What do you think?
Rate this book
Far/En kvinne
Annie Ernaux om sine foreldre og sin egen bakgrunn.
Annie Ernaux' far døde to måneder etter at hun var ferdig utdannet som lærer - en utdannelse han hadde slitt for at hun skulle kunne få ta.
Far er et portrett av denne faren, en uutdannet, hardtarbeidende, taus mann som hele livet bar med seg en skam over sin egen fattige bakgrunn.
En kvinne handler om en sterk, arbeidsom og målrettet kvinne: Annie Ernaux' mor. Også hun hadde bakgrunn fra arbeiderklassen, og det viktigste for henne var at datteren skulle få tilgang på alt hun selv ikke hadde. Da Ernaux' mor får alzheimer, forsøker Ernaux å skrive fram og fange den kvinnen moren en gang var.
Med stilsikker penn og stor følsomhet skildrer Annie Ernaux de ambivalente følelsene som kjennetegner forholdet mellom foreldre og barn: kjærligheten og forakten, nærheten og avstanden. Presist og sårt viser hun hvordan foreldrenes klassekamp ikke bare førte til at datteren kom seg fram i verden, men også hvordan de dermed mistet hverandre.
Annie Ernaux' far døde to måneder etter at hun var ferdig utdannet som lærer - en utdannelse han hadde slitt for at hun skulle kunne få ta.
Far er et portrett av denne faren, en uutdannet, hardtarbeidende, taus mann som hele livet bar med seg en skam over sin egen fattige bakgrunn.
En kvinne handler om en sterk, arbeidsom og målrettet kvinne: Annie Ernaux' mor. Også hun hadde bakgrunn fra arbeiderklassen, og det viktigste for henne var at datteren skulle få tilgang på alt hun selv ikke hadde. Da Ernaux' mor får alzheimer, forsøker Ernaux å skrive fram og fange den kvinnen moren en gang var.
Med stilsikker penn og stor følsomhet skildrer Annie Ernaux de ambivalente følelsene som kjennetegner forholdet mellom foreldre og barn: kjærligheten og forakten, nærheten og avstanden. Presist og sårt viser hun hvordan foreldrenes klassekamp ikke bare førte til at datteren kom seg fram i verden, men også hvordan de dermed mistet hverandre.
138 pages, Hardcover
First published January 1, 1988
102 people are currently reading
1396 people want to read
About the author
Annie Ernaux
77 books10.1k followersThe author of some twenty works of fiction and memoir, Annie Ernaux is considered by many to be France’s most important writer. In 2022, she was awarded the Nobel Prize in Literature. She has also won the Prix Renaudot for A Man's Place and the Marguerite Yourcenar Prize for her body of work. More recently she received the International Strega Prize, the Prix Formentor, the French-American Translation Prize, and the Warwick Prize for Women in Translation for The Years, which was also shortlisted for the Man Booker International Prize in 2019. Her other works include Exteriors, A Girl's Story, A Woman's Story, The Possession, Simple Passion, Happening, I Remain in Darkness, Shame, A Frozen Woman, and A Man's Place.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 277 reviews
January 17, 2023
"O meu pai morreu dois meses depois, exatamente. Tinha sessenta e sete anos e explorava, com a minha mãe, um café-mercearia num bairro sossegado perto da estação, em Y... (Sena Marítimo). Ele contava aposentar-se um ano mais tarde. Frequentemente, durante alguns segundos, não sei se a cena do liceu de Lyon ocorreu antes ou depois, se o mês ventoso de abril em que me vejo à espera do autocarro em Croix-Rousse deve preceder ou seguir o mês sufocante de junho da morte dele."
Este é o mais cru e inclemente livro de Annie Ernaux que li até ao momento. A autora explora até ao mais ínfimo detalhe as subtilezas do espectro da emoção humana: paixão, amor, nostalgia, saudade. Neste livro a emoção subjacente é a dor e a perda. Na primeira parte, em "Um Lugar ao Sol", Annie Ernaux narra a morte do pai. E "Uma Mulher" constitui a segunda parte do livro, onde a autora narra a morte da mãe.
A autora, em vez de falar somente da tristeza e desamparo que sentiu, realiza uma espécie de biografia do pai e da mãe. No caso do pai, traça a sua vida desde o seu início como moço de estrebaria até passar a ser operário e dono de um café. Em relação à mãe, é dado um especial destaque à sua vida após o falecimento do marido. Acredito que a autora o faça não só para atingir uma espécie de catarse e resolução com o sucedido, mas também para nos dar a conhecer quem os seus pais foram, pois, embora os vejamos principalmente como nossos pais, é necessário que tenhamos consciência de que existiu toda uma vida antes de nós aparecermos no mundo, o que por vezes acaba por se tornar difícil de aperceber.
É aqui que se nota o infindável apelo da autora vencedora do Nobel: ao relatar situações que se referem somente a eventos vividos por si, acaba por conceber as particularidades de uma vivência pela qual, infelizmente, iremos todos passar.
Este livro, como todos da autora, é incrível, mas foi aquele com o qual menos senti ligação.
Este é o mais cru e inclemente livro de Annie Ernaux que li até ao momento. A autora explora até ao mais ínfimo detalhe as subtilezas do espectro da emoção humana: paixão, amor, nostalgia, saudade. Neste livro a emoção subjacente é a dor e a perda. Na primeira parte, em "Um Lugar ao Sol", Annie Ernaux narra a morte do pai. E "Uma Mulher" constitui a segunda parte do livro, onde a autora narra a morte da mãe.
A autora, em vez de falar somente da tristeza e desamparo que sentiu, realiza uma espécie de biografia do pai e da mãe. No caso do pai, traça a sua vida desde o seu início como moço de estrebaria até passar a ser operário e dono de um café. Em relação à mãe, é dado um especial destaque à sua vida após o falecimento do marido. Acredito que a autora o faça não só para atingir uma espécie de catarse e resolução com o sucedido, mas também para nos dar a conhecer quem os seus pais foram, pois, embora os vejamos principalmente como nossos pais, é necessário que tenhamos consciência de que existiu toda uma vida antes de nós aparecermos no mundo, o que por vezes acaba por se tornar difícil de aperceber.
É aqui que se nota o infindável apelo da autora vencedora do Nobel: ao relatar situações que se referem somente a eventos vividos por si, acaba por conceber as particularidades de uma vivência pela qual, infelizmente, iremos todos passar.
Este livro, como todos da autora, é incrível, mas foi aquele com o qual menos senti ligação.
April 27, 2025
4.5 ⭐️
“Eu pensava que ele já não podia fazer mais nada por mim. As suas palavras e ideias não tinham aplicação nas aulas de Francês ou de Filosofia, ou nas salas de estar com canapés em veludo vermelho das amigas da escola. No verão, através da janela aberta do meu quarto, eu ouvia o ruído da sua enxada na terra que escavava com regularidade.
Eu talvez escreva porque não tínhamos nada para dizer um ao outro.”
“Eu pensava que ele já não podia fazer mais nada por mim. As suas palavras e ideias não tinham aplicação nas aulas de Francês ou de Filosofia, ou nas salas de estar com canapés em veludo vermelho das amigas da escola. No verão, através da janela aberta do meu quarto, eu ouvia o ruído da sua enxada na terra que escavava com regularidade.
Eu talvez escreva porque não tínhamos nada para dizer um ao outro.”
