Suorapuheisia tekstejä hiphop-kulttuurista ja feminismistä
Millaisia representaatioita hiphop tarjoaa? Saavatko vähemmistöt äänensä kuuluviin? Kuka sanelee suomiräpin ehdot, kuka pääsee mukaan verkostoon, kuka kuuluu?
24 tekijän tekstikokoelma hiphop-kulttuurin moninaisuudesta avaa tarkkanäköisesti, ketkä ovat hiphop-skenen vallanpitäjiä ja ketkä edelleen leimautuvat marginaalin edustajiksi. Inka Rantakallio ja Heini Strand ovat toimittaneet teoksen, jonka esseissä ja dialogeissa hiphop-kulttuurin feministisiä liikehdintöjä tarkastelevat hiphopin asiantuntijat, kuten Yeboyah, Adikia, Koko Hubara, ja Sonya Lindfors.
Hiphop-kulttuuri on ollut itselle varmasti se läheisin alakulttuuri noin 20 vuoden ajalta. Kuka kuuluu? antaa tosi monipuolisesti näkökulmia kulttuurin tämän hetken isoimpiin keskusteluihin jotka liittyvät representaatioon, sukupuoleen ja biisiaiheiden kuvastoon. Itselle tätä oli tosi freesiä lukea, koska aiheet olivat juuri niitä mihin räpin kuuntelijana olen itsekin alkanut viime vuosina enemmän alkanut kiinnittämään huomiota.
Kuten monissa muissakin tämän tyylisissä kirjoissa jossa on monia eri kirjoittajia, niin se minkä kokee mielenkiintoisena, vaihtelee tosi paljon. Huomasin etten saanut dialogisista puheenvuoroista niin paljon irti kuin esseistä. Ymmärrän tärkeyden nostaa esille omia tarinoita mutta, kun jokaisessa tuntui olevan se keskiössä niin itse lukijana alkoi kaipaamaan hieman erilaisia tulokulmia. Osaan teksteistä tulen varmasti palaamaan vielä tulevaisuudessa.
Antologia koostuu esseemäisistä puheenvuoroista ja kahden tai useamman välisistä litteroiuista dialogeista.
Rantakallio ja Strand ovat koonneet nähdäkseni hyvän kirjon aiheita hiphopin ja feminismin kysymyksen risteyksistä, myös kirjoittajajoukko on Suomen mittakaavassa mainion moninainen.
Hiphop-kulttuuri ei ole minulle erityisen läheistä ja myönnän, että mulla on valkoiseen suomiräppiin läheisempi henkilökohtainen suhde kuin räpin juurille. Tällaisia kokoelmia kannattaisi tehdä mielestäni enemmänkin: se vie juurille, muistuttaa, osoittaa, tarjoaa ratkaisuehdotuksia ongelmakohtiin.
Erityisesti pidin vammaisuutta ja battleja käsittelevästä esseestä sekä lopun kokoavasta ja refkletoivasta dialogista. Päällekkäisyyksiltä ja toistolta ei teos välty, mutta tässä yhteydessä ne toimivat alleviivaustussina hyvin; näihin asioihin ON kiinnitettävä huomiota.
Tää antoi aivan todella tärkeitä näkökulmia musiikkialalle ja hiphopskeneen. Ensimmäisestä tiedän lähinnä isän kautta hyvinkin keski-ikäinenvalkoinenäijä näkökulmasta, jälkimmäisestä en tiedä juuri mitään muutenkaan, joten kirja toi paljon uutta ja herätti ajatuksia. Jokaisen räppijäbän pitäs lukee tää. Dialogit ei tekstityyppinä ollut yhtään mua varten, mutta substanssin takia siedin niitä ihan kohtuullisesti.
Hyvä katsaus suomalaiseen hiphop-kulttuuriin ja -musiikkiin vähemmistöjen näkökulmasta. Räpin ja hiphopin mustat juuret ja poliittinen lähtökohta on haalistunut ja monelta unohtunut vuosien valkopesussa, mutta samaan aikaan etenkin räpissä on pidetty vahvasti yllä homofobista ja naisia sortavaa maailmankuvaa. Samoja ilmiöitä on havaittavissa myös Suomessa.
Mielenkiintoisia pointteja ja havaintoja miten nämä ilmiöt näkyvät suomalaisessa hiphop-skenessä. Tämän hetkisen vahva call out-kulttuurin ja näiden asioiden pinnalla olemisen vuoksi osa kirjan pointeista tuntui ilmeisen toistelulta, mutta kuten kirjan tarinoista kuulee on näiden esiin nostamiselle edelleen vahva tarve.
Pidin tästä tosi paljon! Antoi monipuolisesti näkökulmia hiphopin valta-asetelmiin ja representaatioon, erityisesti Suomihopin epäkohtiin (ja toisaalta onnistumisiin) joiden ympärillä oon kuuntelijana ja kuluttajana itekkin usein kipuillut. Kirja muodostui esseistä ja keskusteluista, joista esseet oli mulle paljon mieluisampi muoto. Vahva suositus!
