Ravistava esikoisromaani yhdeltä sukupolvensa kiinnostavimmista tekijöistä. Kertomus äitien ja tytärten yhtaikaa irtipääsemättömästä ja repivästä suhteesta. Halusta kuulua johonkin, ja riistäytyä vapaaksi.
Bechi on graduaan viimeistelevä kolmekymppinen helsinkiläisnainen. Hänen äitinsä Shoshana taas on kirjailija, joka jätti ovet paukkuen taakseen jemeninjuutalaisen sukunsa, muutti Suomeen, ja jonka omaelämäkerrallinen romaani kohautti maata aikoinaan. Ja sitten on äidin veli, jonka kohtalo ei ole jättänyt rauhaan ketään suvun kolmen sukupolven naisista. Kun Bechi kertoo äidille raskaudestaan, vyöryvät esiin vuosikymmenien jännitteet. Kuinka eri tavalla voikaan muistaa? Ja mitä kaikkea mieluummin unohtaisi?
Koko Hubara is the founder of Ruskeat Tytöt Media, a freelance writer, a translator and a teacher of writing. Her debut, Ruskeat tytöt, an essay collection, was published in 2017.
Kuinka moni on jo ennen Bechin lukemista sitä mieltä, että kyseessä on hieno teos? Koska sinä et voi vastata teen sen itse.
Vastaan, että hyvin moni, koska meidän pienessä suomalaisessa kulttuurissamme on mekanismi, joka nostaa toiset tekijät asemaan, jossa suuren joukon mielestä kaikki heidän tekemänsä ja kirjoittamansa on hyvää. Kuka heidät nostaa? Koska et voi vastata teen sen itse.
Vastaan, että heidät nostaa nuorehkojen naisten joukko, jotka fanittavat näitä tekijöitä niin, että negatiivisen sanan lausuminen fanituksen kohteiden teoksista tuntuisi vähintäänkin pyhäinhäväistykseltä. Ketä nämä jalustalle nostetut ovat? Koska et voit vastata teen sen itse. Pari kirkkainta esimerkkiä mainitakseni nimeän Koko Hubaran ja Saara Turusen.
On vaarallista, mutta ei tietenkään kiellettyä, alkaa lukea kirjaa niin, että on - jos ei tietoisesti, niin ainakin tiedostamattomasti - jo tullut päättäneeksi, että se on hyvä teos. Mitä tällöin oikeastaan luetaan? Koska et voi vastata teen sen itse.
Vastaan, että fanittaja ei lue sitä mitä on kirjoitettu, vaan hän vahvistaa lukiessaan omaa fanitustaan, jonka kautta hän luo identiteettiään ja liittää itseään osaksi viiteryhmää, johon kuuluminen on hänelle tärkeää. Ja ei, fanittamisessa ei ole mitään pahaa, usein päinvastoin se on vallan hurmaavaa ja itsekin nautin siitä suuresti. Tämä ei silti tarkoita, etteikö fanittaminen sokeuttaisi lukijaa.
Kirjalliset fanittajat ovat valtaosin tyttöjä ja nuoria naisia ja kaipaisimme kipeästi fanittavia poikia ja nuorukaisia, jotka postaisivat sydämiä instagramiin luettuaan fanittamansa tekijän teoksen.
*
Jätän tähän siemenen.
*
Ja nyt: tyhjentäkäämme itsemme ja siirtykäämme Bechiin.
*
"Mun on helpompi ja parempi olla mutsin kanssa silloin, kun se on kielteisessä mielentilassa, kuin silloin kun se yrittää olla tyyni ja äidillinen. Mikä tahansa mielipaha käy, vaikka nyt sitten tämä ihana, tuttu närkästys. Mikä tahansa paitsi hysteerinen omistautuneisuus, kivuus ja hyvyys, empatia ja lempeys, kiinnostuminen ja kiintymys, koska ne on valhetta. Pettymys on totta."
Bechi kertoo Bechistä, hänen äidistään Shoshanasta ja Shoshanan äidistä Rivkasta. Äitien ja tyttärien kompleksisista suhteista, joissa on samaan aikaan liikaa ja liian vähän. Jotka pursuavat, hyhmääntvät, eivätkä järjesty. Ovat haisevia ja kompostisia ja joihin on katuliidulla kirjoitettu: every daughter kills the mother she loves.