February 8, 2024
Három árulkodó mondat:
„Talán azért írok [apámról], mert nem volt mit mondanunk egymásnak.”
„Úgy érzem, azért írok anyámról, hogy ezúttal én hozzam őt világra.”
„Egy ideje már tudom, a regény lehetetlen.”
Ernaux ars poétikája az, hogy a fontos dolgokról nem lehet regényt írni. (Azt meg csak én teszem hozzá, hogy a nem fontos dolgokról meg nem is érdemes írni.) De akkor mit csináljunk a fontos dolgokkal? Apánk, anyánk történetével? Hát, egyszerűen írjuk le őket. Nem mint regényt, hanem mint… hát, dolgot, ami le van írva. Ez túlmutat a fikciós elemek kerülésén – egyfajta drasztikus nyelvi leegyszerűsödést feltételez. Egyetlen olyan eszközt fedeztem fel a szövegben, amit „irodalmiként” tudtam definiálni: Ernaux a bekezdések közé hol egy, hogy több sorközt told be, ezzel is jelezve, hogy kisebb vagy nagyobb távolság van a lezárt gondolati egységek között. A szövegben felbukkannak ugyan az írás problematikájával kapcsolatos elmélkedések, de ezek csak szikár reflexiók – Ernaux megmutatja bennük, éppen milyen nehézségekbe ütközik az alkotás során, nem azért, hogy műhelytitkokon csámcsoghassunk, hanem mert úgy korrekt, ha mindent leír, ami éppen foglalkoztatja. A végeredmény egy képtelenül velős, tiszta és pontos mondathalom, aminek egyetlen célja van: hogy szépítés nélkül időtlenné tegye azt, ami addig csak az író belvilágaként létezett.
Így belegondolva: el sem tudok képzelni ennél lecsupaszítottabb írói ars poétikát. És a legegyszerűbb ars poétikák végrehajtása a legnehezebb. Hovatovább zseninek kell lenni hozzá.
„Talán azért írok [apámról], mert nem volt mit mondanunk egymásnak.”
„Úgy érzem, azért írok anyámról, hogy ezúttal én hozzam őt világra.”
„Egy ideje már tudom, a regény lehetetlen.”
Ernaux ars poétikája az, hogy a fontos dolgokról nem lehet regényt írni. (Azt meg csak én teszem hozzá, hogy a nem fontos dolgokról meg nem is érdemes írni.) De akkor mit csináljunk a fontos dolgokkal? Apánk, anyánk történetével? Hát, egyszerűen írjuk le őket. Nem mint regényt, hanem mint… hát, dolgot, ami le van írva. Ez túlmutat a fikciós elemek kerülésén – egyfajta drasztikus nyelvi leegyszerűsödést feltételez. Egyetlen olyan eszközt fedeztem fel a szövegben, amit „irodalmiként” tudtam definiálni: Ernaux a bekezdések közé hol egy, hogy több sorközt told be, ezzel is jelezve, hogy kisebb vagy nagyobb távolság van a lezárt gondolati egységek között. A szövegben felbukkannak ugyan az írás problematikájával kapcsolatos elmélkedések, de ezek csak szikár reflexiók – Ernaux megmutatja bennük, éppen milyen nehézségekbe ütközik az alkotás során, nem azért, hogy műhelytitkokon csámcsoghassunk, hanem mert úgy korrekt, ha mindent leír, ami éppen foglalkoztatja. A végeredmény egy képtelenül velős, tiszta és pontos mondathalom, aminek egyetlen célja van: hogy szépítés nélkül időtlenné tegye azt, ami addig csak az író belvilágaként létezett.
Így belegondolva: el sem tudok képzelni ennél lecsupaszítottabb írói ars poétikát. És a legegyszerűbb ars poétikák végrehajtása a legnehezebb. Hovatovább zseninek kell lenni hozzá.
January 17, 2023
Annie Ernaux kirjoittaa selkeästi ja pelkistetysti, ilman minkäänlaisia kaunokirjallisia teennäisyyksiä. Moderni, toteava tyyli on vaikuttavaa, ja sen takaa piirtyy tarkkoja muotokuvia luokkanousun tehneistä vanhemmista ja suhteesta tyttäreen.
On vaikea sanoa, kummasta pienoisromaanista pidin enemmän, Isästä vai Äidistä. Isästä on ehkä tarkempi ja etäisempi, Äidistä ei onnistu pysymään yhtä objektiivisena. Äidin menettäminen tapahtuu vähitellen ja särkee sydämen.
Luin juuri Édouard Loius'n pienoisromaanit omista vanhemmistaan. Louis'n esikuvana Ernaux on viitoittanut vahvan polun, jossa rehellisyys, rakkaus ja yhteiskunnallinen analyysi kulkevat tiiviisti rinnakkain.
On vaikea sanoa, kummasta pienoisromaanista pidin enemmän, Isästä vai Äidistä. Isästä on ehkä tarkempi ja etäisempi, Äidistä ei onnistu pysymään yhtä objektiivisena. Äidin menettäminen tapahtuu vähitellen ja särkee sydämen.
Luin juuri Édouard Loius'n pienoisromaanit omista vanhemmistaan. Louis'n esikuvana Ernaux on viitoittanut vahvan polun, jossa rehellisyys, rakkaus ja yhteiskunnallinen analyysi kulkevat tiiviisti rinnakkain.
July 26, 2025
Annie Ernaux tem o condão de me "enfeitiçar" com o seu estilo cru e despojado. Este retrato dos pais parece não dar-nos nada e ao mesmo tempo dar-nos muito!
NOTA - 08/10
NOTA - 08/10
August 5, 2024
"Um lugar ao sol" é um livro sobre o pai de Annie Ernaux, enquanto "Uma mulher" é sobre a mãe da autora. São dois livros diferentes, dois livros independentes, mas que a Livros do Brasil decidiu editar num livro só e que fazem sentido juntos.
Escrever para Annie Ernaux é uma espécie de terapia, em que a autora se concentra nas memórias dolorosas, que demorou muitos anos para conseguir escrever sobre essas mesmas memórias. Todos nós temos memórias assim, memórias que sentimos que nunca vamos conseguir expressar, que guardamos na zona mais recôndita da nossa mente.
Não há sentimentalismo, não há uma tentativa de tornar tudo cor-de-rosa e esta é uma das coisas que me faz admirar esta mulher. Annie Ernaux tem uma coragem desconcertante, expõe-se muito nestes dois livros, algo muito admirável para mim.
Como qualquer outro livro da Annie Ernaux, também este acabou todo sublinhado. Encontro-me em casa sempre que leio Annie Ernaux, encontro conforto e empatia. As palavras de Annie Ernaux mexem sempre muito comigo e sem dúvida que é uma das autoras da minha vida 🤎
Não me canso de recomendar esta mulher, leiam Annie Ernaux e descubram esta escritora maravilhosa ❤️
Escrever para Annie Ernaux é uma espécie de terapia, em que a autora se concentra nas memórias dolorosas, que demorou muitos anos para conseguir escrever sobre essas mesmas memórias. Todos nós temos memórias assim, memórias que sentimos que nunca vamos conseguir expressar, que guardamos na zona mais recôndita da nossa mente.
Não há sentimentalismo, não há uma tentativa de tornar tudo cor-de-rosa e esta é uma das coisas que me faz admirar esta mulher. Annie Ernaux tem uma coragem desconcertante, expõe-se muito nestes dois livros, algo muito admirável para mim.