Koen osanneeni lukea mitä tällä kirjalla haetaan ja halutaan tuoda esiin. Keskustelu ja kirjan teemat ovat tärkeitä. Hain kirjalta ärsykkeitä omaan ajatteluun ja jouduinkin useasti muistuttamaan itseni olevan samalla puolella, kuin mitä kirjoittajat pohtivat ja toisaalta yleistäen muilta kaipaavat.
Rasismin kanssa tulee olla nollatoleranssi. Hiphopin kuvasto on haastava rasti, kaksiteräinen miekka, josta on vaikea muodostaa yksinkertaista mielipidettä. Se sisältää paljon esineellistämistä, toksista maskuliinisuutta ja muita elementtejä joilla tahattomasti vahvennetaan tai vaikutetaan ihmisten mielipiteisiin.
Mulle musiikki on aina ollut melodiaa, riimien flowta, ääntä sekä äänenkäyttöä, joissa sanat on usein jääneet toisarvoiseksi. Olen voinut kuunnella kohtalaisen lällyäkin R&B -kamaa, osaltaan sen takia etten ole melodian sijaan niin osannut keskittyä lyriikoihin tai tekstin sanomaan. Toisaalta ymmärrän lähtökohdat ja mistä koko tyylilaji on syntynyt ja muodostunut. Osaltani suomirap ja hiphop on kuuntelijana mulla vain lainassa.
Toisaalta taas musiikin (tai minkä tahansa asioiden) ylianalysointi tekee asioista tahallisesti turhan vaikeaa. Tai asioista joissa ei välttämättä ole tausta-ajatusta, syntyykin tilanne jossa oletetaan siellä olevan tausta-ajatus. Onko sallittua kirjoittaa ja tehdä tietyn tyylilajin musiikkia miettimättä sen enempää siitä syntyviä ajatuksia? Onko musiikki aina kannanotto johonkin vai vaihtoehtoisesti vain luova ilmaisukeino, jossa tyyli on vapaa?
Herätteli ajattelemaan, nostatti kysymyksiä joiden osalta huomasin vastausten edelleen puuttuvan ja täten jääden vaikeasti määritettäväksi. Ei omin tyylilaji kirjalle, mutta pienin askelin eteenpäin.
Hiphop-kulttuuri on itselleni suhteellisen tuntematon, en ole koskaan aktiivisesti kuunnellut räppiä tai hiphopia. Musiikille olen altistunut lähinnä pinnalle olevien tyyppien kautta, siksi osa tässäkin kirjassa mainituista henkilöistä ja projekteista eivät olleet tuttuja. Feminismi tässä kiinnosti kovasti, koska perinteisesti musiikista mieleen tulevat videoilla persettään heiluttelevat naiset ja genre ei vaikuta kovinkaan naisystävälliseltä. Itselleni hyvin tuttu metalligenre on varmaan naisille hyvin samanlainen ympäristö siinä mielessä, että molemmat ovat hyvin miesvaltaisia ja "poikkeuksista" (eli esim. bändeistä, joissa on nainen laulajana) puhutaan metalligenren sijaan sanalla "female fronted metal". Vähät siitä, mitä alagenreä edustaa. Ero on varmaan siinä, että metallin puolella lyriikat harvemmin sisältävät misogyniaa tai muutenkaan vähemmistöjä sortavia ilmaisuja (koska lyriikat keskittyvät useimmiten ihan muihin juttuihin). Työympäristönä molemmat ovat varmasti yhtä vaikeita vähemmistön edustajille. Ihan mielenkiintoinen kirja itselleni tuntemattomammasta musiikkigenrestä.
A nice collection on an important subject. Been a fan of hip-hop since forever. Been thinking about the representation of women in the genre forever. Especially since my love with Erykah Bady and Alicia Keys was so strong. How come there wasn't so many female rappers? I listened to the two Sweet Tee's songs I had on a compilation album on repeat, I loved above all else. Years went by since I heard Mc Lyte, and was equally surprised and happy to hear such a representation. I can't stand all the white, misogynistic male rappers that mainly rap about money. It does nothing to me, it doesn't feel like hip-hop. It feels like a relabel of something that doesn't need relabeling. But then again, I have a problem with mainly all Finnish hip-hop. It's just to hard for it to be real and if it isn't real, why bother? This book was a fast read with a nice structure. It's important and interesting. It's entertaining, yet just a bit smug at times. Uneven, as always with these kinds of books. Intersectional feminism and hip-hop should be friends and work together.
Interesting and important perspectives. Many of the texts left me wanting for more but I guess the point of this book was to give kind of short introductions on several subjects.
I didn't like the 3-way dialogues as a format. Felt kinda like a podcast turned into text format but it's hard keep track on who's speaking.
Hyvä kirja. Asiallista pohdintaa asiallisilla käsitteillä. Kirjaa on valikoitunut hyviä näkökulmia. Kirja sopii intersektionaalisesta feminismistä kiinnostuneille, vaikka hiphopin maailma ei olisikaan tuttu.
Hyvä kokoelma tärkeitä puheenvuoroja ja keskusteluja. Herättää ajattelemaan hiphop-kulttuurin kautta yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia yleisemminkin.