Jotta ihminen voi elää maailmassa, hänen täytyy oppia piirtämään sen rajat.
Kirjailijan kuuluu ymmärtää omia tunteitaan ja eläytyä toisten, todellisten tai kuviteltujen, ihmisten kokemuksiin. Mutta mitä enemmän tunteita on, sitä nopeammin niihin myös väsyy. Kun muuttuva maailma ja yhä huolestuttavammiksi käyvät uutiset työntyvät ihon alle, tunteita on jo yksinkertaisesti liikaa. Ei kai voi olla kansalaisvelvollisuus viedä itseään toistuvasti jaksamisen äärirajoille tai kantaa koko ajan sisällään toisten kärsimystä? Täytyy kai olla muitakin tapoja elää?
Kirjailija alkaa käydä terapiassa ja tilaa potilasasiakirjat varhaisvuosiltaan. Hän työntää päänsä kylmällä vedellä täytettyyn pullataikinakulhoon. Hän tutkii psykopaatteja, noita populaarikulttuurin sydämettömiä hirviöitä, jotka ovat todellisuudessa usein jotakin muuta. Miksi itse asiassa pidämme empatiaa niin suuressa arvossa?
Tuntemani maailma päättää Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian. Ajatuksia herättävä teos tutkii ihmisen osaa ilmastokriisin ja pandemian keskellä.
Pauliina Vanhatalo (s. 1979) on valmistunut Jyväskylän yliopistosta filosofian maisteriksi kirjallisuuden laitoksen luovan kirjoittamisen koulutusohjelmasta, sivuaineina yleinen kirjallisuus, filosofia ja kulttuuriantropologia. Vuoden 2002 alusta heinäkuun 2005 loppuun hän on opettanut luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa.
Vanhatalon esikoisromaani Viittä vailla ilmestyi vuonna 2005, Lääkärileikki 2007 ja mediaa ja yksityisyyttä käsittelevä romaani Gallup 2009. Uusin romaani Korvaamaton käsittelee uusperheen ongelmia ja naisen yritystä selviytyä lapsen menetyksestä.
Vanhatalo julkaisee myös viihdekirjoja nimellä Veera Vaahtera.
Tämä osui niin täysin, etten osaa/halua sitä kovin pieniksi paloiksi arvionkaan muodossa edes purkaa. Tärkeä, herkkä ja tunteva. Niin monin eri tavoin. Tällaisia löytöjä varten ylipäätään luen.
En ole aiemmin lukenut Pauliina Vanhataloa (miksi ihmeessä en, olen jäänyt niin paljosta paitsi!), joten en tiennyt mitä odottaa, mutta tämähän oli upea. Esseemäinen, henkilökohtainen mutta yhteiskunnallinen, viehättävän samastuttava tulematta silti liikaa iholle kiinni. Pidin todella paljon.
Tuntemani Maailma on kolmas teos Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisten teosten sarjassa. Olen lukenut häneltä aiemmin masennuksesta kertovan Keskivaikean vuoden. Sen sijaan keski-ikään liittyviä kysymyksiä tarkasteleva Toinen elämä on minulta jäänyt välistä. Uskallan silti väittää, että jos on tykännyt kahdesta edellisestä lankeaa loveen varmasti myös Vanhatalon uutuuden kanssa.
Tuntemani maailma sisältää runsaasti samaistumiskohtia kaikille niille lukijoille, jotka pohtivat, miten tulla toimeen omien tunteidensa kanssa ja miten tässä elämässä oikein pitäisi olla ja elää? Minusta tuntuu usein, että muut osaavat sellaisen elämisen taidon, mitä en itse osaa. He eivät jatkuvasti kompastu omaa olemassaoloa haastaviin kysymyksiin. Näin ei tietenkään välttämättä ollenkaan ole, sillä mistäpä minä tiedän, mitä he ajattelevat ja minkälaisiin esteisiin arkielämässään törmäävät. Minähän näen useimmiten vain ulkokuoren.
Vanhatalo kuvaa omia tuntemuksiaan avoimesti. Jään miettimään pitkäksi aikaa erityisesti hänen havaintojaan "tunnetaitojen kuormasta" eli siitä, miten ihminen kokee muiden tunteita itsessään. Koen tunnistamisen hetkiä, jotka synnyttävät minussa ahdistusta. Tekee mieli puolustautua, en jaksaisi nyt astua tähän tunnehetteikköön, joka uhkaa viedä jalkojeni alta sen vähäisenkin kiinteän maan, jonka varassa kuljen.