Como qualquer outro livro da Annie Ernaux, também este acabou todo sublinhado. Encontro-me em casa sempre que leio Annie Ernaux, encontro conforto e empatia. As palavras de Annie Ernaux mexem sempre muito comigo e sem dúvida que é uma das autoras da minha vida 🤎
Não me canso de recomendar esta mulher, leiam Annie Ernaux e descubram esta escritora maravilhosa ❤️
January 3, 2023
Så utrolig fint og enkelt skreve om to ordinære liv. Ernaux skrive om livet te foreldrene heilt usentimentalt, nesten som ein historisk oppsummering. Likevel skildre hu to parallelle historier på ein så personlig og presis måte at de blir unike og spennende. Spesielt den siste delen av «En Kvinne» va utrolig sterk.
June 19, 2024
Upea teospari, Isästä, joka on luokkansa vanki, etäinen ja omanlaisensa hahmo, Äidistä, joka on perheen auktoriteetti ja luokkamatkalainen, myöhemmin muistinsa mukana kadonnut.
Ernaux kuvaa vanhempiaan, yhteiskuntaluokkaa, menetettyjä ihmisiä, tarinallisuutta, yhteistä yksityisyyttä ja läheisiä lakonisella tarkkuudella, täyttämättä ja suostumatta annettuihin narratiiveihin, eläen silti vielä kerran isänsä ja äitinsä elämät uudelleen.
Yksi hienoimpia lukemiani, jälleen kerran.
Ernaux kuvaa vanhempiaan, yhteiskuntaluokkaa, menetettyjä ihmisiä, tarinallisuutta, yhteistä yksityisyyttä ja läheisiä lakonisella tarkkuudella, täyttämättä ja suostumatta annettuihin narratiiveihin, eläen silti vielä kerran isänsä ja äitinsä elämät uudelleen.
Yksi hienoimpia lukemiani, jälleen kerran.
December 25, 2022
Um Lugar ao Sol seguido de Uma Mulher é constituído por dois textos. O primeiro referente ao pai e o segundo, à mãe da autora.
Em "Um Lugar ao Sol", Annie Ernaux relata a vida do pai, desde a sua infância até à sua morte.
Esta biografia é feita, como é característico de Annie Ernaux, de forma crua e sincera. Sem floreados nem toque de romantismo.
O pai, um homem humilde, foi um trabalhador empenhado cujo objetivo era proporcionar à filha a ascenção a uma classe social superior à dele.
Na biografia da mãe "Uma mulher" ficamos a conhecer uma lutadora que, desde a meninice sempre procurou aproximar-se das classes sociais mais favorecidas, estudando a linguagem e os costumes.
Durante os sinceros relatos da autora são feitas reflexões acerca daquilo que está a ser escrito levando o leitor a experienciar o que Annie Ernaux está a sentir.
Gostei muito de ambos os textos, no entanto o "Uma Mulher" tocou-me mais, possivelmente por se aproximar mais da minha vida.
"Nestas circunstâncias, "publicar" um livro não tem significado, senão o da morte definitiva da minha mãe."
"Perdi o último laço com o mundo de que provim."
Em "Um Lugar ao Sol", Annie Ernaux relata a vida do pai, desde a sua infância até à sua morte.
Esta biografia é feita, como é característico de Annie Ernaux, de forma crua e sincera. Sem floreados nem toque de romantismo.
O pai, um homem humilde, foi um trabalhador empenhado cujo objetivo era proporcionar à filha a ascenção a uma classe social superior à dele.
Na biografia da mãe "Uma mulher" ficamos a conhecer uma lutadora que, desde a meninice sempre procurou aproximar-se das classes sociais mais favorecidas, estudando a linguagem e os costumes.
Durante os sinceros relatos da autora são feitas reflexões acerca daquilo que está a ser escrito levando o leitor a experienciar o que Annie Ernaux está a sentir.
Gostei muito de ambos os textos, no entanto o "Uma Mulher" tocou-me mais, possivelmente por se aproximar mais da minha vida.
"Nestas circunstâncias, "publicar" um livro não tem significado, senão o da morte definitiva da minha mãe."
"Perdi o último laço com o mundo de que provim."
February 25, 2023
Sobre uma mulher:
Parece-me agora que escrevo sobre a minha mãe para, por minha vez, a trazer ao mundo.
—
Na semana que se seguiu, acontecia-me começar a chorar onde quer que fosse. Ao acordar, sabia que a minha mãe tinha mor-rido. Emergia de sonhos pesados de que não recordava nada, exceto que ela figurava lá, e morta. Eu não fazia nada além das tarefas necessárias para viver, ir às compras, as refeições, meter a roupa na máquina de lavar. As vezes, esquecia-me da ordem pela qual as devia executar, detinha-me depois de ter preparado legumes, só reatando o gesto seguinte, lavá-los, após um esforço de reflexão.
Era impossível ler. Uma ocasião, desci à cave, a mala da minha mãe estava ali, com o seu porta-moedas, uma bolsa de verão, lenços de seda dentro. Fiquei prostrada diante da mala aberta. Era fora, na cidade, que me sentia pior. Acudia-me, e brutalmente: «Ela nunca mais estará em parte alguma do mundo.» Já não compreendia a maneira habitual de as pessoas se comportarem, a sua atenção minuciosa no talho para escolher este ou aquele pedaço de carne horrorizava-me.
Este estado desapareceu gradualmente. Todavia, a satisfação por o tempo continuar frio e chuvoso, como no princípio do mês, quando a minha mãe vivia.
—
Esforço-me por não considerar a violência, os excessos de ter-nura, as censuras da minha mãe como apenas características pessoais de carácter, mas situá-los na sua história e condição social. Esta maneira de escrever, que me parece desenrolar-se no sentido da ver-dade, ajuda-me a emergir da solidão e da obscuridade da recordação individual, a fim de descobrir uma significação mais geral. Mas sinto que alguma coisa em mim resiste, desejaria conservar da minha mãe imagens puramente afetivas, calor ou lágrimas, sem lhes dar sentido.
Parece-me agora que escrevo sobre a minha mãe para, por minha vez, a trazer ao mundo.
—
Na semana que se seguiu, acontecia-me começar a chorar onde quer que fosse. Ao acordar, sabia que a minha mãe tinha mor-rido. Emergia de sonhos pesados de que não recordava nada, exceto que ela figurava lá, e morta. Eu não fazia nada além das tarefas necessárias para viver, ir às compras, as refeições, meter a roupa na máquina de lavar. As vezes, esquecia-me da ordem pela qual as devia executar, detinha-me depois de ter preparado legumes, só reatando o gesto seguinte, lavá-los, após um esforço de reflexão.
Era impossível ler. Uma ocasião, desci à cave, a mala da minha mãe estava ali, com o seu porta-moedas, uma bolsa de verão, lenços de seda dentro. Fiquei prostrada diante da mala aberta. Era fora, na cidade, que me sentia pior. Acudia-me, e brutalmente: «Ela nunca mais estará em parte alguma do mundo.» Já não compreendia a maneira habitual de as pessoas se comportarem, a sua atenção minuciosa no talho para escolher este ou aquele pedaço de carne horrorizava-me.
Este estado desapareceu gradualmente. Todavia, a satisfação por o tempo continuar frio e chuvoso, como no princípio do mês, quando a minha mãe vivia.
