What do you think?
Rate this book
Mitä en koskaan oppinut
Leena Krohnin kirkas sanataide on luonut tummia tulevaisuuden näkyjä ja syviä pohdintoja lukijoille ympäri maailmaa. Odotetun esseekirjansa Krohn aloittaa listaamalla neljä lausetta, jotka ovat vaikuttaneet hänen omaan elämäänsä. Lauseista kasvaa koko kokoelman läpäisevä katse, jolla Krohn tutkii niin taidetta, kuolemaa ja tietoisuutta kuin kulttuurisen omimisen käsitettä ja sananvapauden rajoittamista.
Krohn kirjoittaa myös omasta kasvamisestaan kirjailijaksi, kouluvuosistaan 1960-luvulla, lapsen näyistä jotka kävivät toteen, ympäristön ja luonnon hätähuudosta: ”Heräsin ymmärtämään, että ihmisen sivilisaatio kehittyy sovittamattomassa ristiriidassa ympäristön ja muiden lajien elämän edellytysten kanssa. Sen materiaalisen rikastumisen hinta on luonnon köyhtyminen.”
Krohn on näkijä, joka ei kaihda suoruutta tai toivottomuutta kuvatessaan ihmisten toimintaa. Mutta kirjallisuudella on mahdollisuus: ”Kirjoittaminen on taistelua yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan. Se on avuton yritys mitata ihmisen monimutkaisuutta, pateettinen pyrkimys selittää hänen selittämättömyyttään.”
Krohn kirjoittaa myös omasta kasvamisestaan kirjailijaksi, kouluvuosistaan 1960-luvulla, lapsen näyistä jotka kävivät toteen, ympäristön ja luonnon hätähuudosta: ”Heräsin ymmärtämään, että ihmisen sivilisaatio kehittyy sovittamattomassa ristiriidassa ympäristön ja muiden lajien elämän edellytysten kanssa. Sen materiaalisen rikastumisen hinta on luonnon köyhtyminen.”
Krohn on näkijä, joka ei kaihda suoruutta tai toivottomuutta kuvatessaan ihmisten toimintaa. Mutta kirjallisuudella on mahdollisuus: ”Kirjoittaminen on taistelua yksiulotteista ihmiskuvaa vastaan. Se on avuton yritys mitata ihmisen monimutkaisuutta, pateettinen pyrkimys selittää hänen selittämättömyyttään.”
- GenresNonfictionEssays
234 pages, Hardcover
First published February 28, 2021
5 people are currently reading
93 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 18 of 18 reviews
October 23, 2021
Leena Krohn on mestari fiktiossaan, johon hän upottaa moraaliset kannanottonsa milloin peitellysti, milloin saarnaten, mutta aina vaikuttavasti ja taidokkaasti. Esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut hän muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja esittelee ajatteluunsa vaikuttaneet neljä lausetta. Ne säihkyvät Krohnin tuotannossa, josta hän esittelee väläyksiä.
Uutuudessaan Krohn ottaa kantaa myös yhteiskunnan ilmiöihin ja nykymaailman menoon, enkä voi kaikkiin hänen ajatuksiinsa yhtyä. Mutta se ei vähennä Krohnin taitoa kirjoittaa, kyseenalaistaa, ihmetellä ja sivaltaa. Hänen huumorinsa on omanlaistaan ja ajattelunsa inspiroivaa, paikoin epämuodikasta ja epämukavaa. Krohnin seurassa ei koskaan ole tylsää.
Uutuudessaan Krohn ottaa kantaa myös yhteiskunnan ilmiöihin ja nykymaailman menoon, enkä voi kaikkiin hänen ajatuksiinsa yhtyä. Mutta se ei vähennä Krohnin taitoa kirjoittaa, kyseenalaistaa, ihmetellä ja sivaltaa. Hänen huumorinsa on omanlaistaan ja ajattelunsa inspiroivaa, paikoin epämuodikasta ja epämukavaa. Krohnin seurassa ei koskaan ole tylsää.
April 19, 2021
Leena Krohnkin sai Suomen kulttuurirahastolta Eminentia-apurahan taiteellisen elämäntyön pohdiskeluun. Kersti Juva teki saman apurahan voimin oivallisen Löytöretki suomeen -teoksen, Krohnilta taas syntyi esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. Siinä Krohn, joka joskus aikoinaan päätti olla katselematta teoksissaan menneeseen, tarkastelee lapsuuttaan ja vaikuttimiaan taiteenteossa.