Laitan Tuntemani maailman syrjään ja alan lukea jotain muuta.
On hirvittävän raskasta, kuten Vanhatalo tuo esiin, olla jatkuvasti alisteisessa suhteessa omiin tunteisiin, jotka ryöpsähtelevät milloin minkäkin seurauksena. Miten pystyttäisin rajan, jonka yli ei niin vaan kuljeta?
Vanhatalo etsii "turvapaikkaa" tutustumalla psykopaattien tapaan kokea maailma. Miten paljon helpompaa olisi, jos ei olisi niin paljon tunteita? Vai olisiko sittenkään? Minkälainen ratkaisu psykopaatin personallisuuden rakenne voisi olla ihmiselle, joka elää tunteidensa tulvassa?
"Tahdon tietää, miten täällä pitäisi ihmisten mielestä elää."
Yksi ikisuosikeistani on Sheila Hetin teos How should a person be?, jossa Heti pohtii fiktion kautta "oikeanlaisen" elämisen mahdollisuuksia ja haasteita.
Ihminen voi miettiä loputtomiin omia ajatuksiaan ja tekojensa motiiveja. Niiden selvittämiseen ei elämä riitä. Eikö ole myös niin, että on oikeastaan aika itsekästä keskittyä niin vahvasti omaan itseensä?
”Mutta maailmalle ei ole merkitystä myöskään sillä, mikä on kokemukseni siitä.”
Viikko sitten ihastuin Pauliina Vanhatalon omaelämäkerralliseen kirjaan Tuntemani maailma (2021, S&S). Ahmin kirjan kahdessa päivässä. Ihmisenä, joka ahdistuu kaikesta ja imee itseensä toistenkin ahdistuksen, löysin kirjasta jotakin itsestäni.
Vanhatalo muovaa sanoista tunnistettavia kuvia: millaista on, kun tuntee liikaa? Miltä tuntuu, kun maailma tuntuu liialta? Miten kohdata maailma, kun sen tila herättää jatkuvasti ahdistusta? Kun ahdistus ottaa aina uuden muodon uuden huolen äärellä?
Vanhatalo kiinnostuu psykopaateista. Miten he käsittelevät tunteita? Eivätkö he todella ahdistu maailmasta samalla tavalla kuin muut? Voisiko psykopatia olla ratkaisu, kun tunteet tuntuvat hallitsevan kaikkea?
Jokin tässä hieman absurdissa lähestymistavassa tunteisiin riemastuttaa. Vanhatalon mukana huomaan kiinnostuvani psykopaateista, vaikken ole koskaan ennen ollut niistä erityisen kiinnostunut.
Vanhatalon ajatuksia tekee mieli ahmia. Hän järjestelee sanoja valtavan kauniisti toisiaan vasten. Elämäkerta lainaa muotoonsa jotakin esseistä, jotakin runokielestä. Vaikka ahdistuksesta kirjoitettujen kirjojen äärellä usein ahdistun, tässä kirjassa on myös toivoa ja naurua. Nautin alusta loppuun!
Pauliina Vanhatalo on minulle hyvin tärkeä kirjailija - ikäpolveni Eeva Kilpi (päiväkirjamielessä) ja suomalaisten Maggie Nelson (mutta tavallisemmalla elämällä). Hän ammentaa omasta elämästään ja sen vaiheista mutta käsittelee yleisesti kiinnostavia ja koskettavia teemoja - tässä kirjassa psykopatiaa, narsismia, empatiaa, myötätuntoväsymystä, terapia- ja kääntämisprosessia, meditaatiota ja luontosuhdetta- ja tietysti ilmastonmuutosta. Jos oma elämäntilanne ei tarjoa tarttumapintaa, voi luettu tuntua lattealta, mutta kun elää samaa elämänvaihetta ja aikalaiskokemusta, tulee tunne rikastuneesta ajattelusta. Ja se on paljon se. Bonusta erinomainen lähdeluettelo/lisälukemistolista!