Suomeen voi tulla laivalla tai lentokoneella. Tai rakkaudella, kuten kävi jemeninjuutalaiselle Shoshanalle, kun hän tapasi suomalaisen Hannun. Shoshana ruumiillistaa kahta: hän on hyvä Shoshana ja paha Sha'ame. Jälkimmäistä nimitystä hänestä käytti hänen äitinsä.
Shoshana on frankofiili, jonka Pariisin unelmat ottavat sijoituspaikakseen Helsingin. Hän on kirjailija ja äiti. Hän on nainen, jota hänen oma äitinsä ei ottanut syliin tai sanonut rakastavansa. Tämänkaltainen puute jättää jälkensä ihmiseen ja tiedän valitettavan hyvin, mistä puhun. Myöhemmin se voi ilmetä niin, että haluaa säästää oman tyttärensä vastaavilta kokemuksilta liiankin kiihkeästi. Saattaa huolehtia liikaa. Niin paljon, että rakkaus omaa tytärtä kohtaan uhkaa muuttua tukahduttavaksi.
Sellaisen äidin tyttärenä kapinoimisesta voi tulla työ. Bechi huutaa
"sä olet vitun ruma ja tyhmä äiti, mä vihaan sua, mä muutan pois ja tapan ja kuolen ja satutan ja toivon että mua satutetaan"
ja repii itseään irti äidistään. Hubara kuvaa, miten Bechin on pakko rakentaa kuilu äidin ja itsensä välille. Bechi ei näe sitä, minkä lukija näkee: sen valtavan rakkauden, joka äidin ja tyttären välillä on huolimatta siitä, minkälaisia ilmenemismuotoja se välillä saakin.
Ketä voisi vihata kiihkeämmin kuin äitiään? Tällainen lause on helppo kirjoittaa tyttärenä. Äitinä se saa kauhun valtaan. Lukiessani Bechiä olen äiti ja tytär niin kuin oikeassa elämässänäkin olen. Oman vihani tunnistan, mutta en sitä, joka kohdistuu minuun. Ehkä tässä on niin arka paikka, että en pysty näkemään, en kuulemaan. Ehkä tässä on narratiivi, joka ei toteudu yhtä väkivaltaisena kaikissa äiti-tytär -suhteissa. Ehkä tässä on haluttomuuteni nähdä asioita, kuten ne ovat. Ehkä tässä on niin paljon kaikenlaista, jonka kanssa on helpompi elää, kun sille ei anna nimeä.
Bechi kokee, että äidillä olisi paremmin, jos tytärtä ei olisi. Hän näkee äitinsä kirjoittamassa ja miten tämä silloin "näyttää paremmalta" , on enemmän sellainen kuin on kuin mitä hän on äitinä. Bechi ei tiedä, että hän itse on se ainoa asia elämässä, jota hänen äitinsä ei koskaan kadu.
"Lapsi on ainoa asia, joka merkitsee Shoshana Meriluodolle yhtään mitään, mukaan lukien hänen oma elämänsä."
Miksi ollaan hiljaa? Miksi ei puhuta? Miksi ei ole kieltä, jonka avulla ylittää se kuilu, joka Shoshanan ja Bechin välillä on?
Tätä tekstiä on haavaista kirjoittaa, koska äiti-tytär -asiat ovat aluetta, johon en haluaisi lainkaan astua. Hubaran luoma kuva äitien ja tyttärien välisistä suhteista ei ole kovin toiveikas. Miksi olisikaan, sillä onhan se hirmuinen prosessi, että joku ensin kehittyy toisen ruumiin sisällä ja joutuu sen jälkeen kiskomaan itsensä irti, rakentamaan itsensä ihan omana yksilönään. Sellaiseen prosessiin elämän tarjoamat vuodet eivät välttämättä edes riitä. Sellaisessa prosessissa viha voi olla välttämätön katalysaattori. Sellainen viha vaatii, että tyttären on suhtauduttava äitiinsä ylimielisesti ja ruokittava omaa tunnettaan siitä, että kun hän itse tulee äidiksi hän ei tule tekemään samoja virheitä kuin oma äitinsä.