—
Esforço-me por não considerar a violência, os excessos de ter-nura, as censuras da minha mãe como apenas características pessoais de carácter, mas situá-los na sua história e condição social. Esta maneira de escrever, que me parece desenrolar-se no sentido da ver-dade, ajuda-me a emergir da solidão e da obscuridade da recordação individual, a fim de descobrir uma significação mais geral. Mas sinto que alguma coisa em mim resiste, desejaria conservar da minha mãe imagens puramente afetivas, calor ou lágrimas, sem lhes dar sentido.
May 15, 2023
a minha amiga Leonor - que já tinha lido este livro há algum tempo - disse-me que, para além de gostar deste livro, eu ia «rever-me nele». como em muitas outras ocasiões, estava certa. gostei muito destes dois livros (um lugar ao sol e uma mulher), ao ponto de destronarem «o acontecimento» do primeiro lugar do meu ranking de obras da annie ernaux.
sinto que este livro é tão meu, que gostaria que ninguém que me conhece verdadeiramente o lesse. mas, na verdade, quero que todos o leiam. pode não representar um sentimento comum a muitos dos jovens-adultos de hoje em dia, mas eu revi-me perfeitamente naquilo que é descrito pela autora. que sorte é ler e sentir-mo-nos representados e ouvidos. embora sejam muitos os anos que me separam de Annie Ernaux (e os pais dela dos meus) sinto que a história dela também é um bocadinho a minha.
deixo-vos algumas das minhas citações preferidas:
«tinha-me criado para que tirasse partido de um luxo que ele desconhecia»
«talvez o seu maior orgulho, ou mesmo a justificação da sua existência: que eu pertencesse ao mundo que o tinha desdenhado»
«com frequência, sério, quase trágico: "apura bem os ouvidos na tua escola!". o receio de que esse favor estranho do destino, as minhas boas notas, parasse de repente. a cada composição bem executada, mais tarde, a cada exame, a esperança de que eu viesse a ser melhor que ele»
«enervava-o ver-me debruçada sobre livros ao longo do dia, culpando-os do meu rosto cerrado e mau humor. os estudos, um sofrimento obrigatório para obter uma boa situação e não acabar um operário. mas o facto de eu queimar as pestanas parecia-lhe suspeito. uma ausência de vida na flor da idade. às vezes, dava a impressão de que me julgava infeliz»
«o seu desejo mais profundo consistia em proporcionar-me tudo o que ela nunca tivera. mas isso representava um tal esforço de trabalho, tantas inquietações com o dinheiro e uma preocupação com a felicidade das crianças tão nova em relação à educação de outrora, que não se continha de reconhecer: "custa-nos muito caro" ou "com tudo o que tens, ainda não te sentes feliz"»
«esforço-me por não considerar a violência, os excessos de ternura, as censuras da minha mãe como apenas características pessoais de carácter, mas situá-los na sua história e condição social. mas sinto que alguma coisa em mim resiste, desejaria conservar da minha mãe imagens puramente afetivas, calor ou lágrimas, sem lhes dar sentido»
«eu ansiava por partir. (...) disposta a todos os sacrifícios para que eu tivesse uma vida melhor que a sua, mesmo que muito superior, e me separasse dela.»
sinto que este livro é tão meu, que gostaria que ninguém que me conhece verdadeiramente o lesse. mas, na verdade, quero que todos o leiam. pode não representar um sentimento comum a muitos dos jovens-adultos de hoje em dia, mas eu revi-me perfeitamente naquilo que é descrito pela autora. que sorte é ler e sentir-mo-nos representados e ouvidos. embora sejam muitos os anos que me separam de Annie Ernaux (e os pais dela dos meus) sinto que a história dela também é um bocadinho a minha.
deixo-vos algumas das minhas citações preferidas:
«tinha-me criado para que tirasse partido de um luxo que ele desconhecia»
«talvez o seu maior orgulho, ou mesmo a justificação da sua existência: que eu pertencesse ao mundo que o tinha desdenhado»
«com frequência, sério, quase trágico: "apura bem os ouvidos na tua escola!". o receio de que esse favor estranho do destino, as minhas boas notas, parasse de repente. a cada composição bem executada, mais tarde, a cada exame, a esperança de que eu viesse a ser melhor que ele»
«enervava-o ver-me debruçada sobre livros ao longo do dia, culpando-os do meu rosto cerrado e mau humor. os estudos, um sofrimento obrigatório para obter uma boa situação e não acabar um operário. mas o facto de eu queimar as pestanas parecia-lhe suspeito. uma ausência de vida na flor da idade. às vezes, dava a impressão de que me julgava infeliz»
«o seu desejo mais profundo consistia em proporcionar-me tudo o que ela nunca tivera. mas isso representava um tal esforço de trabalho, tantas inquietações com o dinheiro e uma preocupação com a felicidade das crianças tão nova em relação à educação de outrora, que não se continha de reconhecer: "custa-nos muito caro" ou "com tudo o que tens, ainda não te sentes feliz"»
«esforço-me por não considerar a violência, os excessos de ternura, as censuras da minha mãe como apenas características pessoais de carácter, mas situá-los na sua história e condição social. mas sinto que alguma coisa em mim resiste, desejaria conservar da minha mãe imagens puramente afetivas, calor ou lágrimas, sem lhes dar sentido»
«eu ansiava por partir. (...) disposta a todos os sacrifícios para que eu tivesse uma vida melhor que a sua, mesmo que muito superior, e me separasse dela.»
December 15, 2022
9 de 10*
Opinião:
https://abibliotecadajoao.blogspot.co...
Opinião:
https://abibliotecadajoao.blogspot.co...
November 17, 2024
Írni a személyesről, távolságtartóan, egészen megragadó. A téma intenzitása, a szülő elveszítése, előbb az egyiké, majd a másiké, amolyan sztereoszkopikus elbeszéléspárba rendeződve, mindez az elbeszélés módjával, önreflexió gondos különválasztása, visszafogott ám határozott elemzések, témánál maradni és végigvinni - maga az elbeszélés lesz minden pátosz nélkül heroikus. És persze univerzális, minden konkrétuma mellett. Dísztelenül hatásos és nagyon szép.
December 10, 2022
автофікшн як він є. спочатку донька розповідає про батька, потім про матір. купа цікавих деталей, але не так про людей, як про час. загалом соціологічно цікаво, художньо не дуже. але ж шведській академії видніше.
August 26, 2023
«sleep in our eyes, her and me at the breakfast table
barely awake, i let precious time go by
then when she's gone, there's that odd melancholy feeling
and a sense of guilt i can't deny
[…]
slipping through my fingers all the time
i try to capture every minute the feeling in it»
o favorito 🤍
barely awake, i let precious time go by
then when she's gone, there's that odd melancholy feeling
and a sense of guilt i can't deny
[…]
slipping through my fingers all the time
i try to capture every minute the feeling in it»
o favorito 🤍
October 9, 2022
Min far får en 3a, Kvinnan en 5a, så det blir en 4a. Kvinnan var helt otrolig. Så ömsint tecknat att det gjorde ont.
