoli oli raskasta luettavaa, ja kahlasin sen läpi vain siksi, että välillä on hyvä lukea sellaista, mikä pistää vastaan. Heti alkuun alkoi tökkiä, sillä teksti on erikoisen huolittelematonta, vaikka kirjoittaja silloin tällöin heittelee väliin kielioppiknoppeja. Jos väittää tietävänsä, mikä on frekventatiivijohdin, ei ole kovin uskottavaa kirjoittaa "koirat istuu". Toinen ongelma oli se, että sivulla 55 kirjoittaja kehottaa kiinnittämään huomiota siihen, että 'ihmiset puhuvat itsestään, mutta yleistävät sen koskemaan muitakin. "Kaikki tietävät, että..." tai "jokainen muistaa sen, kun..."' ja lähes koko kirja on kirjoitettu me-muodossa ja jokainen tietää ja kaikki ajattelevat, että. Kirjan loppupuoli on Pölösen kehittelemien taitotittelien kehittelyä, joka valitettavasti jää keskeneräiseksi heittelyksi, mutta on kuitenkin mielenkiintoista.
Telkusta ja esiintymislavoilta monille tutuksi tullut keksijä-säveltäjä-puhuja-kirjailija-futuristi-filosofi-psykologi Perttu Pölönen on kirjoittanut höperön ja höperösti niin sanotuista tulevaisuuden identiteeteistä oikeastaan vailla minkäänlaista kunnon substanssia.
Johdannon jälkeen kahteen eri osaan jaoteltu heppoinen tietokirja lähtee liikkeelle identiteetin määrittelystä, ja toinen osa käsittelee hauskankuuloisia virkanimikkeistä irrallaan olevia uusia ammatteihin ja tutkintoihin sitomattomia nimityksiä kirkastajasta aistittajaan. Perusongelmana on, että identiteettien määrittelyä ei kytketä yhtään mihinkään psykologiseen teoriaan, eikä edes Rogersia, Jungia ja muita vastaavia ole edes tarpeen tuoda esille ollenkaan. Sama pätee digiajan identiteettien määrittelyyn, kun jonkun Castellsin, Baudrillardin tai Simonin tai jonkin muun ajankohtaisen teknofuturistin ajatuksiin tai niitä lähellä oleviin teorioihin ja visioihin (kuten Mannermaa, Halava tai Wilenius) ei ole tarpeen viitata missään vaiheessa. Lähdeluettelo jää muutaman sivun mittaiseksi kirjavaksi sikermäksi, josta Paavo Väyrynenkin löytää oman paikkansa.
Kun viitataan kaukaiseen menneisyyteen, riittää, kun sieltä napataan pari kulunutta kliseetä tai Aristoteleen ethos, pathos ja logos. Heppoisesti siirrytään myös nykykulttuuriin ja ryhmäidentiteettien määrittelyyn, jollaiseen riittävät lähinnä omat havainnot jossain Facebookissa ja TikTokissa, eikä käsitellä mitään "Snapchat dysmorfioita" (,ellei jäljempänä oleva kuvitteellinen esimerkki sellainen voisi olla). Yleistämiset ovat nekin vaivaannuttavaa luettavaa, ikään kuin kaikki olisivat samaa ajattelukyvytöntä valtavirtamedian ja someyhteisöjen älyllisesti lobotoimaa massaa, kun puhuja toteaa identiteettipolitiikankin olevan olemassa ja kun argumentointi on tämäntapaista: ”Ennen riitti, että päässä on kaksi silmää, mutta nyt silmien värinkin pitää olla sama kuin itsellä.”
Pölönen väittää kaikenmoista soopaa yleistämällä niitä aivan tarpeettomasti. Erilaisuuden hyljeksiminenkin on vain ”sortosotaa”, ja loukkaantuminen muiden jutuista on vain kadehtimista. Tällainenkin on kirjoittajan mielestä perusajatukseltaan väärä, eli meidän marisijoiden kuuluisikin olla omasta mielestämme erioikeutettuja. Samaan soppaan lisätään muka moraalinen ylemmyydentuntoisuus ja polarisaatio, kun keksijää mukaillen jo aamulla pitäisi miettiä sukkia jalkaan pantaessa vastakkainasettelua. Silloin saattavat jopa mennä sukat väärään jalkaan ja jopa eri paria!?
Myös väitteiden hataruus ja epäloogisuus ovat hämmentäviä. Kun päästään aitouden kimppuun, niin toisaalta se luokitellaan ihannetilaksi, ja se tarkoittaa kirjailijan mielestä estottomuutta, jollaiseen futuristi oikein kannustaa. Aitous ja luotettavuus ovat säveltäjän mielestä sama asia, mutta toisaalta liiallinen aitous on pahasta. Jokaiselle tosi-tv-viihdesarjan toljottallekin filosofilla on vastaus: ”Jos katsot televisiosta paljon hömppää, haluat olla hömppäekspertti.”