Hubaran romaani etenee Shoshanan ja Bechin näkökulmien kautta. Shoshanan osuudet on kirjoitettu kursiivilla, joka korostaa hänen identiteettinsä liikettä ja paikkaa kulttuurien välissä. Mikään tavallinen maahanmuuttajakuvaus 'Bechi' ei ole, eikä se tarjoa maahanmuuttajuutta ensisijaisena Shoshanaan tutustumisen tapana.
Bechin osuudet on kerrottu puhekielisenä minäkerrontana. Hänen energiansa ja nuoruudenraivokas puhetapansa toimivat tapaamispaikkana, jossa kohtaavat hänen äitinsä kirjoittama romaani Shoshana Ayin. kävi täällä sekä sen "kantaäiti" Anja Snellmanin esikoisteos Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981).
Ajat muuttuvat, nuoruus ei. Samat huutoa Bechin kanssa huutaa Shoshana Jemenissä ja Sonja O. Helsingin Kalliossa.
Shoshanan ja Bechin osuuksien eri kerrontatavat ja tekstityypit korostavat kohtaamattomuutta heidän välillään.
Sukupolvien välillä tapahtuu valumista ja toistumista. Niiden välillä on ketju, jota on hankala nakertaa rikki. Kun tuntee Shoshanan äidin Rivkan on helpompi ymmärtää, miksi Shoshana käyttäytyy niin kuin hän tekee ja kun tuntee Shoshanan pääsee käsiksi Bechin käytöstä ruokkiviin syihin.
Se vaan, että tätä samaa tietoisuutta nämä naiset itse eivät voi saavuttaa. Siihen kiinni päästäkseen on oltava ulkopuolella ja juuri tässä taitaa olla se kohta, joka usein tekee äitien ja tyttärien välisistä suhteita niin haastavia ja sekavia. Kummatkin kun ovat jatkuvasti sisäpuolella.
Behissä on ilmentymiä rasismista, mutta rasismin kuvaus ei ole sen kannalta keskeistä. Tämä on huomionarvoista. On tärkeää kuvata tummaihoisten ihmisten elämää muutoinkin kuin rasismin kautta. Kuvata sitä elämänä niin kuin kuvataan kenen tahansa ihmisen elämää.
Luin Bechin tietoisen ankarasti, enkä antanut Hubaraa kohtaan tuntemani ihailun tulla väliin. Itse asiassa pyrin pitämään tekijän irti teoksestaan niin täysin kuin mahdollista. Siksi kun sanon, että Bechi on erittäin kiinnostava teos ja kielellisesti notkea minä todellakin tarkoitan sitä. Mitä kieleen tuleen haluan mainita ihan erikseen teoksen epilogin, jossa kuvataan Rivkan elämää ja jossa tekstin välissä tuikkivat tähtien lailla hebreankieliset ilmaisut.
Joitakin niin herkullisia kohtauksia, sanoja ja sanoittamisia, mutta en kokonaisuudessaan ehkä kuitenkaan päässyt tähän sisään. Hahmot jäivät vähän pintapuolisiksi ja ohuiksi, ja tarinasta puuttui sellainen todellinen vetovoima, imevyys, koskettavuus. Mutta kieli oli kyllä mahdottoman kaunista! Ihania vertauskuvia ja ajatuksenjuoksuja. Äidin ja tyttären kohtaaminen kahvilassa kutkutti.
Mutta helppohan isien on sulkea silmänsä kaikelta, mikä tyttäriä vaanii. Helppohan heidän on nimetä lapset kedon kukkien eikä raatelevien villieläinten mukaan.
Jotenkin ihan sairaan hyvä. Avartava, omaääninen, kiehtova sukupolvitarina, jossa on sitten kuitenkin myös jotain omiin muistoihin kietoutuvaa.
Kirja jäi minulle kovin etäiseksi ja kylmäksi. En aina ymmärtänyt miksi Bechi oli niin täynnä raivoa, tai miksi Shoshanna kärsi niin paljon. Kaipasin kai enemmän nykyaikaan sidottua kerrontaa ja dialogia. Sekä äidin ja tyttären väliset keskustelut ja kirjan isoäidin epilogi olivat sen parasta antia.