January 2, 2025
Aloitan näköjään jokaisen vuoteni lukemalla Ernaux'a eikä se haittaa, sillä tällainen Ernaux on parhaimmillaan: kiihkeän henkilökohtainen, mutta vahvan yhteiskunnallinen, jopa poliittinen, herkkä ja koskettava, eroavaisuuksista huolimatta samastuttava tavalla, joka pistää miettimään, miten universaalia elämä onkaan... Hieno teospari, joka resonoi jo nyt, mutta tulee varmasti tulevaisuudessa omien vanhempien poismenon myötä saavuttamaan vielä enemmän ulottuvuuksia.
Read
January 10, 2023Kahvipöytägrammien it-girlin ja tuoreen Nobel-voittajan (katsokaa nyt, minäkin kirjoitan hänestä!) elegantin kuivakka muistelmakaksikko lähemmäs 40 vuoden takaa solahtaa mukavasti autofiktiota ja ”todellisuutta” arvostavan nykylukijan silmämunaan, eritoten kun samalla hahmotellaan mikrohistorioita ja luokkien suhdetta. Toisaalta kuuntelin kaksoisniteen äänikirjana, joten vertauskuvani on heti rikki. Joka tapauksessa teospari tulee hienosti oikeuttaneeksi(?) keskittymisensä yksityishenkilöihin (Ernaux’n vanhemmat) näiden elämänkaarten kautta rakentuvan sosiohistoriallisen ajankuvan vuoksi.
Suuri kaari kulkee erään sukulinjan edustajien nousemisesta ”keskiaikaisissa oloissa” elävistä ranskalaisista maajusseista (Ernaux’n isovanhemmat) säällisistä mukavuuksista nauttivien pienyrittäjäkauppiaiden (vanhemmat) kautta pikkuporvarilliseen älymystöön (Ernaux itse). Kaikkia kerroksia tuntuisi yhdistävän elämän yhtäläinen yhdentekevyys, mutta se voi varsin hyvin olla oma projektioni – tai johtua Ernaux’n pyrkimyksestä tiiviyteen ja objektiiviseen kuvaukseen, jolloin ns. merkitykselliset asiat tulevat herkästi redusoiduiksi. Ihmiselämä kun alkaa tuntua kumman mielettömältä – läpi yhteiskuntaluokkien – kun sen pelkistää ulkoisiin efekteihin ja tapakoodeihin, olivat ne sitten raatamista, huolta siitä miltä näyttää muiden silmissä, tai oman vähäosaisuuden peilaamista/peilaamattomuutta omaan perheeseensä. Sitä toisaalta on historiankirjoitus: ihmisiä muurahaiskeossa jatkamassa sukulinjojaan. Niinpä tällaisten muistelmafiktioasiakirjojen lukukokemus on valtaosin kuivakka ja maalaisjärkevän leipätekstikiinnostunut, siellä täällä välkähdyksinä joistain ajatuksista innostunut ja loppua (eli kuolemia) kohden koskettunut.
Aivan kuten Ernaux’n kenties kuuluisin teos, fragmentaarisen trailerin sotienjälkeisestä Ranskasta piirtävä ”kollektiivinen muistelma” Vuodet, myös Isästä / Äidistä on makuuni mielenkiintoisimmillaan silloin, kun mennään yleisestä ilmiöiden listaamisesta kunnolla mikrotasolle, unohdettujen kulttuuristen tunteiden silminnäkijyyteen ja kokijuuteen. Ernaux esimerkiksi kertoo, miten absurdia oli nuorena lukea Proustin tai Mauriacin kuvauksia modernista 1800-luvun lopun Pariisista, jos niitä vertasi hänen omien isovanhempiensa – em. kirjailijoiden aikalaisten – elämään ja kokemuksiin Ranskan maaseudulla, jossa olot olivat käytännössä keski-aikaiset. Tai miltä tuntui Ernaux’n isästä, jolle suuressa maailmassa porvarillisen elämän makuun päässyt tytär antaa lahjaksi partavettä (jota isä lupaa käyttää, vaikka pelkääkin haisevansa naiselta). Tai kuinka äiti isän kuoltua muuttaa tyttärensä luokse kaupunkiin ja yrittää vähitellen luoda itselleen kaupunkilaisrouvan identiteetin, mutta jonka kanssa tytär ei oikein osaa enää keskustella ja niin molemmat vaipuvat takaisin lapsuuden ja teini-iän asetelmiin.
Suuri kaari kulkee erään sukulinjan edustajien nousemisesta ”keskiaikaisissa oloissa” elävistä ranskalaisista maajusseista (Ernaux’n isovanhemmat) säällisistä mukavuuksista nauttivien pienyrittäjäkauppiaiden (vanhemmat) kautta pikkuporvarilliseen älymystöön (Ernaux itse). Kaikkia kerroksia tuntuisi yhdistävän elämän yhtäläinen yhdentekevyys, mutta se voi varsin hyvin olla oma projektioni – tai johtua Ernaux’n pyrkimyksestä tiiviyteen ja objektiiviseen kuvaukseen, jolloin ns. merkitykselliset asiat tulevat herkästi redusoiduiksi. Ihmiselämä kun alkaa tuntua kumman mielettömältä – läpi yhteiskuntaluokkien – kun sen pelkistää ulkoisiin efekteihin ja tapakoodeihin, olivat ne sitten raatamista, huolta siitä miltä näyttää muiden silmissä, tai oman vähäosaisuuden peilaamista/peilaamattomuutta omaan perheeseensä. Sitä toisaalta on historiankirjoitus: ihmisiä muurahaiskeossa jatkamassa sukulinjojaan. Niinpä tällaisten muistelmafiktioasiakirjojen lukukokemus on valtaosin kuivakka ja maalaisjärkevän leipätekstikiinnostunut, siellä täällä välkähdyksinä joistain ajatuksista innostunut ja loppua (eli kuolemia) kohden koskettunut.
Aivan kuten Ernaux’n kenties kuuluisin teos, fragmentaarisen trailerin sotienjälkeisestä Ranskasta piirtävä ”kollektiivinen muistelma” Vuodet, myös Isästä / Äidistä on makuuni mielenkiintoisimmillaan silloin, kun mennään yleisestä ilmiöiden listaamisesta kunnolla mikrotasolle, unohdettujen kulttuuristen tunteiden silminnäkijyyteen ja kokijuuteen. Ernaux esimerkiksi kertoo, miten absurdia oli nuorena lukea Proustin tai Mauriacin kuvauksia modernista 1800-luvun lopun Pariisista, jos niitä vertasi hänen omien isovanhempiensa – em. kirjailijoiden aikalaisten – elämään ja kokemuksiin Ranskan maaseudulla, jossa olot olivat käytännössä keski-aikaiset. Tai miltä tuntui Ernaux’n isästä, jolle suuressa maailmassa porvarillisen elämän makuun päässyt tytär antaa lahjaksi partavettä (jota isä lupaa käyttää, vaikka pelkääkin haisevansa naiselta). Tai kuinka äiti isän kuoltua muuttaa tyttärensä luokse kaupunkiin ja yrittää vähitellen luoda itselleen kaupunkilaisrouvan identiteetin, mutta jonka kanssa tytär ei oikein osaa enää keskustella ja niin molemmat vaipuvat takaisin lapsuuden ja teini-iän asetelmiin.
November 18, 2023
Um dos melhores livros que li sobre memória, passado e raízes.
December 29, 2022
O terceiro livro que li de Annie Ernaux. Duas narrativas compiladas num único volume com os progenitores como personagens centrais em que mantêm o seu estilo desassombrado numa viagem no tempo que inicia com o fim das suas vidas. Escrita regulada que impõe uma leitura ponderada.
