Linan, Tanelin ja muiden metsäsuomalaisten tarina jatkuu Finnskogen-sarjan kolmannessa osassa Kiven kiilto.
Norjan ja Ruotsin rajametsissä eletään ankaraa nälkävuotta, ja Mustamäessä joudutaan lahtaamaan ainoa lehmä. Joillekin Amerikka siintää luvattuna maana. Taneli sentään palaa vankilasta Linan luo. Heidän kasvattityttärensä Hilda lähtee piikomaan Christianiaan, mutta poikansa Larsin hän joutuu jättämään Linalle.
Christianiassa asuu myös Tanelin tappaman ylioppilaan äiti, joka on tuonut suomalaismetsistä kuolleen poikansa muistoksi pienen pyöreän kiven. Se kiiltää vain kun sataa.
Britt Karin Larsenin vangitseva historiallinen romaanisarja on kerännyt kiitosta niin kriitikoilta kuin lukijoiltakin kaikkialla Pohjoismaissa. Henkilöhahmot ja historiallinen ajanjakso heräävät eloon lähes maagisella tavalla.
Finnskogen-sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet osat Elämän kehto sekä Taivaankarhun metsä. Romaanit ovat myös luettavissa itsenäisinä teoksina.
Viime aikoina olen lukenut kirjoja, joitten jälkeen ajattelen, että ei todellakaan ennen ollut paremmin. Ja kuinka aina on ollut ihmisiä, jotka ajattelevat olevansa toisia parempia, arvokkaampia ja ties mitä. Ja kuinka niin suuren osan elämällä ei juuri ole arvoa. Ja sitä alistamisen ja syrjimisen määrää. Ja miten ihmisiä saadaan uskomaan pienempään arvoonsa. Kirja ja sarja on hieno, vaikka itse tarvitsisin pikkuisen vinkkejä paikoista ja ajan määrittämisestä. Mutta luimpa aiheesta sitten lisää netistä. Nyt vain oottelemaan, vieläkö näiden ihmisten tarina jatkuu.
Aiemmat osat olivat mielenkiintoisempia, tässä tarina oli jotenkin lässähtäneen oloinen. Metsäsuomalaisten tavat ja perinteet olivat kiinnostavia, mutta kirjassa oli valtavasti naisiin kohdistuvaa vihaa ja kaksinaismoralismia, joka toki on tuohonkin maailman aikaan ollut arkipäivää, mutta kirjassa ei pyritty millään lailla osoittamaan, että naisten kohtaama viha olisi mitenkään väärin, päinvastoin. Väsähdin jo puolessa välissä kirjaa.
Jokin tässä sarjassa kiehtoo ja pitää mukanaan. Selviytymistä ajan olosuhteissa. Hienosti nivottuja ihmistarinoita. Hahmoja alkaa olla runsaasti, hyvä, että he ovat tulleet tutuiksi jo aiemmissa osissa, muuten voisi olla hankala seurata etenemistä.
En helt speciel måde at fortælle på, så man helt kan sætte sig ind i følelser og tanker hos personerne. Fortælling om et folk, jeg slet ikke kendte til, før jeg læste denne serie. Et liv så hårdt....
Pidin aiemmista osista enemmän, enkö ollut oikealla lukutuulella tämän kohdalla? Henkilöt ovat kyllä edelleen ihanat. Ehkä silti pientä liioittelun makua tässä jopa suomalaisten kyseessä ollessa: Jussi (suo, kuokka ja Jussi?) kantaa selässään metsästä 140-kiloisen kiven, niskaa ja päätä särkee, köysi painuu syvälle olkapäiden ihoon, ja kädet ovat turrat, tunnottomat. Viimeinen suo-osuus ei tunnu päättyvän koskaan. Jussi seisahtaa hetkeksi ja huojahtaa päästessään viimein kuivalle maalle. Hän ei selviä tästä. Kyllä, hänen on pakko selvitä. Ylös viimeistä mäkeä Grönåsenia kohti, pienin askelin. Hän joutuu etenemään kontillaan viimeisen nyppylän yli. Kivipaasi melkein murskaa hänet, ja jotain lämmintä valuu hänen paidanhihoistaan, värjää kanervamättään punaiseksi. Ei ihme, että tuli selkä kipeäksi.
Lukuhaasteet 2021: Pieni Helmet: Kirjassa ollaan metsässä