En osaa sanoa miksi tämä ei ollut lainkaan minun mieleeni, mietin useasti voiko syynä olla se, että Bechi ei mielestäni ollut kärsimyksensä ja äitivihansa "arvoinen", paras ystävä Maija sanoo se keskustelussaan Bechin kanssa parhaiten: "Ooksä nyt vähän liian julma sille?[...] Ku mä oon aina nähny miten paljon sun mutsis rakastaa sua." Viha saa Bechin näyttämään ylimieliseltä, varsinkin kun kirjassa ei ole tilaa isäsuhteelle.
Olipa u p e a . Täytyy ostaa tämä omaksi, palata monien lauseiden ja ajatusten pariin. Äärimmäisen kaunis ja taitava myös äänikirjana, Susani Mahadura oli tälle täydellinen lukija.
Kaunistelematon, katkeransuloinen kertomus äidin ja tyttären kompleksisista väleistä ja sukupolvelta toiselle siirtyvistä traumoista. Pidin tekstin eräänlaisesta raakuudesta ja suoraviivaisuudesta ja kerronnan jännitteisyydestä, mutta toisaalta myös henkilöistä oli paikoin vähän vaikeaa saada otetta, nähdä koko kuvaa. Henkilökuvaukseen ja kerrontaan jäin kaipaamaan vielä jollain tapaa syvempää tasoa. Rosoinen ja raikas joka tapauksessa!
Koko Hubaran väkevän viihdyttävä Bechi sopii erinomaisesti äitienpäiväkirjaksi, sillä se kertoo Jemenin juutalaisesta Rivkasta, joka naitettiin 13-vuotiaana ja joka sai kasvattaa kolmesta lapsestaan vain tyttärensä Shoshanan. Shoshana syntyi Maaksi kutsumassaan maassa, kuvittelin maan olevan Israel. Rivkan tytär haaveili muuttavansa aikuisena Pariisiin, mutta päätyi kylmään Helsinkiin. Helsinkiin hänet vei suomalainen mies, jonka kanssa hän meni naimisiin ja Shoshana synnytti Bechin.
Rivkan ja Shoshanan äiti-tytär-suhde oli hyvin hankala. Yhtä hankala oli Shoshanan ja Bechin äiti-tytärsuhde, vaikka Shoshana oli päättänyt rakastaa tytärtään, sillä hän ei ollut omasta mielestään kokenut äidinrakkautta.
Koko Hubaran Bechi on kuin näkymätön taistelu. Taistelu äidin ja tyttären välillä. Taistelu, mikä viiltää, kiduttaa ja tuntuu kurjalta aina molemmista. Mutta kirjasta nousi esille myös ne hyvät hetket. Hyvät hetket ovat aina niitä kauneimpia helmiä elämän helminauhassa. Tämän tarinan haluan nähdä teatterissa tai elokuvana.
Lämpenin hitaasti ja pääsin tekstiin sisälle vasta puolessavälissä romaania, minkä jälkeen kirja vain parani paranemistaan. Turhauttava, otteesta lipsuva alkupuoli söi tähtiä, jotka vahva ja vaikuttava loppuosa ansaitsi. Suosittelen kyllä tarttumaan kirjaan, vaikka oma lukukokemukseni alkoikin takkuisesti. Kolmen ja neljän tähden välimaastossa.
Bechi handlar om Bechi som snart fyller 30 och precis blivit gravid. Hon bor i Helsingfors och försöker bli klar med sina studier vid universitetet. Hennes mamma Shoshana lämnade sin jeministisk-judiska släkt utan att se sig om när han fann kärleken i en man från Finland. När Bechi berättar för sin mamma om att hon har blivit gravid, så far hennes mamma tillbaka i minnena, både på Bechis barndom, men också hennes egen och hennes relation till sin mamma.
Jag hade lite svårt att komma in i boken då det kändes som att det var mycket som hände på en gång med olika perspektiv, tidslinjer och karaktärer. Men när man väl fått greppet om hur det är, så är det här en perfekt bok att läsa om man vill ha en brokig relationsroman mellan en dotter och hennes mamma. Jag gillade oerhört mycket om det korta kapitlen där vi fick reda på mer och mer om deras relation och varför den är som den är.