"Escrevo lentamente. Esforço-me por revelar a trama significativa de uma vida num conjunto de factos e escolhas, e tenho a impressão de perder gradualmente a figura particular do meu pai. "
Agridoce. Memórias que nos transportam para momentos felizes ou terríveis, de alienação. Annie consegue que o leitor reviva aquelas situações e sensações consigo, colando-as às suas próprias vivências. É isso que faz dos seus romances especiais. O seu partilhado e muito sentido que se pode tornar avassalador. Orgulho e amor.
"O que espero escrever de mais justo situa-se sem dúvida na conjugação do familiar e do social, do mito e da história."
"Escrevo lentamente. Esforço-me por revelar a trama significativa de uma vida num conjunto de factos e escolhas, e tenho a impressão de perder gradualmente a figura particular do meu pai. "
Agridoce. Memórias que nos transportam para momentos felizes ou terríveis, de alienação. Annie consegue que o leitor reviva aquelas situações e sensações consigo, colando-as às suas próprias vivências. É isso que faz dos seus romances especiais. O seu partilhado e muito sentido que se pode tornar avassalador. Orgulho e amor.
"O que espero escrever de mais justo situa-se sem dúvida na conjugação do familiar e do social, do mito e da história."
September 19, 2022
Niinpä se taitaa olla, että jokaisen kirjailijan vanhemmat ansaitsevat oman kirjansa. Jokaisen muunkin vanhemmat, mutta muut kuin kirjailijat eivät osaa kirjoittaa niitä. Osa sitten menee terapiaan, ja se lienee yksilön kannalta varmasti ihan hyvä! Me muut sitten hoidamme itseämme ja lapsi-vanhempisuhdetta mm. lukemalla niistä.
Tässä siis samassa niteessä kaksi eri kirjaa, eri aikoihin kirjoitettua. Annie Ernaux taitavaan tapaansa kuvaa yhteiskuntaa ja ajanjaksoa yksilöiden kautta. Ei-sentimentaalista, tarkkaa, kirkasta kerrontaa, joka vetää mukaansa viime vuosisadan Ranskaan, niin maaseudulle kuin kaupunkeihinkin. Eduard Louis lienee Ernauxille paljon velkaa - vaikka Louisin vanhempien tai ainakin isän kohtalo kurjempi kuin Ernauxin, kerronnassa paljon samaa. Ranskassa kurjuuskin on tyylikkäämpää kuin täällä meillä?
Tässä siis samassa niteessä kaksi eri kirjaa, eri aikoihin kirjoitettua. Annie Ernaux taitavaan tapaansa kuvaa yhteiskuntaa ja ajanjaksoa yksilöiden kautta. Ei-sentimentaalista, tarkkaa, kirkasta kerrontaa, joka vetää mukaansa viime vuosisadan Ranskaan, niin maaseudulle kuin kaupunkeihinkin. Eduard Louis lienee Ernauxille paljon velkaa - vaikka Louisin vanhempien tai ainakin isän kohtalo kurjempi kuin Ernauxin, kerronnassa paljon samaa. Ranskassa kurjuuskin on tyylikkäämpää kuin täällä meillä?
Read
May 24, 2023Про існування Анні Ерно дізнався лише після Нобелівки 2022 (гадаю, як і більшість з вас). Здавалось, її проза має бути схожою на роботи Патріка Модіано: вони обидва з Франції, приблизно одного віку, дитинство обох пошматувала Друга світова, їх об’єднує жага досліджувати пам’ять і вони роблять це у форматі коротесеньких новел по 100-150 сторінок кожна. Але ні, тексти Арно геть інші. Тут немає місця мрійливій атмосферності Модіано, здебільшого це дискомфортно відвертий, по-репортажному відсторонений автофікшн, за яким стоять роки і роки рефлексії.
P. S. Перша новела в оригіналі називаєтся La place, тобто скоріш метафоричне “місце”, ніж буквальна “площа”. Здається, перекладач не дуже заморочувався над текстом. Сподіваюсь, хтось більш відповідальний вже робить новий переклад.
P. S. Перша новела в оригіналі називаєтся La place, тобто скоріш метафоричне “місце”, ніж буквальна “площа”. Здається, перекладач не дуже заморочувався над текстом. Сподіваюсь, хтось більш відповідальний вже робить новий переклад.
December 20, 2022
A mais recente Prémio Nobel da literatura tem essa capacidade de nos fazer sentir próximos daquilo que escreve… e para isso não precisa de grandes subterfúgios linguísticos ou metáforas poéticas, e muito menos precisa, de ser vulgar e banal naquilo que escreve (sofrimento, para quem lê, de que padece gravemente a literatura da moda que por aí pulula)…
De uma escrita simples, honesta, por vezes fria até, estes dois contos, o primeiro sobre o pai, o segundo sobre a mãe, tal como o resto da sua obra, transportam-nos (comovem-nos por vezes) para a vida e o tempo da autora, o tempo em que os escreveu, e o tempo em que os lê-mos. Existe beleza na simplicidade…
De uma escrita simples, honesta, por vezes fria até, estes dois contos, o primeiro sobre o pai, o segundo sobre a mãe, tal como o resto da sua obra, transportam-nos (comovem-nos por vezes) para a vida e o tempo da autora, o tempo em que os escreveu, e o tempo em que os lê-mos. Existe beleza na simplicidade…
November 14, 2024
I've been curious to read this since it came out here, the themes of family and grief are something that appealed to me, and this was the one of her books that I wanted to pick up!!
First of all, I was so surprised how readable and easy the writing was, I was expecting it to be harder to read... and besides the writing being approachable, I really like how the novellas are divided into vignettes covering someone's lives.
Secondly, I really like the structure being similar between both stories, them working in parallel with each other, the way each story starts with the moment of death to going back to the life they lived to the end again... But this said, I like the mother-one better, there's something different in the writing, it feels more personal, more exploring her relationship with her mother (which I think also speaks in turn to her own relationship with her father...)
Now to the novellas themselves, the beginning and the ending was so hard to read, there's something so unbelievably painful about death in your responsibility and having to handle the physical body - dead bodies is something I've avoided being close to - but then on the other hand with the mother and Alzheimer - it rang too close to home, the descriptions were so mindful of what I remember. Then there's also this exploration of grief and of having to get back to day to day things, and that hurt of finding that peace and balance with that.
Post and pre death, it's also interesting to read about life and growing up in France (also interesting to compare to the book I had immediately read before this one, also set in France), and the restrictions of class and of a World War that impacted the country and them to be able to build a life, and the sense of small town and community (also found interesting the not naming the town in the first story and only in the second one).
This book and these two stories were excellent and I would definitely recommend it!!!
First of all, I was so surprised how readable and easy the writing was, I was expecting it to be harder to read... and besides the writing being approachable, I really like how the novellas are divided into vignettes covering someone's lives.
Secondly, I really like the structure being similar between both stories, them working in parallel with each other, the way each story starts with the moment of death to going back to the life they lived to the end again... But this said, I like the mother-one better, there's something different in the writing, it feels more personal, more exploring her relationship with her mother (which I think also speaks in turn to her own relationship with her father...)