Kirjan aloittaa kiinnostavasti katse neljään lauseeseen, jotka ovat olleet merkittäviä Krohnin tuotannolle. Miten repliikki espanjalaisesta komediasta 1600-luvulta, Silesiuksen säe samoilta ajoilta, ranskalainen 1960-luvun graffiti ja 1960-luvulla Helsingissä nähdyn valokuvanäyttelyn motto ovat antaneet suuntaviivoja kirjailijantyöhön? Näkökulmat ovat raikkaita.
Myös lapsuudenkokemukset värittävät kirjoittamista kiinnostavalla tavalla ja Krohnin ajatus kulkee aiheesta toiseen mielenkiintoisia ja yllättäviä polkuja. Puhutaan kirjallisuudesta, lapsuudesta, omasta perheestä, kuten tällaisessa yhteydessä on hyvä, mutta myös matematiikasta, kasveista, tietoisuudesta, yliluonnollisista kokemuksista ja monesta muusta asiasta. Melko pieneen kirjaan mahtuu lopulta aika paljon ja Krohnin ajatuksenjuoksua on ilo seurata.
Kirjan loppupuolella tulee kuitenkin nuupahdus. Osiossa Sormi huulilla on pohdiskelevien esseiden sijasta kolumnimaisia törähdyksiä erilaisista kirjailijaa ärsyttävistä nykyajan asioista. Näissä Krohn vastustaa muun muassa tiukasti sananvapauden rajoituksia, kuten kirjailijalle sopii, mutta samalla osoittaa olevansa kovasti irti tästä ajasta; kaikkea mitä wokenessiin kuuluu ei toki tarvitse niellä sellaisenaan, mutta kyllä tässä maltillisempikin lukija sai pyöritellä silmiään. Oli miten oli, nämä tekstit eivät ole lähelläkään kirjan alkupuolen tasoa.
Vaikka loppu lässähtääkin, kokonaisuus on kuitenkin lukemisen arvoinen.
Kirjan aloittaa kiinnostavasti katse neljään lauseeseen, jotka ovat olleet merkittäviä Krohnin tuotannolle. Miten repliikki espanjalaisesta komediasta 1600-luvulta, Silesiuksen säe samoilta ajoilta, ranskalainen 1960-luvun graffiti ja 1960-luvulla Helsingissä nähdyn valokuvanäyttelyn motto ovat antaneet suuntaviivoja kirjailijantyöhön? Näkökulmat ovat raikkaita.
Myös lapsuudenkokemukset värittävät kirjoittamista kiinnostavalla tavalla ja Krohnin ajatus kulkee aiheesta toiseen mielenkiintoisia ja yllättäviä polkuja. Puhutaan kirjallisuudesta, lapsuudesta, omasta perheestä, kuten tällaisessa yhteydessä on hyvä, mutta myös matematiikasta, kasveista, tietoisuudesta, yliluonnollisista kokemuksista ja monesta muusta asiasta. Melko pieneen kirjaan mahtuu lopulta aika paljon ja Krohnin ajatuksenjuoksua on ilo seurata.
Kirjan loppupuolella tulee kuitenkin nuupahdus. Osiossa Sormi huulilla on pohdiskelevien esseiden sijasta kolumnimaisia törähdyksiä erilaisista kirjailijaa ärsyttävistä nykyajan asioista. Näissä Krohn vastustaa muun muassa tiukasti sananvapauden rajoituksia, kuten kirjailijalle sopii, mutta samalla osoittaa olevansa kovasti irti tästä ajasta; kaikkea mitä wokenessiin kuuluu ei toki tarvitse niellä sellaisenaan, mutta kyllä tässä maltillisempikin lukija sai pyöritellä silmiään. Oli miten oli, nämä tekstit eivät ole lähelläkään kirjan alkupuolen tasoa.
Vaikka loppu lässähtääkin, kokonaisuus on kuitenkin lukemisen arvoinen.
Read
July 31, 2021"Ihminen ei ole kiinteä kappale vaan ajassa tapahtuva prosessi."
[...]
"Ihminen ei ole, hän tapahtuu."
Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn.
Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina.
Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista."
Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen nukkumaanmenoa.
