Talvisodan syttyessä Karjalan kannaksella Koivistossa asuneen perheen isä ja lapset pääsevät taisteluita pakoon, mutta kotona miestään odottava emäntä jääkin saarroksiin ja sodan jalkoihin eikä puoliso enää pääse apuun. Tie vie lopulta Neuvostoliittoon vankileirien saaristoon. Martta Piilikankaan omaelämäkerta on lähes turhauttavaa luettavaa vastoinkäymisineen ja lukijalle tulee mieleen paljon kysymyksiä:
Miten tällaista on voinut tapahtua tavalliselle perheenäidille, miksei Marttaa autettu Suomeen, miten hän jaksoi taistella valtavaa koneistoa vastaan tehden pakkotyötään päivästä toiseen ja vapautuspäätöksen saatuaan käydä vielä järjetön paperisota neuvostobyrokratiaa vastaan ilmeisesti itse osaamatta venäjää, päästäkseen kotimaahansa ja missä on katkeruus?
Vaikuttava selviytymistarina joka osoittaa päähenkilönsä uskomatonta luonteenlujuutta. Erkki Vettenniemen kirjoittamat uudet jälkisanat tuovat jo alunperin vuonna 1957 julkaistuun muistelmateokseen tarpeellista kontekstia, sillä Martta Piilikangas kirjoittaa hyvin lakoniseen tyyliin isoistakin vastoinkäymisistään, ei säälittele itseään eikä manaile venäläisiä, toisin kuin tyylilajin kirjoissa yleensä on tapana. Siinä sivussa kuitenkin unohtuu mainita, että hän itse oli vain pisara miljoonien aliravitsemukseen, työhön ja pakkaseen kuolleiden vankien joukossa. Ehkä kirjoittaja halusi turvata ”selustansa” ja olla suututtamatta ketään keskittymällä vain omiin, henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Teoksen uudelleenjulkaisu, päivitys ja uudet jälkisanat ovat tarpeen. Siviilien kohtaloita sotavuosilta ei saa missään nimessä unohtaa.