Det är en stillsam berättelse, och egentligen händer inte så mycket rent plotmässigt, utan det är intressanta karaktärer som Koko Hubara har utvecklat och fortsätter att utveckla under läsningens gång. Jag gillar också att vi får se ett Finland som inte ofta syns i media, om hur det är att vara annat än vit och blåögd i ett land där nästan alla är det. Diskussioner så som klass, rasism och känslan av att höra hemma någonstans är teman som tas upp i boken. Och även om den är kort, så tycker jag att den känns som en fullång roman i dess berättarteknik och allting som Hubara kan skriva och få en att känna i kortare stycken.
Jag ser fram emot att läsa mer av Koko Hubara i framtiden!
This was a quite deep, raw and insightful story about motherhood. The novel focused on trauma that is passed on from mother to daughter and the lack of communication and missing a larger perspective. What we see is selfishness, even though it is really self-hatred. The best chapter in this novel was The Epilogue: Rivka and the chapter when Bechi eats pizza with her friend Maijaand simultaneously has a very intense inner monologue that she refuses to share, even though she wants it so badly. I think many people share the opinion, that giving birth, is at the same time also the death of the mother or at least the person she used to be. Motherhood is all about self-sacrifice.
P.S. I also want to read ALL books that are mentioned in the Sources section.
P.S. 2. It's always a pleasure reading books that takes place in a familiar environment, e.g. Bechi is writing her Pro Gradu at Kaisa-talo (been there, done that), she has a coffee with her mother at Café Ekberg, meets up with a friend at Kurvi and does pilates at Unisport. All these things I've also done when I used to live in Helsinki.
Tykkäsin Bechistä kovasti, mutta jokin sellainen vau-fiilis jäi kuitenkin puuttumaan, jota olin kirjalta odottanut. Hubara kuvaa teoksessaan taidokkaasti äitien ja tyttärien välisiä suhteita, ja kirjan henkilöihin pystyy samaistumaan vaikkei itsellä olisikaan samoja omakohtaisia kokemuksia. Pidin myös äänikirjan lukijasta erittäin paljon, kirja oli todella miellyttävä kuunneltava.
En finstämd djupdykning i moderskap och "dotterskap". Jag gillar särskilt hur de tre kvinnornas röster från de olika generationerna bildar en väv av röster som vittnar om hur det är att vara mor och att vara dotter.
Om mödraskap och om att vara dotter, om att lämna en kultur och ta sig in i en annan. Det här är Hubaras romandebut – jag har inte läst hennes essäsamling men ser spår av essäisten i romanen. Framför allt tycker jag om hennes egenartade men fina sätt att skriva.
Täytyy jaksaa lukea vielä paperinen versio, mutta pidin tästä. En tiedä mitä odotin tarkalleen, mutten myöskään pettynyt. Tekstiin pääsisi taatusti vielä lähemmäs, jos sattuisi olemaan itse äiti, tällä kuuntelukierroksella mieleen jäivät parhaiten kulttuurierot ja pienten rasistisien mikroaggressioiden käsittely. Ja pizzeriakohtaus, hyrr. Siinä oli aivan loistava rakenne.
Avrundar uppåt från 3,5 ⭐ Vissa aspekter tyckte jag väldigt mycket om, medan andra inte var i min smak. Tre generationer av kvinnor i samma roman och hur man kunde se dem i varandra var fascinerande, medan berättarstilen inte föll mig i smaken under vissa delar. Men mera representation och variation behövs i finsk litteratur, bl.a. för synliggöra rasismen som förekommer i Finland och för att diversifiera den finländska förlagsbranchen.
Bechi kertoo nimensä mukaisesti Bechistä, tämän äidistä Shoshannasta ja heidän kompleksisesta suhteestaan.
Äiti-Shoshannan ja tytär-Bechin välinen rakkaus ei ole kaunista, vaan repivää ja rumaa. Bechi ottaa etäisyyttä, koska kokee olevansa vain virhe äitinsä elämässä. Todellisuudessa Bechi on äidilleen kaikki kaikessa, mutta koska äitien ja tyttärien suhteet ovat usein vaikeita, ei Shoshanna koskaan todella kerro kuinka tärkeä Bechi hänelle on. He eivät kohtaa toisiaan muuten kuin kivuliaasti törmäillen.
Shoshannan taakkana on hänen oma kivulias äitisuhteensa. Rivka on ollut kylmä ja etäinen äiti. Se on jättänyt jälkensä Shoshannaan eikä tietenkään voi olla jättämättä jälkeään myös Bechiin. Sillä tavalla ylisukupolviset traumat toimivat.