Silmiini osuneet huomion Krohin teoksesta ovat noudattaneet yhtenevää linjaa. Ensin on kehuttu teoksen alkupuolta. Sen jälkeen on tuomittu tai ainakin pidetty ongelmallisena sen jälkimmäistä puoliskoa. Minussa taas juuri ne vähemmän salonkikelpoiset huomiot herättävät suurta kiinnostusta. Tämä ehkä johtuu siitä, että Krohnin tekstin ongelmalliseksi kokemiani kohtia pohtiessani joudun sietämään ajatuksellista epävarmuutta.
Mitä en koskaan oppinut sisältää useita lauseita, jotka herättävät ihmetystä ja joiden kanssa tekee mieli keskustella ja väittää vastaan. Krohn esimerkiksi kirjoittaa äidistään, että hän oli "kirjailijaksi liian hyvä ihminen." Tästä loogisesti seuraa, että hänen mukaansa kirjailijat ovat, jos eivät suorastaan pahoja niin ainakin ei-hyviä ihmisiä. Mitä tämä tarkoittaa?
Helsingin nykyarkkitehtuurista taas Krohn kirjoittaa, että se "sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on syytä vaieta." Osaan niin huonosti tulkita, mihin Krohn tässä viittaa, että en lähde edes arvelemaan. Tosiaankin, sellainenkin mahdollisuus keskustelussa on, että sen sijaan, että ryhtyy väittämään jotakin heppoisin perustein tai kokonaan vailla perusteita, valitseekin olla hiljaa. Tämä lähestymistapa tosin ei - ainakaan somemaailmassa - ole kovin muodikas.
Minussa hämmästystä herättää myös Krohin näkemys taideteoksista. Hän toteaa, että "taideteos on aina sitä miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään." Viittaako hän selittämisellä taideteoksen tulkintaan? Mitä tarkoittaa taideteoksen näyttäminen? Miten se määritellään? Kuka osaa kuvata taideteoksen näyttämisen an sich ilman tulkintaa?
Krohnin luennassani väitemuodon saavat lauseet vievät syvälle estetiikkaan ja filosofiaan.
Paikoin Krohn piikittelee riemukkaasti ja tuo mieleeni Antti Hurskaisen, jonka Kuihtumista parhaillaan luen. Näin esimerkiksi, kun Krohn kirjoittaa, että "tärkeintä ei ole kirjoittaminen vaan julkaiseminen". Krohnin edellisen lauseen kontekstina ovat blogit (erityisesti Tommipommi-nimisen kirjoittajan blogi) ja se on jatkumoa Henry Jamesin sanoille siitä, että "kirjoittaminen tekee asiat tärkeiksi."
On helppo olla samaa mieltä siitä, että julkaiseminen on the juttu. Se, mitä julkaistaan ei ole ensisijaista, vaan julkaistun tekstin kirjoittajan nostaminen yläilmoihin itse julkaisutapahtuman kautta. Okei, kuulostan kitkerältä. Olkoon niin, oma näkemykseni on, että melkoista höttöä kirjamarkkinoille tuupataan. Asia toki haittaa minua vain siinä määrin kuin jonkun puolijulkkiksen kirjallisesti matala-arvoisen teoksen julkaisu vie julkaisupaikan tuntemattomamman kirjoittajan kunnianhimoisemmalta ja kirjallisesti arvokkaammalta teokselta.
Kirjallisuuden myynninedistämiseksi kehitellyt kaupallistamisen tavat saavat Krohnilta tervetullutta kritiikkiä. Erityisen riemastuttavia ovat hänen huomionsa "murhaajakirjailijoista", joiden kanssa lukijat voivat viettää "fani-illallisia". Tähän toki voisi kommentoida, että eikö ole hyvä, jos keksitään uusia tapoja, joilla innostaa ihmisiä kirjallisuuden pariin. Jotenkin kummasti vaan alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kyse on ennen muuta tapahtumallisuudesta ja yhä vähemmän kirjallisuudesta ja lukemisesta.
Krohn näkee somen nousseen sananvapautta estäväksi tekijäksi. Toisaalta some antaa puheenvuoron jokaiselle, joka osaa somea käyttää, mutta yhtä lailla sen myötä korostuu "julkisuuden sattumanvaraisuus", somen "pikatuomiot ja fanaattiset huutokuorot".
Vaikeimmaksi Krohnin teoksessa koen hänen kultuuriseen omimiseen liittyvät näkemyksensä. Hänen mukaansa kulttuurisen omimisen välttämisestä seuraa fiktion loppu. Krohn nostaa esiin myös Kansallisteatterissa käydyn keskustelun siitä, kenellä on oikeus esittää transhenkilöä.
