On pääsiäislauantai ja Tukholmassa kesäisen lämmintä. En ole vielä tsekannut Helsinkiä. Mitä sinä teet. Olen porraspyramidin huipulla, olen elänyt pitkään, melkein viisikymmentä vuotta. Siihen mahtuu monta elämää. Minun pitäisi käyttää pohjepituista vekkihametta. Sitä en tee.
Muusikko ja laulaja Anna Järvisen esikoisromaani on kirkas ja rehellinen sukellus taiteeseen, kuolemaan, kauneuteen ja haluun.
Kevät Tukholmassa, kertoja-Anna kotonaan valoisassa asunnossa, jota hänen on vaikea pitää siistinä. Ajatuksissa on monesti Suomi, maa jonka hän jätti taakseen lapsena. Puhe kääntyy usein myös toista kohti, kohti sinää jossakin tietyssä hetkessä, kohti surua.
Naisen elämäntarina peilataan esiin häkellyttävällä suoruudella, niin tiheästi että jokaisella sanalla on tavujaan suurempi paino. Järvisen pienoisromaani on haikeuden mestarillista liikettä, todesta uneen ja takaisin. Kirja on saanut ilmestyttyään ylistäviä arvioita sekä Suomessa että Ruotsissa.
Uni viime yönä: on kaunis kuin helminauha, kuin helminauha. Jokainen pieni kertomuksentapainen on yksin yksittäinen, hiekanmurusta hioutunut, tavallaan irrallinen mutta toisten lomaan pujotettuna osa kokonaisuutta, kaunista ja selkeä. Jokainen yksittäinen rivi on pieni ja painava, ja silti niin kovin suuri ja ilmava, en osaa paremmin selittää. Unta viime yönä lukee hitaasti ja maistellen, ja siksikin se kasvaa, se saa tilaa riviensä väliin, muuttuu kokonaiseksi maailmaksi.
Kaunis, lyyrinen omaelämäkerta viidenkympin kynnykseltä, kahden maan kansalaisena, taiteilijana. Kirjoittajan itsensä lukemana äänikirjana ihana kokemus.
Yleisesti ottaen ajattelen, että henkilökohtainen on poliittista ja olen kiinnostunut ihmisen henkilökohtaisista ja yksityisistä kokemuksista. Parhaimmillaan ne kertovat jotain olennaista ihmisenä olemisesta. Tämä omaelämäkerrallinen kirja ei kuitenkaan tahtonut avautua yhden henkilön päiväkirja-ajatelmia laajemmaksi tai painavammaksi. Varmasti eteerisemmän ilmaisun ystävät voivat fiilistellä näitä hajanaisia porvarillisen hillityn elämän muistiinpanoja, jossa ikääntyvä taiteilija suree kauneuden "menettämistä" ja kirjoittaa jatkuvasti laihuudesta ja ulkonäöstä, ylipäätään ulkoisista seikoista. Hän "sytyttää Yki Nummen", juo "sarpaneva-lasista" tai "Kaj Franck-lasista", istuu muistoissaan "Aallon tuolissa" (laihana). Kerronta ja ajatukset tuntuvat jotenkin tunkkaisilta ja jopa lapsellisilta. Ihmettelen myös sitä, miten vähän Järvinen kirjoittaa musiikista, joka kuitenkin on hänen ammattinsa. Kaiken kaikkiaan muu maailma loistaa poissaolollaan, päiväkirjan kelat pyörivät omassa itsessä ja omassa perheessä: lapsessa, vanhemmissa, isovanhemmissa. Mummoon liittyvät muistot olivat kirjan kiinnostavinta antia, kuin myös kuvailu siitä, miten kaikki iät ovat samanaikaisesti läsnä.
Nyt kun mietin, niin "ongelma" minulle tässä kirjassa ei ole aiheiden epäkiinnostavuus sinänsä, vaan kerronnan tyyli ja se, miten aiheita käsitellään tai jätetään käsittelemättä (jonkinlainen analyysin puute).
Jää vaikutelma, että kirjan kertojan maailma hahmottuu pitkälti miesten katseiden kautta. Loppua kohti kirjan aiheet tuntuvat sitoutuvan enemmän yhteen, ja johtavan isätraumaan, isään joka sanoi että "jotkut naiset ovat lehmiä, toiset eivät", isään joka lähti.
I was waiting for this so much that I had to listen to it right away. I'm sure this would work well as a physical book, but to me the audiobook read by the author is a must. Anna Järvinen has the sweetest voice, I've been a fan of her music (and therefore writing too) since I heard Götgatan for the first time 14 years ago. Still, I didn't know she would be such a great writer, in these terms. This had so much, yet it was a bit shy. It was so brave and honest, yet felt quiet and a bit timid. Like many of my favourite books, this too was a wise book about being a person, growing old, being thrown in the world and making sense of it – and also, being a woman. Like Mazzarella or Kilpi. This was so sweet I have no words for it. The big themes, the perfect ice cream, the berries and the sweet jam and juices and the pooping, everything. The disco that felt too wild and the way she connected as a child through a mutual interest in Texas Instruments. I almost cried and wanted to give her a hug right away. So honest and pure and still so wise.