Pauliina Vanhatalo käsittelee omaelämäkerrallisen teossarjansa kolmannessa kirjassa tunteiden vaikutusta elämässään. Tuntemani maailma on tyyliltään esseistinen, analyyttinen mutta myös kaunokirjallisesti muotoiltu teos. Vanhatalo on tutkinut psykopaattien maailmaa, joka kiehtoo häntä koska eroaa niin paljon siitä emotionaalisesta kuormituksesta, jota hän jatkuvasti kokee asioiden äärellä. Milloin ajattelutyöläinen todella lomailee? Mindfulnesskin voi tuntua ärsyttävältä, jos tahtoisi kehitellä kävelylenkeillä lauseita (tunnistan). Lopulta luonnon äärellä oleminen ja ruumiiseen palautuminen tuovat kuitenkin läsnäolon kokemuksia. En usko, että tässä asiassa on “pakettiratkaisua”, eikä sellaista tarjoa Vanhatalokaan. Myös rajojen piirtäminen nousee esille; sitä on käsitelty monissa paikoissa viime aikoina, tai sitten huomaan sen koska asia on pohdituttanut minua. Tuntemani maailma on tiivis teos, joka ei pyri kertomaan aiheesta kaikkea, vaan keskittyy oman väylän etsimiseen tunneaallokossa.
”Se nykyhetkeen kiinnittyminen, joka käy psykopaateilta automaattisesti, on minulle loputon ja jokseenkin epäkiinnostava työsarka. Kun voin hyvin, täytän tajuntani mieluummin kuvitelmilla, suunnitelmilla, haaveilla ja työllä kuin raivaan tilaa hetkellisten aistimusten ja ohimenevien vaikutelmien tiedostamiselle. Usein tuntuu tuhlaukselta haaskata vaikkapa kävelyretket epämääräiseen läsnäoloon, kun niiden aikana ehtii rakentaa monta hyvää lausetta. Sitä paitsi en tahdo ajatusten olevan taivaalla leijailevia pilviä.”
”Tunneaallokko sylkee minut rannalle kuin saaliin, josta se on saanut tarpeekseen. Ehkä olet nyt oppinut läksysi, se vaikuttaa sanovan. Mutta enhän minä koskaan opi.”
”Kun ajattelee ammatikseen, työskentelyä on mahdotonta lopettaa täysin, koska ajatteleminen ei ole tahdonalaista toimintaa, mutta juuri nyt työn taajuus on vaimeampi.”
Tunteet ovat mielenkiintoinen aihe käsiteltäväksi, lähestymistapa hyvin subjektiivinen. Onko punaisen sävy kaikille sama, tai kokemus jostakin tunteesta ja sen määrästä? Ihminen on kuin hyönteinen lajiltaan pillerinpyörittäjä, jaksaa pyöritellä tuotoksiaan, vaikka maailmanloppu tulee eittämättä vastaan. Mutta miten muuten elämää kuuluisi käsitellä?
Autofiktio tai esseetyyli romaaneissa on nyt kovin trendikäs ja Vanhatalo on genressä mukana jo useammalla kirjalla. Tämä toimi ihan hyvin itselleni, koska meillä on paljon samaa taustassa, sukupolvikokemuksissa, elämäntilanteissa. Tuntuu, että tämä tyylilaji onkin omimmillaan auttamaan oman ajattelun tai kokemuksen tulkinnassa - ei niinkään siinä, että itselle vieraita näkemyksiä tai tunteita oppisi paremmin ymmärtämään (mikä on sääli).
Nautin hirveästi Vanhatalon kauniisti jäsentyvistä lauseista ja pohdiskelevasta, analyyttisestä tavasta kirjoittaa. Luultavasti lukisin hänen kirjoittamanaan vaikka auton huoltokirjaa, sisällöstä siis riippumatta.
So fresh, open and interesting. So small, so big. These diary-type of deeply essaystic and philosophical notes are 100% what I love. Reminds me of Kilpi, Mazzarella and Knausgård, all of whom I feel a sense of clarity and wisdom when reading. Like an extra layer has been peeled off and you can see something familiar in a completely new light. The themes, ranging from climate crisis to psychopathy and everything linking together, was simply mesmerising and sad and super interesting. I will proceed to read every single thing written by Vanhatalo now -->
Tuli paljon lähemmäs kuin Vanhatalon edellinen omaelämäkerrallinen Toinen elämä. Olen pitänyt koko sarjasta, ja tähän olisin halunnut jäädä kellumaan enemmän mutta en malttanut! Empatiaan liittyvät pohdinnat erityisen mielenkiintoisia, mutta kaikkiaan sellainen, että tekee mieli lukea heti uudestaan mutta hitaammin ja pysähdellen.
Hieno kirja psykopaateista, ilmastonmuutoksesta, koirasta, empatiasta, kirjoittamisesta ja terapiasta. Pidin tämän kirjan lukemisesta todella paljon, se hiveli sielua ja herätteli nukkuvia ajatuksia. Lyhyet luvut edesauttoivat sitä, että luin kirjan muutamassa hujauksessa.
Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen sarjan päätösjakso on esseemäistä pohdintaa keski-ikäisestä ja -luokkaisesta elämästä sekä ihmisten suhteesta toisiin. Kirjoittaja pohtii paljon psykopaatteja ja keskusteluun tulevat mukaan myös hänen kääntämiensä teosten ajatukset.
Pidän Pauliina Vanhatalon kirjoitustyylistä ja pohdinnoista paljon, mutta eläydyn kirjoittajan ahdistukseen niin vahvasti, että ahdistun itsekin täysillä, eikä mikään tunnu auttavan. Mun ei ehkä kannattaisi lukea tämäntyyppistä kirjallisuutta☹️
Pidin kovasti siitä paljaasta, tavoitettavasta tekstistä, jota Vanhatalo kirjoitti avoimesti itsestään ja masennuksestaan käsin Keskivaikea vuosi -teoksessaan (2016). Tuntemani maailma tuntuu sen sisarteokselta. Siinä kirjailija jatkaa pohdintaansa elämästä, tuntemisesta ja sen rajoista, terapiaprosessista ja maailmassa olemisen lainalaisuuksista ja rajoista, niiden tutkimisesta. Teos on helposti lähestyttävä ja kiehtova, lukiessa tuntuu paikoin siltä kuin kävisin pitkää ja puhdistavaa keskustelua ystävän kanssa.
Pauliina Vanhatalo on käsitellyt jo useammassa kirjassa omia kokemuksiaan. Keskivaikea vuosi käsitteli masennusdiagnoosia ja psykiatrista hoitoa, Toinen elämä taas keski-ikäisyyden herättämiä kysymyksiä. Trilogian kolmas osa jatkaa elämän keskeisten kysymysten ympärillä pyörimistä.
Vahvana teemana ovat tunteet. Kirjailijan työssä on hyvä ymmärtää omia tunteitaan ja eläytyä toisten tunteisiin, niin kuviteltujen kuin todellisten ihmisten. Tunteisiin eläytyminen on kuitenkin hyvin väsyttävää, kun tunteita on paljon. Liiallisiksi tunteet käyvät, kun muuttuva maailma tuo herkälle ihmiselle jatkuvasti lisää ahdistumisen aiheita: on ilmastonmuutosta, pandemiaa ja ties mitä uhkaavaa.
Entä jos olisikin psykopaatti? Yksi psykopatian tunnusmerkeistä on tunteiden puuttuminen. Olisiko elämä ilman tunteita helpompaa? Vanhatalo kirjoittaa itsestään tutkailemassa psykopaattien maailmaa, käymässä terapiassa ja asettumassa nykyaikaisen tiedostavan, keskiluokkaisen ihmisen elämään liittyvien ajatusten ristituleen. Mitä jos tomaatillakin on tunteet? Mitä silloin tehdään?
Kirja rakentuu lyhyistä, irtonaisista luvuista, jotka poukkoilevat ajatusten tapaan suunnasta toiseen. Mihin asettaa oman itsen rajat? Vanhatalo huomaa, miten joihinkin ahdistusajatuksiin tepsii toisto ja tylsyttäminen: kun ahdistavia ajatuksia toistaa mielessään kerta toisensa jälkeen, ne menettävät teränsä. "En välttämättä saavuta nuorena haaveilemaani ulkoista menestystä" ei tunnukaan enää pahalta. Vaan entäs kun on lauseita, joihin tämä ei toimi: "Ilmaston lämpenemistä ei välttämättä ehditä pysäyttää ajoissa" ei pehmene millään määrällä toistoa, ja ajaa vain syvempään ahdistukseen.
Kaikkea Vanhatalon kokemaa en omakseni tunne; samaa herkkyyttä minussa ei ole. Omat ilmasto- ja maailmanmuutosahdistukseni kokeneena löydän tästä kirjasta kuitenkin paljon samastuttavaa. On huojentavaa lukea muiden ajatuksia ja Vanhatalo kirjoittaa kyllä hyvin ja sujuvasti omista mietteistään.
Kauniita / mielenkiintoisia lauseita: Mitä enemmän aikaa vietän luonnossa, sitä tarkempia havaintoja teen. Alan tarvita uusia sanoja. Ei mikä tahansa lokki vaan kalalokki, ei mitä tahansa vesilintuja vaan sinisorsapari.
"Huolestuminen asettaa sinut maailmankaikkeuden keskipisteeseen", luen terapeuttini suosittelemasta itsehoito-oppaasta. "Tämä luku opettaa sinulle, että sinusta voi tulla enemmän todellisuuden havainnoitsija ja vähemmän maailmankaikkeuden määräävä voima."