En halua suivaantua. Haluan pysähtyä.
Sekä fiktiossa että näyttelemisessä on kyse jonkun toisen nahkoihin menemisestä, jolloin esiin nousee kysymys rajoista. Yksinkertaistetusti ilmaistuna voidaan kysyä, miten paljon itsemme kaltainen on oltava hänen, jonka positioon voimme mennä kirjoittamalla tai näyttelemällä?
En tiedä. Luultavasti olisi hyvä, jos useampi myöntäisi, että ei tiedä tai ainakin pysähtyisi miettimään tätä kysymystä kiihkottomasti.
En lue kirjoja, joissa joku valkoinen kirjoittaa mustan ihmisen kokemuksista. Miksi ylipäänsä kirjoittaa asioista, joista ei voi mitään tietää?
Kulttuurisen omimisen käsite on möhkäle, jota kykenen korkeintaan raaputtamaan. Ehkä näkemykseni voisi tiivistää niin, että kirjoittakoon kukin mistä kirjoittaa, mutta on aihepiirejä, joista kannattaisi pysyä kaukana. Kyse ei ole ensisijaisesti sananvapaudesta, vaan kirjoittajan oman position asettamista rajoista.
Kun Krohn kirjoittaa, että "kaikkia ideologioita, myös uskonnollisia ja identiteettipoliittisia, on saatava kritisoida" on sensijaan kyse sananvapaudesta. Krohn jatkaa, että mielipiteitä on voitava esittää ilman pelkoa, jos niihin ei liity "solvauksia tai väkivaltaan kehottamista".
Jo se, että kulttuurisesta omimisesta ja sananvapaudesta kirjoittaminen tuntuu epämukavalta on osoitus siitä, että ne ovat muodostuneet kysymyksiksi, joita käsitellessä ei voi niin sanotusti voittaa. Lynkkaajat ovat nopeita nostamaan joukkonsa ääneen. Tällöin kyse ei useimmiten enää ole sananvapauden piiriin kuuluvista ilmauksista, vaan tarkoituksena on nimenomaan eri mielipiteen omaavan loukkaaminen ja vaientaminen.
Mielipide on keino liittyä tiettyyn jengiin.
Jengin ulkopuolelta näkee paremmin.
Mutta oikeasti, minä en tiedä, enkä väitä tietäväni. En myöskään ole tietämättömyyteni vuoksi Sokrates, vaan prosessi.
[...]
"Ihminen ei ole, hän tapahtuu."
Leena Krohnin esseeteos Mitä en koskaan oppinut on kutsu väittelyyn.
Liikkeelle lähdetään lämmittelemällä Krohnille tärkeissä lauseissa, jotka ovat kulkeneet hänen mukanaan vuosia ja vuosikymmeniä ja joita hän on käyttänyt myös teostensa mottoina.
Krohn kuvaa lapsuuttaan, kouluvuosiaan ja nuoruuttaan. Huonoja arvosanoja ja synkkien ajatusten aikaa. Kiinnostusta ranskalaiseen ns. uuteen lokuvaan. 15-vuotiaana hän diagnosoi itsensä ja toteaa, että hänen kohdallaan on kyse "tajunnan laajentumisesta aiheutuneesta tuskaneuroosista."
Kenties juuri "tuskaneuroosi" on kirjoittunut osaksi hänen teoksiaan, joista monet olen kokenut pelottaviksi ja suorastaan kauhua herättäviksi. Krohnia lukiessani - hänen omia sanojaan siteeratakseni - tapahdun tavalla, joka herättää minussa levottomuutta, jota en osaa hallita. Siksi en koskaan lue häntä juuri ennen nukkumaanmenoa.
Silmiini osuneet huomion Krohin teoksesta ovat noudattaneet yhtenevää linjaa. Ensin on kehuttu teoksen alkupuolta. Sen jälkeen on tuomittu tai ainakin pidetty ongelmallisena sen jälkimmäistä puoliskoa. Minussa taas juuri ne vähemmän salonkikelpoiset huomiot herättävät suurta kiinnostusta. Tämä ehkä johtuu siitä, että Krohnin tekstin ongelmalliseksi kokemiani kohtia pohtiessani joudun sietämään ajatuksellista epävarmuutta.