Now to the novellas themselves, the beginning and the ending was so hard to read, there's something so unbelievably painful about death in your responsibility and having to handle the physical body - dead bodies is something I've avoided being close to - but then on the other hand with the mother and Alzheimer - it rang too close to home, the descriptions were so mindful of what I remember. Then there's also this exploration of grief and of having to get back to day to day things, and that hurt of finding that peace and balance with that.
Post and pre death, it's also interesting to read about life and growing up in France (also interesting to compare to the book I had immediately read before this one, also set in France), and the restrictions of class and of a World War that impacted the country and them to be able to build a life, and the sense of small town and community (also found interesting the not naming the town in the first story and only in the second one).
This book and these two stories were excellent and I would definitely recommend it!!!
April 13, 2024
Видання 2006-ого року за яке я схопилася у бібліотеці стало несподіваною знахідкою. Вперше почула про авторку у лекції Богдани Романцової про нобелівських лауреатів і, знаючи, що у нас її майже не перекладали (це єдиний переклад творів) і не перевидавали, не сподівалася що прочитаю.
Це збірка з 2 частин у якій авторка розповідає спочатку про свого батька і про свою матір. Розповідає відверто, правдиво, без прикрашань і від цього періодично болісно. Вони обидва старалися не бути селянами, з усіх сил контролювали себе щоб скидатися на буржуа, працювали не покладаючи рук. Це вам не французькі комедії про легке і красиве життя, тепер я уявлятиму батьків авторки коли дивитимуся на чепурних, охайних власників сільських крамничок і усміхнених хазяйок кафе з фільмів про провінційну Францію. Тепер я знатиму що вони встали о 5-ій ранку і зачиняться об 11-ій і що вони привітні і чемні до відвідувачів але втомлені, вперті і жорстокі до своїх партнерів і дітей. Проза Анні Ерно скупа але точна. Вона ранить, вона каже: дивись, отаке життя насправді! Після опису перебігу хвороби Альцгеймера мені схотілося терміново зануритися у читання дурного любовного роману і помиритися з матір'ю.
Це збірка з 2 частин у якій авторка розповідає спочатку про свого батька і про свою матір. Розповідає відверто, правдиво, без прикрашань і від цього періодично болісно. Вони обидва старалися не бути селянами, з усіх сил контролювали себе щоб скидатися на буржуа, працювали не покладаючи рук. Це вам не французькі комедії про легке і красиве життя, тепер я уявлятиму батьків авторки коли дивитимуся на чепурних, охайних власників сільських крамничок і усміхнених хазяйок кафе з фільмів про провінційну Францію. Тепер я знатиму що вони встали о 5-ій ранку і зачиняться об 11-ій і що вони привітні і чемні до відвідувачів але втомлені, вперті і жорстокі до своїх партнерів і дітей. Проза Анні Ерно скупа але точна. Вона ранить, вона каже: дивись, отаке життя насправді! Після опису перебігу хвороби Альцгеймера мені схотілося терміново зануритися у читання дурного любовного роману і помиритися з матір'ю.
June 18, 2020
Mkt bra
October 23, 2025
koskettava tuplateos Annie Ernaux'n vanhemmista ja hänen suhteestaan heihin. suomennoksessa kirja on jaettu kahtia ja se sisältää teokset La Place ja Une Femme.
Ernaux edustaa ranskalaisen yhteiskunnan kontekstissa sodanjälkeisen aikakauden nuoria aikuisia, jotka onnistuivat pyristelemään vanhempiensa köyhästä taustasta eroon saavuttaen asioita, joihin monilla 1900-luvun vaihteessa syntyneillä ei ollut mahdollisuuksia. Ernaux'n tapauksessa kyseessä oli koulutus ja keskiluokkaistunut elintaso, joka oli hänen molemmille vanhemmilleen ylpeyden aihe. teoksissa käsitelläänkin Ranskan rakenteellista muutosta, jossa kouluttautuneisuuden lisääntyminen ja nuoren sukupolven elintason nousu korostuivat.
Ernaux kuvailee vanhempiaan käyden läpi kummankin elämän keskittyen erityisesti siihen, millaisiksi he vanhettuaan kasvoivat. E:n isä oli uuttera mies, joka häpesi köyhälistön asemaansa koko elämänsä ajan. häneen kasvanut häpeä näkyi E:n mukaan pienissä asioissa, jotka kertoivat esiripun taakse kätkeytyneestä alemmuuden tunteesta. erityisesti kielellinen ilmaisu korostuu tässä asiassa henkilön pukeutumisen lisäksi - Ranskassa ihmiset suhtautuvat puheeseen edelleen hyvin vahvasti luokkaidentiteettinsä kautta. koska isä oli taustaltaan alimmaista yhteiskuntaluokkaa, piti hän itse itsensä kiinni sen tavoissa siitäkin huolimatta, että hän eteni elämänsä aikana ranskalaisen luokkarakenteen portaissa hieman ylemmäs. E:n kertomus oman isänsä vaiheista korostaa lukijalle sitä, millaisessa roolissa luokkayhteiskunta edelleen Ranskassa on. se on jotain, mihin meillä suomalaisilla on erilainen tarttumapinta.
Äidistään Ernaux kertoo vahvemmin emootioon kytkeytyneen kuvauksen, mikä kertoo äitisuhteen olleen hänelle monimutkaisempi ja enemmän ihon alle pääsevä ihmissuhde. hänen tapansa kuvailla vahvatahtoista ja ahkeraa naista, joka hänen äitinsä oli, kertoo käänteisesti naiskuvasta johon Ranskassa tyttöjä kasvatetaan. hänen äitinsä edusti sellaisia asioita (mielipiteitä, rohkeutta, omaehtoista itseilmaisua ja vantteraa ruumiinrakennetta), jotka eivät kuuluneet (eivätkä valitettavasti oman kokemukseni mukaan edelleenkään kuulu) ranskalaisen naisihanteen kriteeristöön.
Ernaux antaa lukijalle tilaisuuden nähdä vanhempansa omien silmiensä kautta, rujoina ja epätäydellisinä ihmisinä, joiden elämäntyö on jatkanut kulkuaan heidän tyttäressään. tää kirja edustaa mulle työkalua, jonka avulla voin tutkia omaa suhdettani vanhempiini, erityisesti koska tunsin hengenheimolaisuutta monessa kohdassa, jossa Ernaux kuvaili äitinsä kuoleman pysäyttävyyttä.
tässä yksi mun lempisitaatti:
" Minä haaveilin vain poispääsystä. Äiti päästi minut
lyseoon Roueniin ja myöhemmin töihin Lontooseen.
Hän oli valmis kaikkiin uhrauksiin, jotta minä saisin paremman elämän kuin hän, myös siihen suurimpaan
uhraukseen, että lähden pois hänen luotaan."
tääkin kirja sai mut herkistymään, siksi vahva suositus ja viisi tähteä <3
Ernaux edustaa ranskalaisen yhteiskunnan kontekstissa sodanjälkeisen aikakauden nuoria aikuisia, jotka onnistuivat pyristelemään vanhempiensa köyhästä taustasta eroon saavuttaen asioita, joihin monilla 1900-luvun vaihteessa syntyneillä ei ollut mahdollisuuksia. Ernaux'n tapauksessa kyseessä oli koulutus ja keskiluokkaistunut elintaso, joka oli hänen molemmille vanhemmilleen ylpeyden aihe. teoksissa käsitelläänkin Ranskan rakenteellista muutosta, jossa kouluttautuneisuuden lisääntyminen ja nuoren sukupolven elintason nousu korostuivat.