Psykopaattien itsekeskeisyyttä selitetään usein tunteiden puutteella ja empatiakyvyttömyydellä, mutta voimakkaat tunteet eivät varsinaisesti tee minusta vähemmän itsekeskeistä. Päinvastoin, juuri niiden vuoksi olen ajoittain sokea kaikelle muulle kuin sille miltä minusta tuntuu.
Mietin hetkeä, jolloin he ovat kenties päättäneet selvittää, mitä heidän äitinsä joskus kauan sitten kirjoitti. Ehkä kohtaamme näillä riveillä?
Esseemäistä pohdintaa maailmasta, jossa kirjailija elää. Tunteiden voima, psykopaattien tunteettomuus, ilmastonmuutos ja luonto aiheina. Kirjoitustyyli oli lumoava, lauseet istuivat kukin omalle paikalleen ja sanat aaltoilivat eteenpäin. Olen kuitenkin väsynyt samankaltaisina toistuviin omaelämäkerrallisiin teoksiin, joissa ruoditaan omaa keskeneräisyyttä päivästä toiseen. Kolme tähteä kertovat ennemminkin omasta kyllästymisestäni kuin itse kirjasta.
Vanhatalon nonfiktiiviset tekstit sanoittavat taitavasti osaa minunkin sisäisestä maailmastani, ja suhdettani ulkoiseen. Sukupolvikokemus ja monet jaetut kiinnostuksen kohteet tuovat teemat ja sanat lähelle. Taidokas muoto ja kieli tekevät lukukokemuksesta nautinnollisen, joskin paikoin myös tuskallisen. Sisäänpäin katsominen on väistämätöntä, kun kirjailija ruotii omia kipukohtiaan.
Mietityttävä kirja. Olen itse asiassa välttänyt lukemasta Pauliinan teoksia, aivan henkilökohtaisista tunnesyistä, mutta ehkä nyt oli oikea hetki? On ihmeellistä seurata miten kukaan osaa 'sanoittaa' asioita näin. Oikeastaan on vähän pelottavaakin kokea pääsevänsä toisen ihmisen ajattelutapaan ja tunteisiin näin läheltä ja syvästi, kun itse on niiden asioiden kanssa lähinnä hukassa. Paljon turvallisempaa ja rauhoittavampaa on lukea silkkaa kepeää viihdettä. Johonkin sellaiseen tartun seuraavaksi, jotten 'ajattele liikaa'. Kiitos, Pauliina, silti tästä kokemuksesta. Se oli hyvin voimakas, enkä ole aivan sama ihminen enää kuin ennen kirjasi lukemista.
Tässä oli paljon tuttua Vanhatalon aiemmista omaelämänkerrallisista, itseä reflektoivista kirjoista, hyvin hernkilökohtaista kerrontaa ja pohdintaa. Psykopatiaan liittyvät, tietopitoiset pätkät tuntuivat ajoittain irrallisilta, vaikka itsen pohdintaan liittyivätkin.
3- tähteä. En oikein saanut tästä kirjasta mitään enkä käsitä, miksi tämä on kirjoitettu. Psykopaateista on esitetty kiehtovia faktoja, mutta kirjailijan mielensisäiset aatteet ei oikein kiinnosta.
"Kun ajatteluani ohjaa ahdistus tai masennus, jo pyrkimys voida hyvin vaikuttaa minusta moraalittomalta. Jos ihminen on onnellinen, eikö se tarkoita että hän olisi voinut antaa itsestään enemmän muiden ja maailman vuoksi."
Tässä puhuttiin yllättäen paljon psykopaateista. Se oli kiinnostavaa, mutta tuntui myös vähän randomilta. Toisaalta tavoitan ehkä mitä aihe merkitsee kirjan muulle sisällölle: Olisi niin helppoa, jos ei olisi tunteita. Vai olisiko?Tuntuu lohdullisemmalta kuin kaksi aiempaa osaa, tai että Vanhatalo vaikuttaa siltä, että hän on saamassa elämänsä sellaiseen kuntoon, ettei ahdistus ole vaarana kaataa korttitaloa joka ikisenä hetkenä, toisin kuin vaikkapa Kabi Nagatan omaelämäkerralliset teokset joissa kauhut vain jatkuvat. Ja siis hyvinhän Vanhatalo kirjoittaa, ei siinä. Lue, jos olet tykännyt Vanhatalon aiemmista – yksittäin tämä saattaa olla vähän liian “ei mitään”. Kirja on parempi, jos tietää Vanhatalosta vähän enemmän.