Mitä en koskaan oppinut sisältää useita lauseita, jotka herättävät ihmetystä ja joiden kanssa tekee mieli keskustella ja väittää vastaan. Krohn esimerkiksi kirjoittaa äidistään, että hän oli "kirjailijaksi liian hyvä ihminen." Tästä loogisesti seuraa, että hänen mukaansa kirjailijat ovat, jos eivät suorastaan pahoja niin ainakin ei-hyviä ihmisiä. Mitä tämä tarkoittaa?
Helsingin nykyarkkitehtuurista taas Krohn kirjoittaa, että se "sytyttää kriminaaleja mielennouteita, joista on syytä vaieta." Osaan niin huonosti tulkita, mihin Krohn tässä viittaa, että en lähde edes arvelemaan. Tosiaankin, sellainenkin mahdollisuus keskustelussa on, että sen sijaan, että ryhtyy väittämään jotakin heppoisin perustein tai kokonaan vailla perusteita, valitseekin olla hiljaa. Tämä lähestymistapa tosin ei - ainakaan somemaailmassa - ole kovin muodikas.
Minussa hämmästystä herättää myös Krohin näkemys taideteoksista. Hän toteaa, että "taideteos on aina sitä miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään." Viittaako hän selittämisellä taideteoksen tulkintaan? Mitä tarkoittaa taideteoksen näyttäminen? Miten se määritellään? Kuka osaa kuvata taideteoksen näyttämisen an sich ilman tulkintaa?
Krohnin luennassani väitemuodon saavat lauseet vievät syvälle estetiikkaan ja filosofiaan.
Paikoin Krohn piikittelee riemukkaasti ja tuo mieleeni Antti Hurskaisen, jonka Kuihtumista parhaillaan luen. Näin esimerkiksi, kun Krohn kirjoittaa, että "tärkeintä ei ole kirjoittaminen vaan julkaiseminen". Krohnin edellisen lauseen kontekstina ovat blogit (erityisesti Tommipommi-nimisen kirjoittajan blogi) ja se on jatkumoa Henry Jamesin sanoille siitä, että "kirjoittaminen tekee asiat tärkeiksi."
On helppo olla samaa mieltä siitä, että julkaiseminen on the juttu. Se, mitä julkaistaan ei ole ensisijaista, vaan julkaistun tekstin kirjoittajan nostaminen yläilmoihin itse julkaisutapahtuman kautta. Okei, kuulostan kitkerältä. Olkoon niin, oma näkemykseni on, että melkoista höttöä kirjamarkkinoille tuupataan. Asia toki haittaa minua vain siinä määrin kuin jonkun puolijulkkiksen kirjallisesti matala-arvoisen teoksen julkaisu vie julkaisupaikan tuntemattomamman kirjoittajan kunnianhimoisemmalta ja kirjallisesti arvokkaammalta teokselta.
Kirjallisuuden myynninedistämiseksi kehitellyt kaupallistamisen tavat saavat Krohnilta tervetullutta kritiikkiä. Erityisen riemastuttavia ovat hänen huomionsa "murhaajakirjailijoista", joiden kanssa lukijat voivat viettää "fani-illallisia". Tähän toki voisi kommentoida, että eikö ole hyvä, jos keksitään uusia tapoja, joilla innostaa ihmisiä kirjallisuuden pariin. Jotenkin kummasti vaan alkaa vaikuttaa yhä enemmän siltä, että kyse on ennen muuta tapahtumallisuudesta ja yhä vähemmän kirjallisuudesta ja lukemisesta.
Krohn näkee somen nousseen sananvapautta estäväksi tekijäksi. Toisaalta some antaa puheenvuoron jokaiselle, joka osaa somea käyttää, mutta yhtä lailla sen myötä korostuu "julkisuuden sattumanvaraisuus", somen "pikatuomiot ja fanaattiset huutokuorot".
Vaikeimmaksi Krohnin teoksessa koen hänen kultuuriseen omimiseen liittyvät näkemyksensä. Hänen mukaansa kulttuurisen omimisen välttämisestä seuraa fiktion loppu. Krohn nostaa esiin myös Kansallisteatterissa käydyn keskustelun siitä, kenellä on oikeus esittää transhenkilöä.
En halua suivaantua. Haluan pysähtyä.
Sekä fiktiossa että näyttelemisessä on kyse jonkun toisen nahkoihin menemisestä, jolloin esiin nousee kysymys rajoista. Yksinkertaistetusti ilmaistuna voidaan kysyä, miten paljon itsemme kaltainen on oltava hänen, jonka positioon voimme mennä kirjoittamalla tai näyttelemällä?