Kun futuristi-Perttu lähtee kertoilemaan hauskasti, mitä ja keitä joustavoittajat ja komponeeraajat ovat, ehkä parhaiten ”tulevaisuuden identiteettejä” kuvaavat määrittelyiden lomaan ängetyt sepitetyt tarinat, jotka ovat jonkinlaisia vapautumis- tai oivaltamiskokemuksia. Opettajathan voivat olla kiteyttäjiä, ja toisinaan myös yhteyttäjiä, eli onnistuessaan he kykenevät yhdistämään pisteitä eri asioiden välillä ja jopa tunnistamaan syy-seuraus-suhteita.
Etsijä-uudistaja-yhdistäjä-prototyyppinä on trendikkäästi transnainen, joka olikin ensin nainen ja muodikkaasti vielä maahanmuuttajataustainen, eli äiti lupsakka karjalainen ja isä lupsakampi kurdiviettelijä. Vuorossa on tietenkin elämäntarina, josta kliseitä ei puutu. Nuoruudessa kiroiltiin, rötösteltiin ja käytettiin jopa huumeita, kunnes jalkapallo vei mukanaan. Identiteetti tuntui kuitenkin aina olevan hukassa, kunnes Facebookissa tämä entinen nainen löysi stooria intiaaniheimosta, jossa oli jopa viisi eri sukupuolta, ja siltä istumalta hän soitti transklinikalle, ja muutosprosessi pantiin alulle.
Lukemista haittasi toimituksen viimeistelemättömyys, vaikka osin sillä varmaan haluttiin samanlaista efektiä kuin jonkun Sarasvuon varhaisissa itseapuoppaissa. Vähän sellaista lienee yritetty tässäkin kirjassa, kun lukujen perässä on muistilistoja, miten pitää suhtautua asioihin tai ymmärtää lukemansa. Silti olisi voinut jättää tyhjät päälauseet kirjoittamatta kokonaan tai muotoilla ne uusiksi. Välillä oli predikaatittomia ja rinnastuskonjunktiolla alkavia virkkeitä, ja muutoinkin pilkutus oli aika horjuvaa. Lisäksi osa pitkistä englanninkielisten lähteiden referoinneista oli tehty pitkälti alkukielen syntaksin mukaisesti.
Toisaalta elämään tarvitaan värittäjää, ja nämä meitä puhuttelevat taiteilijat tuovat elämäämme värejä ja avartavat meitä. Unohtaa ei sovi myöskään aistittajaa, joka voi tarjoilla meille kokin luomuksia, säveltäjän luomia sointuja tai ihanan näyttelijättären meidän taiteenkaipuutamme tyydyttämään ja esteettisiä nautintoja lisäämään.
Tartuin tähän kirjaan mielenkiintoisen kirjoittajan ja aiheen takia. Sisältö oli kuitenkn muutamaa näppärää tarinaa lukuun ottamatta laimea ja perustui itsestäänselvyyksien kovin pinnalliselle pyörittelylle. Sääli, koska Perttu Pölönen on ollut hyvä puhuja bisnestapahtumissa. Jäi tunne, että kirja on kyhätty nopeasti kasaan, kun on haluttu rahastaa Pölösen nimellä.
Kirja oli todella inspiroivaa luettavaa. Oli mielenkiintoista tutustua erilaisiin taitotitteleihin ja tunnistaa niistä itselle ominaisia piirteitä. Kirja toimi siis myös eräänlaisena itsetuntemusta rakentavana oppaana. Pidän myös Perttu Pölösen tavasta jäsentää ja lähestyä tulevaisuuden maailmaa. Useinhan uutisissa ja ajankohtaisohjelmissa tulevaisuus maalataan kovin synkäksi ja lohduttomaksi, joten oli virkistävää lukea kirja, jossa erilaisten katastrofien sijaan tulevaisuus nähdään täynnä mahdollisuuksia ja ratkaisuja.
Suositus kaikille, jotka haluavat lukea inspiroivan ja ajatuksia herättävän, sekä paljon hyödyllistä tietoa ja ajatusmalleja tarjoavan tietokirjan 💡
Ensimmäisellä puolikkaalla kerrotaan parituhatta vuotta vanhoja itsestäänselvyyksiä, toinen puolisko olisi voinut olla kolumni. Kautta linjan vähän hataria lauserakenteita.
Olipa hyvä kirja kuunnellen. Antoi todella paljon ajattelemisen aihetta. Jotta pääsen tähän vielä konkreettisesti kiinni, tilasin kirjan Kierrätyskeskuksen verkkokaupasta.