Suomen neljäkymmentä kansallispuistoa ovat seikkailevan retkeilijän aarreaitta. Kun digiähky uhkaa ja asutuskeskusten hälinä käy sietämättömäksi, kannattaa pakata rinkka ja lähteä korpeen ja suunnata kulkunsa Suomen suurenmoiseen luontoon.
Kansallispuistot eivät ole pelkästään eräjormien valtakuntaa, vaan ne tarjoavat mahdollisuuden monenlaiseen aktiviteettiin kaikenkuntoisille ja -ikäisille ihmisille. Kajakkiretkeilyä Kolovedellä, kummituksia Syötteellä, paratiisielämää Koilliskairassa, taide-elämyksiä Hossassa, majakkabongailua Selkämerellä… Viehättävän Vuori-Kalajan lammen rantaan voi patikoida pientenkin lasten kanssa paistamaan tikkupullaa.
Ja kun alkaa kuulla korvissaan kansallispuistojen kutsun, korpimaan rauhoittavan hyminän, voi pakata kankaisen mökkinsä rinkkaan ja suunnata kulkunsa Lemmenjoen erämaa-alueille, kerätä käyttövetensä kirkasvetisistä tunturipuroista, istua tunturipaljakalla ihailemassa sinertävän eri värejä ja tietöntä kairaa – kokea rauhaa, josta kaupungissa ei osannut edes uneksia.
Tomi Kontio (s. 1966 Helsingissä) on ikäpolvensa arvostetuimpia ja kiitetyimpiä runoilijoita. Kontion runoja on käännetty muun muassa englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, saksaksi, italiaksi, unkariksi ja viroksi. Hän on ollut Runeberg-palkintoehdokkaana novellikokoelmallaan Säädyttömät (Tammi, 1994) ja romaanillaan Uumen (Tammi, 1995).
Kontio on julkaissut myös lastenkirjoja. Yhdessä kuvittaja Elina Warstan kanssa tehty Isäni on hipsteri (2022) oli ehdolla arvostetun Arvid Lydecken -palkinnon saajaksi. Kontion ja Warstan Koira nimeltään kissa oli puolestaan ehdolla Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saajaksi. Saman kirjasarjan kolmas osa Koira nimeltään kissa tapaa kissan (2019) oli Finlandia Junior -palkintoehdokas. Kontion ensimmäinen lastenkirja Keväällä isä sai siivet (Tammi) voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2000. Kontio on kirjoittanut myös kolumneja ja laulujen sanoituksia.
Kauniita / mielenkiintoisia lauseita: Mieleni tekisi liittää tähän muistikuvia veneen perässä lentävistä lokeista, dieselin katkusta, jaloissani olevista vihreistä varvastossuista ja sinisestä köysikuvioisesta huivista, jonka äiti on sitonut päähänsä. Mutta ei, muistan vain vaahdon. Ja vaahto on kuin unohdus, joka syö kaiken muun, kaikki kuvat, kaikki hajut ja äänet, ja vie ne mukanaan meren pimeään syliin.
Rannalta löytyy iso valkoinen sulka. - Onko se enkelin sulka? tyttö kysyy. - Taitaa olla lokin, vastaan.
Mies päivitteli, että ei ollut nukkunut juuri yhtään, kun linnut olivat metelöineet. - Upea paikka, mutta ei täällä voi nauttia erämaan rauhasta. - Erämaan rauha ei ole aina hiljaista, sanon.
Oivallinen kirja Suomen kansallispuistoista omakohtaisten kertomusten ja kansanperinteen uskomusten kautta kerrottuna. Hämmennyin vain siitä, että oma suosikkini kansallispuistoista, Seitseminen, on Kontion mukaan tylsä ja mitäänsanomaton. Veikkaan, että puistoon on menty väärää reittiä. Jos malttaa kiertää Kurun kautta Kihniötä kohti menevän tien kautta pääsee puistoon paraatikujaa pitkin. Paraatikujan muodostavat valtavat kuusirivistöt molemmin puolin tietä.
Suhtaudun aina hieman skeptisesti kansallispuistokirjoihin – niistä tulee helposti luettelomaista puuroa, jossa kansallispuistot sekoittuvat toisiinsa. Kontion kirjassa keskiössä ovat kuitenkin nimenomaan kokemukset ja kohtaamiset kansallispuistojen erityispiirteiden sijaan. Kansallispuistoja koskevia faktoja oli etenkin kirjan alkupuolella siellä täällä, mutta etenkin puolen välin jälkeen alkoi olla yhdentekevää, missä kansallispuistossa juuri nyt ollaan ja tärkeämpää oli nimenomaan retken tunnelmien ja tapahtumien mukana eläminen.
Runoilija-kirjailijan kirjoittama kansallispuisto-opas on ihanan erilainen ja niin kaunein kielikuvin kirjoitettu sekä upeasti kuvitettu. Introverttina nautin kirjan henkilöistä ja pystyin täysin samaistumaan heidän tunteisiinsa. Nyt on pakko päästä metsään – missä ei ole muita!
”Jos luet nyt tätä kirjaa, olet niitä, jotka ovat tämän kutsun kuulleet. Tunnet kaipaavasi luonnon syliä, metsän hiljaista huminaa, purojen liplatusta, talvisen tunturimaiseman juhlavaa mykkyyttä.”
Soljuvaa, kaunista kieltä. Jos runoilija kirjoittaa luonnosta, ei muuta voikaan odottaa. Tämä olisi ollut täysien pisteiden kirja, ellei hipstereitä ja muita puistojen käyttäjiä olisi kommentoitu naureskellen tai negatiivisesti. Nautin kuitenkin todella paljon tästä kirjasta. En ota sitä niinkään oppaana, vaan inspiroivana ja lämpimänä kertomuksena siitä, millaista on matkata läpi Suomen kansallispuistojen.
Elämyksellinen luonto- ja retkikirja. Runoilija kuvaa luontokokemuksiaan kauniisti. Kirjassa on sitä ajatuksenpolveilua, jonka luonnossa kulkeminen usein herättää. Sattumia, kohtaamisia, tarinoita. Herätti halun kulkea samoihin paikkoihin. Paitsi ei Toraslammelle. Toraslammen tuvalla en taitaisi uskaltaa yöpyä, kummitusjuttu oli sen verran hurja.
En tiedä, että oliko tämä opas vai kertomus omista matkoista. Monen kommentoijan mielestä opas. Omasta mielestäni kertomus matkoista. Herätti huomion, että vaikka kirja kertoo matkoista kansallispuistoihin, niin monessa kohtaa ärsyynnyttiin tai moitittiin kanssaolijoita, niitä, joilla on yhtäläinen oikeus olla ja mennä kansallispuistoihin. Nykymaailman minäitsesaan, mutta muut ei -kulttuuria.
Mielestäni ehkäpä parhain kirja kansallispuistoista, ehkä siksi ettei se kerro niistä liikaa. Enemmän tekstiä runoilijan ajatuksista ja muistoista, mukana pari kummitustarinaakin.