En tiedä. Luultavasti olisi hyvä, jos useampi myöntäisi, että ei tiedä tai ainakin pysähtyisi miettimään tätä kysymystä kiihkottomasti.
En lue kirjoja, joissa joku valkoinen kirjoittaa mustan ihmisen kokemuksista. Miksi ylipäänsä kirjoittaa asioista, joista ei voi mitään tietää?
Kulttuurisen omimisen käsite on möhkäle, jota kykenen korkeintaan raaputtamaan. Ehkä näkemykseni voisi tiivistää niin, että kirjoittakoon kukin mistä kirjoittaa, mutta on aihepiirejä, joista kannattaisi pysyä kaukana. Kyse ei ole ensisijaisesti sananvapaudesta, vaan kirjoittajan oman position asettamista rajoista.
Kun Krohn kirjoittaa, että "kaikkia ideologioita, myös uskonnollisia ja identiteettipoliittisia, on saatava kritisoida" on sensijaan kyse sananvapaudesta. Krohn jatkaa, että mielipiteitä on voitava esittää ilman pelkoa, jos niihin ei liity "solvauksia tai väkivaltaan kehottamista".
Jo se, että kulttuurisesta omimisesta ja sananvapaudesta kirjoittaminen tuntuu epämukavalta on osoitus siitä, että ne ovat muodostuneet kysymyksiksi, joita käsitellessä ei voi niin sanotusti voittaa. Lynkkaajat ovat nopeita nostamaan joukkonsa ääneen. Tällöin kyse ei useimmiten enää ole sananvapauden piiriin kuuluvista ilmauksista, vaan tarkoituksena on nimenomaan eri mielipiteen omaavan loukkaaminen ja vaientaminen.
Mielipide on keino liittyä tiettyyn jengiin.
Jengin ulkopuolelta näkee paremmin.
Mutta oikeasti, minä en tiedä, enkä väitä tietäväni. En myöskään ole tietämättömyyteni vuoksi Sokrates, vaan prosessi.
April 28, 2021
Tiede pelkää paranormaaleja ilmiöitä
Sananvapaus on cancel -kulttuurin vuoksi uhattuna
9/11 WTC iskut ovat median salaliittoa
Mun on vaikea hyväksyä, että kulttuurirahasto on tukenut tätä sakeutumisprosessissa jo melko pitkälle päässyttä teosta
Sananvapaus on cancel -kulttuurin vuoksi uhattuna
9/11 WTC iskut ovat median salaliittoa
Mun on vaikea hyväksyä, että kulttuurirahasto on tukenut tätä sakeutumisprosessissa jo melko pitkälle päässyttä teosta
April 19, 2021
Nuorempana tuli luettua liki kaikki leenakrohnit, mutta 2000-luvun ekan vuosikymmenen puolivälissä alkoi tuntua, että niissä on aika paljon toistoa ja uudemmat ovat jääneet lukematta. Tavallaan se on hyvän kirjailijan merkki, että samat suuret asiat riivaa aina vaan. Krohnin kulta-ajan eli 1990-luvun parasta oli esseetuotanto, joista tuli Finlandia-palkinto. Esseekokoelman voitto oli kirjakaupoille liikaa ja sen jälkeen palkintoa on jaettu vain romaaneille. Oli ilo huomata, että pitkän tauon jälkeen Krohn on palannut esseisiin. Kuolema, uni, tietoisuus, hyönteiset, internet ja kirjallisuus riivaavat yhä, mutta nyt uutena katsaus lapsuuteen, joka toimii oikein hyvin ja katsaus nykyajan ilmiöihin (sukupuolet, some jne.), jossa hän ei oikein saavuta samaa syvyyttä ja näkemystä kuin häneltä on tottunut odottamaan.
May 9, 2022
Minulla on iso aukko sivistyksessä Leena Krohnin kohdalla. Ajattelin, että tämä voisi olla hyvä johdanto tuotantoon, ja muutama essee olikin hieno ja mielenkiintoinen, mutta loppuosa aikamoista täytettä ja - anteeksi kielenkäyttöni, mutta olen sanonut samaa useasta mieskirjailijasta niin uskalan sanoa naisestakin - vanhuksen kitinää maailman muuttumista kohtaan.