Bechi on hyvin todellinen, rehellinen ja raadollinen tarina. Se ei kuitenkaan ole lukukokemuksena rankka tai ahdistava, vaan kupliva ja kiehtova. Kieli on kaunista ja väkevää.
On tärkeää, että maahanmuuttajataustaisista ihmisistä kirjoitetaan myös muunlaisia tarinoita kuin maahanmuuttoon liittyviä. Tässä kirjassa keskeistä ei ole rasismi tai maahanmuuttajuus, vaan ihan tavallinen elämä, niin kuin kenen tahansa ihmisen elämä.
Bechi on loistava esikoiskirja ja suosittelen sitä kaikille.
Toimittajana, esseistinä ja yhteiskunnallisena keskustelijana tunnetuksi tullut Koko Hubara debytoi nyt myös romaanikirjailijana. Bechi kertoo äidistä ja tyttärestä. Äiti Shoshana on taustaltaan jemeninjuutalainen Israelista, mutta on muuttanut Suomeen nuorena tavattuaan suomalaisen miehen kibbutsilla ja on nykyään tunnettu kirjailija. Tytär Bechi on juuri tullut raskaaksi.
Kirja kertoo näiden kahden naisen myrskyisestä suhteesta. Siinä ei oikeastaan pintapuolisesti tapahdu juuri mitään: tytär tapaa äitinsä kahvilassa – ja melkoinen tapaaminen se onkin! – ja sen jälkeen ystävänsä pizzeriassa. Näiden kahden tapaamisen ja keskustelun lomassa kerrotaan Shoshanan tarinaa, miten hän irtautui aikoinaan omasta äidistään, muutti Suomeen ja millaista elämä Suomessa on ollut, kuinka Shoshana on löytänyt itsensä ja toteuttanut lopulta unelmiaan. Lopun epilogi sitoo tarinaan vielä Shoshanan äidin Rivkan näkökulman.
Bechin raskaus nostaa pintaan äidin ja tyttären välisen suhteen jännitteitä. Suhde on ollut aina eri tavoin vaikea, siinä on monenlaista painolastia ja muistoja taakkana. Bechi haluaisi kuulla Shoshanan muistoja, mutta kieltäytyy kategorisesti lukemasta tämän esikoiskirjaa, jossa niitä kerrottaisiin, eikä Shoshana puolestaan halua muistella menneitä Bechille. Bechi kokee äitinsä vihanneen häntä ja halunneen elämältä muuta, ja näin voi ollakin, mutta samalla Shoshana on rakastanut Bechiä yli kaiken, vaikka tytär ei sitä näe tai halua nähdä. Äidillä on myös ollut omat vaikeutensa mielenterveytensä kanssa, paremmat ja huonommat jaksonsa.
Bechi on vauhdikas ja värikäs kirja. Koko Hubara kirjoittaa hienosti, äidin ja tyttären suhde piirtyy kirjasta hyvin. Kahvilatapaaminen varsinkin on huikea kaikessa siinä, mitä sanotaan ja ei sanota. Bechi on hauska, riipivä ja vahvan jännitteinen kuvaus sukupolvien kuiluista ja identiteetistä, jossa äitiys toimii vahvana katalyyttinä.
”Kaikki” ovat varmasti jo lukeneet Koko Hubaran Bechin. Nyt minäkin, ja veikkaan, että tätä kirjaa on kehuttu ja jos on, yhdyn kehuihin, se on kehunsa ansainnut. Bechi, Koko Hubaran esikoisteos, on voimakas, suoraviivainen, klassinen tematiikaltaan äiti-tytärsuhdetta kuvaava, tarkkaan havannoiva, sen vetäätytöntää-dynamiikkaa upeasti esiinkirjoittava. Teos, jota lukee ja ahmii ja rakastaa lukessaan.
Juonen tasolla on siis Bechi, joka on kolmissakymmenissä, helsinkiläinen, jonka äiti Shoshana on jemeninjuutalainen, omaelämäkerrallisella teoksellaan kohauttanut kirjajailija. Kun Bechi kertoo äidille raskaudestaan, esiin pintautuvat vuosikymmenien jännitteet, puhumattomuudet, ohikatsotut ja se, mikä on upeasti tässä(kin) teoksessa todistettu, on muistojen epäluotettavuus.
