What do you think?
Rate this book
Lastuja
Hra Nummisen novellikokoelma ”Lastuja” edustaa kirjallisuudessamme vähän viljeltyä aluetta: hillittyjä hillittömyyksiä. Yhteiskunnan sortorakenteiden kritiikki, joka ”Kauneimmissa runoissa” puhkesi verbaaliseen ilotulitukseen, sävyttää entisestään hieman lientyneenä monia novelleja. Aidon siveelliseltä pohjalta kumpuava kirjailijan ethos ei kuitenkaan jää verettömäksi abstraktioksi. Ei, hra Nummisen lastuissa yhdistyy siveellinen katsanto nyky-yhteiskunnan tarkkasilmäiseen kuvaukseen, jolloin lukija saa hyödyllisiä elämänohjeita. Ajatelkaamme vaikkapa neuvoksen tittelin saannin vaikeutta (novellissa ”Autonkorjaaja”), rakastavaisille soveliaita keskustelunaiheita (”Elokuun ilta”), teen valmistuksen hienouksia (”Teen todellinen maku”) ja monopolikapitalismin valtaa äänilevyteollisuudessa (”Monopoli). Metafyysisiin syvyyksiin hra Numminen sukeltaa itseyden ongelmaa pohtivassa esseessään ”Itse”, ihmisenä olemisen problematiikkaa taas luotaa ”Ystävät”.
Hra Nummisen eräissä novelleissa vilahtava henkilöhahmo ”Numminen” sisältänee omaelämäkerrallista ainesta, joskin lopullisen vastauksen voi antaa vasta myöhempi Nummis-tutkimus.
S. Albert Kivinen
fil.lis.
Ksenofenomenologisen Seuran varapuheenjohtaja
Hra Nummisen eräissä novelleissa vilahtava henkilöhahmo ”Numminen” sisältänee omaelämäkerrallista ainesta, joskin lopullisen vastauksen voi antaa vasta myöhempi Nummis-tutkimus.
S. Albert Kivinen
fil.lis.
Ksenofenomenologisen Seuran varapuheenjohtaja
73 pages, Paperback
First published January 1, 1971
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 2 of 2 reviews
March 29, 2026
Mauri Antero Nummisen novellikokoelma ”Lastuja” vuodelta 1971 oli osittain onnistunut valikoima lyhytproosaa ja kirjoittajalle sattuneita kommelluksia luultavasti kirjan kirjoittamisen aikoihin. Tekijähän tunnetaan avantgardistisena älykkönä, ja sellaisia piirteitä tässäkin opuksessa on, mutta toisinaan jutut ovat turhankin väkinäisiä.
Niitä lastuja on yhteensä 16, ja ensimmäinen alkaa siitä, kun Numminen taltioi muusikkokaverinsa Uhleniuksen takin pöllimistä helsinkiläisessä teatterissa. Toisessa novellissa Numminen-niminen päähenkilö joutuu poliisikuulusteluun ja oikein oikeuteenkin, kun hän kannattaa siviilipalvelusta. Kolmannessa Numminen-episodista protagonisti painelee autokorjaamoon ja alkaa juoda viinaa monttöörin kanssa. Onpa muuan Virtanenkin (luultavasti Jukka Virtanen) päässyt yhteen tarinaan, kun sompaillaan eri musiikkistudioiden ja ongelmien välillä.
Eniten ehkä pidin ilkikurisesta absurdismista, jollaista on muutamaan otteeseen. Näin koetellaan lukijan empatia- ja samaistumiskykyjä, kun pitäisi saada jonkinlaista otetta 38-vuotiaaseen aikamiespoika Hjalmariin, jonka isoimpia iloja on mustan marmorikuulan ja pallon kanssa leikittely, ja sitähän naiset eivät tunnu ymmärtävän ollenkaan.
Sanaleikittelyä on Jakolan ja Jakoilan (ehkäpä Antero-etunimeltään) välisessä kanssakäymisessä, eli miehillä on miltei samanlaiset nimet, ja sitten ponnistetaankin kaksoisolentotematiikkaan. Siitä päästäänkin ikään kuin haudan taa, kun sotakirjeenvaihtaja saa kuolleilta postia ja hän itse kävelee ruumisarkussa. Koiratkin puukottavat toisiaan.
Surrealismia ja semantiikkaa on luvassa teoksen loppupuolella, kun pienoisnäytelmässä Ludvig-niminen pikkupoika (8 vuotta) nitistää vanhempansa. Mitä pidemmälle stoori etenee, sen mystisemmäksi tämän surmaajan kuulustelut ja motiivit muokkautuvat. Torvet soivat taustalla, ja tietysti parenteesit ovat sen mukaisia.