October 27, 2025
Luin tän äidinkielen tehtävää varten eikä mulla ollut hirveesti odotuksia. Kirja oli kuitenkin todella upee. Samaan aikaan eksistentiaalinen ja aivot solmuun pistävä, mutta kuitenkin leikkimielinen ja valoisa.
June 25, 2021
Upea lapsuuskuvausjakso teoksen alussa kosketti syvästi, siitä tähdet.
November 16, 2025
Luin äikän kurssin takii, ei omaan mieleen
November 15, 2022
Vähän blogipostauksia tai kolumneja muistuttavia lyhyitä tekstejä erilaisista aiheista. Kiinnostavinta oli lukea Leena Krohnin teosofisukulaisista, vähiten kiinnostavaa hänen pohdintansa sukupuolen moninaisuudesta tai nykyajan ilmiöistä.
July 28, 2021
Lähelle kirjailijaa menevä kirja kertoo Leena Krohnin lapsuudesta ja joistain hänen kirjoistaan. Älyllinen, taas taitavasti kirjoitettu kirja. Olisin halunnut lukea lisää Krohnin elämästä, nyt tarina sijoittui vain lapsuuteen. Kirjan luettuaan on virkistynyt ja ajattelee joistain asioista uudella tavalla. Aivan kaikkiin asioihin en suhtaudu samalla tavalla kuin Krohn. Esimerkiksi sukupuoleen liittyvät pohdinnat jättivät minut kylmäksi.
Luin e-kirjana.
Luin e-kirjana.
December 15, 2021
Hajanainen kokonaisuus täynnä kiinnostavia, koskettavia ja provosoivia (?) huomioita.
Read
February 5, 2022"Hän, joka luottaa ihmishengen kuolemattomuuteen millä perustein tahansa, ei voi pettyä. Koska jos hän erehtyy, hän ei tule sitä tietämään."
November 27, 2022
huoh, vmp
May 4, 2025
Kirjan alku oli tosi oiva, mutta lopussa sai ihmetellä, että onko tässä nyt joku kirjailijan hahmo puhumassa. Sen verran älytöntä törinää, että jäi vähän huono maku lopulta.
December 29, 2022
Leena Krohn is a Finnish writer with a long career in writing for both children and adults, with a focus on the environment and human's role in it.
"We think our superiority [to animals] is based on thinking, language, and consciousness; yet in everyday life we function in automation, without a thought, without consideration to the reasons behind our actions, without understanding neither our actions, inactions, nor their consequences or side effects."
She writes about her childhood, the passage of time, humanity and the foundations of our civilization, in a collection of essays that is both light and heavy reading at the same time. Her writing and thinking take the reader across decades and from puddles on her childhood's city streets to the complexity of human mind and conciousness.
The second half of the book is less coherent and becomes a ramble on supernatural experiences as well as blaming cancel culture of restricting art and free speech.
Mixed feelings on this one.
"We think our superiority [to animals] is based on thinking, language, and consciousness; yet in everyday life we function in automation, without a thought, without consideration to the reasons behind our actions, without understanding neither our actions, inactions, nor their consequences or side effects."
She writes about her childhood, the passage of time, humanity and the foundations of our civilization, in a collection of essays that is both light and heavy reading at the same time. Her writing and thinking take the reader across decades and from puddles on her childhood's city streets to the complexity of human mind and conciousness.
The second half of the book is less coherent and becomes a ramble on supernatural experiences as well as blaming cancel culture of restricting art and free speech.
Mixed feelings on this one.
September 9, 2025
Kunnioitan Leena Krohnia omalakisena ajattelijana, jolla on parhaina hetkinään taito nykäistä arkitodellisuuden lohdullinen matto lukijan jalkojen alta. Mitä en koskaan oppinut saavuttaa jonkinlaisen "krohnosfäärin" rajan, jonka ulkopuolella kirjailija lakkaa toimimasta. Mitä voisikaan syntyä, jos "Homo sapiensin sosiaalisesta metatodellisuudesta", "harhasta, jonka jokainen näkee" kirjoittanut Krohn uskaltautuisi toden teolla miettimään, mitä merkitsee sukupuoli sosiaalisena konstruktiona (paitsi käyttökelvottomaksi kulunutta hokemaa)? Tämä hypoteettinen suomalaisen queer-teorian merkkiteos jäänee minulta ikuisiksi ajoiksi lukematta.
Displaying 1 - 18 of 18 reviews