En kai minä voi vain kieriskellä toisten rumassa haisevassa yksinäisyydessä. En ole enää viidentoista. Siltä vain näyttää. Ällöttävää vanheta. Kevät on ällöttävä. Kuten minä. Missä hitossa minun synttärilahjani on.
Ihana, ihana, ihana Anna! Oon omaksunut nyt sellaisen vuorotellen kuuntelemisen ja lukemisen tyylin monissa kirjoissa, ja esimerkiksi tässä se toimi hyvin. Kirjailijan itsensä lukema äänikirja on ihan helmi, mutta tämä kirja on sitä kyllä muutenkin.
Jag tyckte om den. Samtidigt var den väldigt trött, och dess trötthet gjorde mig lite avmätt, kanske är avmätt även ett ord för boken, berättelsen. Dagboksliknande inlägg, närapå "slarviga", som när det "står kvar" (det är väl medvetet, kan lika gärna vara en del av formen som dess obearbetade grund) stavfel/ordfel. Ger intryck av att ta del av introverta reflektioner. Vilket jag inte har något emot. Några ställen dock lite väl inåtvända, så att jag inte känner mig invigd, inte förstår, lämnas utanför. Vilket är den stora fällan med autofiktion av det här slaget, stängdhet. Och ibland känslan av att alla inlägg inte var så genomtänkta/bearbetade - inte tycktes tillföra storyn så mycket. Men bortom det var det fint att vandra runt i hennes tankar och minnen. Tyckte särskilt om tilltalet till duet som återkommer, antingen som olika du:n, eller ett sammanfogat kollektivt du som tagit en egen fiktiv form, eller som ett stängt mysterium som jag inte yillåts in i - en verklig petsom/relation som jag får få och mystiska pusselbitar av. Men det var också det spännande elementet som drev boken framåt, så jag vet inte om jag vill förstå det fullt ut. Om sorg, saknad, åldrande, trasiga relationer, konstnärsskap, depression/leda (och lite för mycket utseendefixering som jag önskar att jaget inte behövt lida av). Jag känner bara till Järvinen till namnet, har inte följt hennes musikkarriär eller liknande. Närmar mig texten hyfsat förbehållslöst.
En poetisk roman som jag inte riktigt får grepp om. En del trådar, stycken och meningar är fullträffar, men min sinnesstämning behöver en tydligare ramberättelse. Jag gillar inslagen som berör mummo och farmor.
Yritin kuunnella tätä kirjaa jo kerran aikaisemminkin, mutta silloin kuuntelu jäi alkutekijöihinsä. Kokeilin uudestaan ja tällä kertaa huomattavasti paremmin tuloksin. Enemmän kuin äänikirja kyseessä on äänimonologi, jonka Järvinen esittää taiten ja tavalla, joka tekee tämän kirjan kuuntelusta ihan eri kirjan kuin mitä se luettuna olisi.
Järvinen rytmittää luentaansa kiinnostavasti. Enemmänkin tosiaan näyttelijän kuin kirjan lukijan tavoin. Ehkä osasyynä viehätykseen on, että Järvinen pitkään jo Ruotsissa asuttuaan on omaksunut ihan omanlaisensa otteen suomenkielen sanoihin tai sitten kyseessä on tietoisesti valittu esitystapa. Painotukset ja korostukset joka tapauksessa luovat tekstiin filtterin, joka tulkitsee luettua.
Mulle tämän kirjan päällimmäiseksi jutuksi nousee kuva naisesta, jonka elämä vajaa viisikymppisenä on tullut pisteeseen, että asiat, jotka ennen innostivat ja tuottivat mielihyvää ja toivat loistoa elämään, eivät tee sitä enää.
Nainen käy läpi elämänsä varrella tapahtuneita asioita, lapsuuttaan, aikuisuuttaan, yksinäisyyttään. Kenelle hän puhuu? Kuka on hänen kirjansa sinä?
Märks det att jag har provperiod på Nextory? (45 dagar, med 'En varg söker sin pod'-koden bl.a.) Brukar inte läsa så här mycket svenskt och nyutgivet. Det här är idiosynkratiskt och fragmentariskt, på ett ganska bra sätt. Innehåller dock drömdagbok, vilket förargar och tråkar ut läsaren. Hade ändå en fin, sen kvällspromenad här i västra London med författarinläsningen. Känner igen kampen med städning och tvåsamhet och tycker om termen 'tillståndsroman'.
Nappasin äänikirjana lukematta edes takakantta. Kun kirja alkoi, pohdin, jaksanko kuunnella, koska lukijan tyyli oli jotenkin liian pohtiva ja jopa laiska. Jossain vaiheessa huomasin jonkun maininneen, että kirjailija itse lukee kirjaa. Siinä vaiheessa olin jo ihastunut tyyliin.