Ernaux kuvailee vanhempiaan käyden läpi kummankin elämän keskittyen erityisesti siihen, millaisiksi he vanhettuaan kasvoivat. E:n isä oli uuttera mies, joka häpesi köyhälistön asemaansa koko elämänsä ajan. häneen kasvanut häpeä näkyi E:n mukaan pienissä asioissa, jotka kertoivat esiripun taakse kätkeytyneestä alemmuuden tunteesta. erityisesti kielellinen ilmaisu korostuu tässä asiassa henkilön pukeutumisen lisäksi - Ranskassa ihmiset suhtautuvat puheeseen edelleen hyvin vahvasti luokkaidentiteettinsä kautta. koska isä oli taustaltaan alimmaista yhteiskuntaluokkaa, piti hän itse itsensä kiinni sen tavoissa siitäkin huolimatta, että hän eteni elämänsä aikana ranskalaisen luokkarakenteen portaissa hieman ylemmäs. E:n kertomus oman isänsä vaiheista korostaa lukijalle sitä, millaisessa roolissa luokkayhteiskunta edelleen Ranskassa on. se on jotain, mihin meillä suomalaisilla on erilainen tarttumapinta.
Äidistään Ernaux kertoo vahvemmin emootioon kytkeytyneen kuvauksen, mikä kertoo äitisuhteen olleen hänelle monimutkaisempi ja enemmän ihon alle pääsevä ihmissuhde. hänen tapansa kuvailla vahvatahtoista ja ahkeraa naista, joka hänen äitinsä oli, kertoo käänteisesti naiskuvasta johon Ranskassa tyttöjä kasvatetaan. hänen äitinsä edusti sellaisia asioita (mielipiteitä, rohkeutta, omaehtoista itseilmaisua ja vantteraa ruumiinrakennetta), jotka eivät kuuluneet (eivätkä valitettavasti oman kokemukseni mukaan edelleenkään kuulu) ranskalaisen naisihanteen kriteeristöön.
Ernaux antaa lukijalle tilaisuuden nähdä vanhempansa omien silmiensä kautta, rujoina ja epätäydellisinä ihmisinä, joiden elämäntyö on jatkanut kulkuaan heidän tyttäressään. tää kirja edustaa mulle työkalua, jonka avulla voin tutkia omaa suhdettani vanhempiini, erityisesti koska tunsin hengenheimolaisuutta monessa kohdassa, jossa Ernaux kuvaili äitinsä kuoleman pysäyttävyyttä.
tässä yksi mun lempisitaatti:
" Minä haaveilin vain poispääsystä. Äiti päästi minut
lyseoon Roueniin ja myöhemmin töihin Lontooseen.
Hän oli valmis kaikkiin uhrauksiin, jotta minä saisin paremman elämän kuin hän, myös siihen suurimpaan
uhraukseen, että lähden pois hänen luotaan."
tääkin kirja sai mut herkistymään, siksi vahva suositus ja viisi tähteä <3
February 4, 2023
Nobelisti Annie Ernaux'n omaelämäkerralliset henkilökuvat omista vanhemmistaan on koottu tähän niteeseen yhdeksi kirjaksi. Kumpikin teos on alun perin kirjoitettu ja julkaistu kyseisen vanhemman kuoltua. Ratkaisu tuoda ne yhteen on mielestäni onnistunut, sillä se antaa mahdollisuuden peilata Ernaux'n suhtautumista heihin sekä myös heidän suhteeseensa ympäröivään yhteiskuntaan.
Kirjasta käy mainiosti ilmi - mielestäni paljon paremmin kuin Vuodet-teoksesta, joka ei kiitoksista huolimatta itselleni juuri tästä näkökulmasta avautunut - se taidokkuus, jolla Ernaux pystyy samanaikaisesti kirjoittamaan koskettavan henkilökohtaisesti ja laajentamaan näkemyksen yleisemmäksi yhteiskunnalliseksi kertomukseksi.
Länsimaissa tapahtunut 1900-luvun yleinen vaurastuminen ja sen myötä eri sukupolvien kuuluminen lopulta eri yhteiskuntaluokkiin on kirjassa vahvasti läsnä, samoin kun tästä kumpuava hämmennys perheenjäsenten välisissä suhteissa. Koskettavinta on kuitenkin se, kuinka Ernaux tekstissään käsittelee näitä asioita oivaltaen itsekin, että postuumina autoterapiana se tapahtuu auttamatta liian myöhään.
Kirjasta käy mainiosti ilmi - mielestäni paljon paremmin kuin Vuodet-teoksesta, joka ei kiitoksista huolimatta itselleni juuri tästä näkökulmasta avautunut - se taidokkuus, jolla Ernaux pystyy samanaikaisesti kirjoittamaan koskettavan henkilökohtaisesti ja laajentamaan näkemyksen yleisemmäksi yhteiskunnalliseksi kertomukseksi.
Länsimaissa tapahtunut 1900-luvun yleinen vaurastuminen ja sen myötä eri sukupolvien kuuluminen lopulta eri yhteiskuntaluokkiin on kirjassa vahvasti läsnä, samoin kun tästä kumpuava hämmennys perheenjäsenten välisissä suhteissa. Koskettavinta on kuitenkin se, kuinka Ernaux tekstissään käsittelee näitä asioita oivaltaen itsekin, että postuumina autoterapiana se tapahtuu auttamatta liian myöhään.
March 23, 2024
Este livro é composto por dois textos sobre perda, um sobre o pai, publicado em 1984, e outro sobre a mãe da autora, publicado em 1988.
No estilo que a caracteriza, Annie Ernaux parece fazer aqui uma espécie de catarse relativamente à sua relação com os pais. Por vezes, a forma como os descreve e como conta determinados episódios das suas vidas pode parecer fria e distante, mas mesmo assim, achei ambos os textos muito tocantes e plenos de amor.
Em termos pessoais, identifiquei-me bastante com estes relatos. O seu modo de viver distinto em relação ao dos seus pais, as oportunidades que estes se esforçaram por lhe proporcionar, a incompreensão e até algum embaraço na juventude, a descoberta de como, apesar das diferenças, lhe farão sempre muita falta. Espero estar ainda muito distante de me confrontar com este tipo de perda, mas senti-me emocionada em várias passagens deste livro.
A escrita de Annie Ernaux pode não agradar a todos, mas mais uma vez confirmei que vou querer ler tudo o que escreve.
No estilo que a caracteriza, Annie Ernaux parece fazer aqui uma espécie de catarse relativamente à sua relação com os pais. Por vezes, a forma como os descreve e como conta determinados episódios das suas vidas pode parecer fria e distante, mas mesmo assim, achei ambos os textos muito tocantes e plenos de amor.
Em termos pessoais, identifiquei-me bastante com estes relatos. O seu modo de viver distinto em relação ao dos seus pais, as oportunidades que estes se esforçaram por lhe proporcionar, a incompreensão e até algum embaraço na juventude, a descoberta de como, apesar das diferenças, lhe farão sempre muita falta. Espero estar ainda muito distante de me confrontar com este tipo de perda, mas senti-me emocionada em várias passagens deste livro.
A escrita de Annie Ernaux pode não agradar a todos, mas mais uma vez confirmei que vou querer ler tudo o que escreve.
Displaying 1 - 30 of 277 reviews