Odotin ja vähän pelkäsinkin tämän lukemista siitä lähtien, kun kuulin Koko Hubaran kirjoittavan romaanin. Odotin, koska olen ennen pitänyt hänen teksteistään kovasti, pelkäsin, koska toiveeni kirjalle olivat varsin korkealla.
Onneksi Bechi lunasti odotukseni aika hienosti! Paljon ehtii tapahtua hieman yli 200 sivun aikana, ja ehkä hieman pidempänä tämä olisi ollut vieläkin parempi — tai ainakin henkilöihin olisi ehtinyt tutustua vieläkin paremmin. Erinomainen esikoisromaani, pitää hankkia omaankin hyllyyn.
Luin tän äikän kurssille kouluun. Olisin halunnu että tää kirja ois ollu pidempi et olisin pääsy tähän vähän syvemmälle sisälle, koska tää ei oikeen vielä herättänyt mussa mitään tunteita vaikka tän kirjan aihe on yleensä semmonen joka mua koskettaa. Sen verran mitä tästä nyt kuitenkin sain irti niin tässä oli kuvattu hienosti eri tunteita ja ajatuksia. Tää toi myös äitiydestä esille paljon puolia mitä en ollu ees koskaan ajatellu.
4.5 tähteä. arvelin jo etukäteen että tykkäisin tästä paljon. tää oli nopeelukuinen vaikka kertojat vaihtu pitkin kirjaa. tosi kiinnostava oli erityisesti kirjan lopussa oleva lähdeluettelo ja se miten paljon koko oli hakenu taustatietoa kirjaa varten. äiteys on teema joka kiinnostaa tosi paljon ja tässä kirjassa tarinat yhdistyi yhteiskunnalliseen näkökulmaan. hahmot oli ihanan suorasanaisia ja purkautuvia.
Kauniisti ja rumasti kirjoitettu tarina mieleltään sairaan äidin ja vihaisen tyttären välisestä suhteesta yhden päivän ja samalla vuosikymmenten ajalta. Yhteiskunnallinen puheenvuoro äitiydestä, ja tyttärenä olemisesta, sekä samanaikaisesti upea ja taitavasti kirjoitettu kokonaisuus joka pysyy tiukasti kasassa. Jään odottamaan Hubaran seuraavia kirjoja😍
Kuulin, että autofiktio on jo poissa muodista, mutta Hubaran ensiromaani vaikuttaa hieman samanlaiselta kuin Marko Annalan: hieman eri muotoon kirjoitettuna se voisi olla asiakronikka elämän yhdestä vaiheesta. Tässä toki käydään kahta-kolmea tarinaa lomittain. Ja hyvin käydäänkin. Ajoittain lipsahdetaan oikeastaan metafiktion puolelle. Itseltäni isompi ahaa-kokemus jäi kokematta, mutta eri ihmisille tämä kirja varmasti avaa erilaisia näkymiä.
PS. Luin kovakantisen kirjan, mutta sille ei näytä olevan omaa Goodreads-versiota.
Tästä teoksesta löytyi paljon hienoja oivalluksia, arkistenkin tilanteiden keskeltä esiin nostettuja helmiä. Samaistumispintaa oli sopivasti, ja toisaalta myös paljon uutta, itselle tuntematonta maailmaa, johon oli kiintoisaa tutustua. Kirja onnistui koskettamaan, erityispisteet ravisuttavalle epilogille.
Alku sekä jotkin kohdat myöhemminkin jäivät jostain syystä itselleni vähän etäisiksi, en osaa sanoa tarkalleen miksi. Nopeasti tämän kuitenkin luin, enkä missään kohdassa tuskaillut.
Erityisesti pidin pitseriassa käydystä äitiyttä koskevasta keskustelusta ja Rivkan osuus kirjan lopussa oli upea. Sille pelkästään antaisin viisi tähteä kirkkaasti. Tällainen loputtoman utelias lukija myös kiittää lähdeluettelosta.
Persoonallisesti kirjoitettu, taidokas romaani monista kiinnostavista aiheista. Hubara osaa heitellä elementtejä näennäisen satunnaisesti, mutta sitten kuitenkin yhdistää ne perustelluksi kokonaisuudeksi.