Tietämättä yhtään mitä kuuntelen jatkoin kuuntelua. Kirja sopi omaan tunnelmaani aivan täysin, en tiedä, olisinko lukemalla nauttinut kirjasta lainkaan näin paljon. Saati edes tarttunut.
Tyckte den var lite osammanhängande men bitvis fin. Har lite svårt när en bok inte följer en logisk ordning men utöver det så kan Anna Järvinen verkligen skriva vackert.
Harkittu naiivius ei oikein iskenyt. Tulin surulliseksi siitä, miten hallitsevia itseinho, laihuuden pakkomielle ja kauneuden tavoittelu voivat viisikymppisen naisen elämässä olla. Toisaalta olenhan itsekin todistanut, miten ero huonosti kohdelleesta miehestä ja isän aiheuttamat lapsuuden traumat voivat romahduttaa aikuisen naisen ja saada hänet vihaamaan itseään.
Teoksessa on kyllä selvän feministinen pohjavire, mutta mitään varsinaista vapautumista ei tapahdu, pahassa olossa lähinnä vellotaan. Toivottavasti kirjan kirjoittaminen auttoi, jos näissä tunnoissa siis on omaelämäkerrallisia aineksia.
Voi cis-heteromiehiä ja heidän jälkeensä jättämää tuhoa!
Haikea, rytmiltään kaunis ja hallittu, tiivis mutta täynnä elämää. Tätä täytyi lukea pysähdellen, säästellen jopa. Myös kirjoittajan tyyli on säästeliäs, aukkoja kasvattava. Keski-ikäisen kypsä ja naiivin lapsenomainen näkökulma vaihtelevat kiinnostavasti ja tekstit synnyttävät vahvoja tunnelmia.
Ainoastaan se häiritsi, kuinka pakkomielteisesti kerronnassa kiinnitetään toistuvasti huomiota ja annetaan arvoa laihuudelle - se tuntuu olevan kertojalle jonkinlainen outo ihmisarvon ja hyväksynnän mittari, mikä herätti lukijana kiusaantumista ja sai huokailemaan: miksi taas näin...
En poetisk roman om minnen, längtan, utanförskap. Jaget Anna närmar sig femtio och minns sin barndom, att växa upp i ett nytt land och inte kunna språket, en pappa som lämnar familjen för en annan kvinna. Samtidigt lever hon i nuet som en skapande person. Jag tycker om det lågmälda, lite dröjande sättet att skriva, som om hon står vid sidan och betraktar. Vissa av kapitlen är som korta aforismer. Vackert, melankoliskt och starkt.
3-4 tähteä, ei piä ottaa liian vakavasti, miellyttävää tunnelmointia. Ehkä tästä tuli vähän joku comfort book… tuolla arvosteluissa oli (aiheellista) kritiikkiä ainaki porvarillisuudesta mutta mää en jaksanu nyt miettiä vaan vibailin mukana… hyvä kesänlopetuskirja, hyvä siihen kun haluais nauttia runoista mutta ei ihan niin paljoa jaksa keskittyä
Anna Järvisen Uni viime yönä on oivallinen nimi teokselle, joka etenee unen kaltaisesti. Aukkoja, epäloogisuuksia, hämäriä kohtia ja villiä säännöistä irti olevaa kerrontaa. Tyylinsä löytänyt kertoja on selvästi kirjailija/muusikko itse. Hän pomppii ajassa, muistoissa ja tuntemuksissaan sinne tänne, kuitenkin niin, että teksti kulkee, se kulkee ihmisen mielen lailla, hyppien hetkessä mummosta moottoritielle. Tämä on eräänlaista terapiakirjallisuutta: Me, myself and I. Välillä intuitiivinen ote hurmaa, sillä Järvien tavoittaa tuntemuksia tavalla, joista voi hihkaista: näin minäkin se koin! Välillä taas tyyli aiheuttaa torjuntaa: miksi minun pitäisi olla kiinnostunut ihmisestä, joka on liiankin kiinnostunut itsestään ja siksi juuttuu paikoilleen.
Språket, Stockholm, rytmen, rösten, Finland, vardagen, barndomen, minnen, bortgångna släktingar, bandet till något som inte längre finns. Poetiskt, lyriskt och otroligt vackert. Jag tänker på allt och ingenting.
Dels väldigt sorglig, även lite deprimerande, berättelse, men också väldigt lugnande och vacker. Anna Järvinen har själv läst in boken och hennes röst är så mjuk och skön att lyssna på. Jag kunde inte sluta lyssna.
"Allt jag behöver finns här."
"Det viktiga är att inte höra sig för eller ta reda på, alla mår piss, oroa dig inte."
"Man måste konstatera att som invandrare har man levt många liv, när hinner man koppla ihop dem till en person?"
Äänikirjan aluksi hidas jotenkin melankolinen ääni meinasi aiheuttaa sen, etten meinannut jaksaa kuunnella tätä. Kuitenkin kirjan edetessä siihen pääsi sisään. Tunteita, oloja, mietteitä, kahden maan välissä, kahden perheen välissä. Mikä on minun paikkani?