Hiphopia ei voi kuunnella olematta antirasisti.
Koen osanneeni lukea mitä tällä kirjalla haetaan ja halutaan tuoda esiin. Keskustelu ja kirjan teemat ovat tärkeitä. Hain kirjalta ärsykkeitä omaan ajatteluun ja jouduinkin useasti muistuttamaan itseni olevan samalla puolella, kuin mitä kirjoittajat pohtivat ja toisaalta yleistäen muilta kaipaavat.
Rasismin kanssa tulee olla nollatoleranssi. Hiphopin kuvasto on haastava rasti, kaksiteräinen miekka, josta on vaikea muodostaa yksinkertaista mielipidettä. Se sisältää paljon esineellistämistä, toksista maskuliinisuutta ja muita elementtejä joilla tahattomasti vahvennetaan tai vaikutetaan ihmisten mielipiteisiin.
Mulle musiikki on aina ollut melodiaa, riimien flowta, ääntä sekä äänenkäyttöä, joissa sanat on usein jääneet toisarvoiseksi. Olen voinut kuunnella kohtalaisen lällyäkin R&B -kamaa, osaltaan sen takia etten ole melodian sijaan niin osannut keskittyä lyriikoihin tai tekstin sanomaan. Toisaalta ymmärrän lähtökohdat ja mistä koko tyylilaji on syntynyt ja muodostunut. Osaltani suomirap ja hiphop on kuuntelijana mulla vain lainassa.
Toisaalta taas musiikin (tai minkä tahansa asioiden) ylianalysointi tekee asioista tahallisesti turhan vaikeaa. Tai asioista joissa ei välttämättä ole tausta-ajatusta, syntyykin tilanne jossa oletetaan siellä olevan tausta-ajatus. Onko sallittua kirjoittaa ja tehdä tietyn tyylilajin musiikkia miettimättä sen enempää siitä syntyviä ajatuksia? Onko musiikki aina kannanotto johonkin vai vaihtoehtoisesti vain luova ilmaisukeino, jossa tyyli on vapaa?
Herätteli ajattelemaan, nostatti kysymyksiä joiden osalta huomasin vastausten edelleen puuttuvan ja täten jääden vaikeasti määritettäväksi. Ei omin tyylilaji kirjalle, mutta pienin askelin eteenpäin.