Myös viimeisin tarinoista on aivan oivallinen, sillä siinä on lähdeluettelo, kun kertoja paneutuu ruumiin ja sielun problematiikkaan, tarkemmin sanottuna itsen eli tiedostomattoman minän tai sieluruumiiin osan oikkuihin, ja lähteiksi kelpaa porukkaa Wittgensteinista Napoleoniin…
Niitä lastuja on yhteensä 16, ja ensimmäinen alkaa siitä, kun Numminen taltioi muusikkokaverinsa Uhleniuksen takin pöllimistä helsinkiläisessä teatterissa. Toisessa novellissa Numminen-niminen päähenkilö joutuu poliisikuulusteluun ja oikein oikeuteenkin, kun hän kannattaa siviilipalvelusta. Kolmannessa Numminen-episodista protagonisti painelee autokorjaamoon ja alkaa juoda viinaa monttöörin kanssa. Onpa muuan Virtanenkin (luultavasti Jukka Virtanen) päässyt yhteen tarinaan, kun sompaillaan eri musiikkistudioiden ja ongelmien välillä.
Eniten ehkä pidin ilkikurisesta absurdismista, jollaista on muutamaan otteeseen. Näin koetellaan lukijan empatia- ja samaistumiskykyjä, kun pitäisi saada jonkinlaista otetta 38-vuotiaaseen aikamiespoika Hjalmariin, jonka isoimpia iloja on mustan marmorikuulan ja pallon kanssa leikittely, ja sitähän naiset eivät tunnu ymmärtävän ollenkaan.
Sanaleikittelyä on Jakolan ja Jakoilan (ehkäpä Antero-etunimeltään) välisessä kanssakäymisessä, eli miehillä on miltei samanlaiset nimet, ja sitten ponnistetaankin kaksoisolentotematiikkaan. Siitä päästäänkin ikään kuin haudan taa, kun sotakirjeenvaihtaja saa kuolleilta postia ja hän itse kävelee ruumisarkussa. Koiratkin puukottavat toisiaan.
Surrealismia ja semantiikkaa on luvassa teoksen loppupuolella, kun pienoisnäytelmässä Ludvig-niminen pikkupoika (8 vuotta) nitistää vanhempansa. Mitä pidemmälle stoori etenee, sen mystisemmäksi tämän surmaajan kuulustelut ja motiivit muokkautuvat. Torvet soivat taustalla, ja tietysti parenteesit ovat sen mukaisia.
Myös viimeisin tarinoista on aivan oivallinen, sillä siinä on lähdeluettelo, kun kertoja paneutuu ruumiin ja sielun problematiikkaan, tarkemmin sanottuna itsen eli tiedostomattoman minän tai sieluruumiiin osan oikkuihin, ja lähteiksi kelpaa porukkaa Wittgensteinista Napoleoniin…
February 7, 2026
“Tekijä ja kustantaja eivät katso voivansa vastata novellien tulkinnoista johtuvista vaurioista.”
M.A. Nummisen Lastuja (1971, Kirjayhtymä) ei ole kunnianosoitus Juhani Ahon perinteelle vaan tietoinen väärinluento.
Keskisormi 70-luvun undergroundista: anarkistinen, älykäs ja häiritsevän tarkka.
16 novellia, 16 rekisteriä.
Arki, filosofia, byrokratia ja huumori lomittuvat teksteiksi, joissa merkityksettömyys muuttuu vapauttavaksi voimaksi – toisinaan ilkikuriseksi, toisinaan kylmäksi. Sensuuri, sorto ja asiantuntijapuhe paljastuvat parhaiten silloin, kun niitä seurataan kirjaimellisesti loppuun asti.
Tämä ei saarnaa.
Tämä näyttää, miten helposti kaikki voidaan selittää hyväksyttäväksi – pelkillä sanoilla.
Arvosana: iℏ ∂/∂t ψ(r,t) = Hψ(r,t)
Kaikki tämä 73 sivussa.
M.A. Nummisen Lastuja (1971, Kirjayhtymä) ei ole kunnianosoitus Juhani Ahon perinteelle vaan tietoinen väärinluento.
Keskisormi 70-luvun undergroundista: anarkistinen, älykäs ja häiritsevän tarkka.
16 novellia, 16 rekisteriä.
Arki, filosofia, byrokratia ja huumori lomittuvat teksteiksi, joissa merkityksettömyys muuttuu vapauttavaksi voimaksi – toisinaan ilkikuriseksi, toisinaan kylmäksi. Sensuuri, sorto ja asiantuntijapuhe paljastuvat parhaiten silloin, kun niitä seurataan kirjaimellisesti loppuun asti.
Tämä ei saarnaa.
Tämä näyttää, miten helposti kaikki voidaan selittää hyväksyttäväksi – pelkillä sanoilla.
Arvosana: iℏ ∂/∂t ψ(r,t) = Hψ(r,t)
Kaikki tämä 73 sivussa.
Displaying 1 - 2 of 2 reviews