Parnassossa ja Nuori Voima -lehdessä kitkeriä, mutta valloittavia esseitä julkaissut Antti Nylén kirjoittaa hartaasti odotetussa esikoisteoksessaan solmioista, seksistä, hulluista ämmistä, lihasta, Linkolasta, popista ja Jumalasta.
Hän pohtii kohtalon ja valinnan eroa. Miksi monet suostumaan esiintymään käsikirjoituksissa, joita eivät itse ole kirjoittaneet? Miksi monet valitsevat rumuuden, vaikka voisivat valita kauneuden? Miksi typeryys ja julmuus nauttivat niin suurta suosiota?
Vihan ja katkeruuden esseet on Antti Nylénin (s. 1973) kaunokirjallinen debyytti. Aiemmin hän on suomentanut ranskalaisia klassikoita, kuten Charles Baudelairea ja J.-K. Huysmansia.
Tähtiarvosteluksi valitsin kaksi eli "it was okay" GR:n asteikolla, mutta sitä ei kannata ottaa kovinkaan vakavasti. Yhtä hyvin voisin antaa yhden tai kolme, riippuen siitä miten suhtautuisin paikoitellen ärsyttävään teokseen joka oli hienoinen pettymys.
Tämä kirja on hyvin vaikea arvosteltavaksi, etenkin lyhyessä formaatissa. Ainoa kunnollinen vaihtoehto olisi kirjoittaa pitkälti kommentoivia esseitä jossa Nylén ja hänen edustamansa tapa kirjoittaa esseitä ruoditaan palasiksi, mutta en ole varma osaisinko tehdä sitä kunnolla enkä taatusti järjellisessä ajassa. Joten alla yleisluonteinen arvostelu:
Nylénin esseeproosaa on kehuttu tyylillisesti. Tähän en osaa sanoa mitään vahvaa mielipidettä, luulen että taiteellinen aistini on tässä suhteessa hieman turta. Suuria vihantunteita kirjallinen tyyli (sisältöön puuttumatta) ei herättänyt, joten ei kai se huonoa ole.
Välillä Nylén sanoo asioita vaikuttavasti. Joskus (hyvin harvoin) olen samaa mieltä (tai ainakin tarpeeksi lähellä samuutta jotta koen pientä mielihyvän hipaisua kun Tärkeä ja Kuuluisa Esseisti sanoo Mukavia Asioita), ja paljon useammin eri mieltä. Joskus välillä hän sanoo jotain huvittavaa tai aidosti mielenkiintoista, esimerkiksi kuvaillessaan ja tulkitessaan kirjoja tai muita taideteoksia/-kokemuksia/-elämyksiä joita en ole lukenut/jne/jne. Joitain hupsuja 2000-luvun alun lehtiin kirjoitettuja asioita ruoditaan palasiksi. Mutta ongelmallista on seuraava:
Nylénillä on Filosofia, en tosin osaa arvioida onko se edes koherentti, mutta Filosofia se on, ison alkukirjaimen ansaitseva ajatusrakennelma. Se on yhdistelmä veganismia, silmät sumentavaa maskuliinisuus/miesvihaa, vielä raivokkaampaa "bambintappajavihaa" (veganismin mainitsin jo, mutta korostetaan että mitään kilttiä salonkikelpoista veganismia Nylén ei edusta), Nylénille sopivaa versiota kristinuskosta, elitististä pukeutumista ja ylipäätään ideologiselle tasolle vietyä elitismiä kaikilla tasoilla moraalista musiikkiin. Ja tätä filosofiaa ei oikeastaan tarvitse *perustella* muuten kuin satunnaisesti.
Nylén on välillä mielenkiintoinen puhuessaan kirjallisuudesta ja kirjallisuudenhistoriasta, mutta kun hän sekaan kirjoittaa asioita jotka koskevat todellisuutta ja elämää (joko siten miten kirjallisuus sitä koskettaa tai ihan yleisesti), tulos ei ole kovin vakuuttava. Väitteitä ei perusteta niinkään millekään todistusaineistolle kuin vankkumattomalle itseluottamukselle siitä että kirjailija ja hänen Filosofiansa on pohjimmiltaan oikeassa. (Tätä episteemistä elitismiä välillä perustellaan sivistyneesti sanomalla että demokratia on perustuu henkisille itsepetokselle koska kaikki pohimmiltaan haluavat olla elitistejä.) Olipa kyse asioista kuten millaisia piiloviestejä miehisestä alitajunnasta sisältyy makkaramainokseen tai HM:n dekrusifiksioituun ruusukkoon tai syyhyn miksi kuuluisalla kissantappovideolla tapettiin kissa, tai mitä tekemistä on luonnontutkijan halulla eritellä ja analysoida asioita sillä että joillain pikkulapsilla on halu rikkoa leluja (tai pornografisessa kuvastossa toistuvilla teemoilla). Nämä kaikki kun saavat Nyléniä tyydyttävän selityksen ja oman paikkansa hänen Filosofiassaan, jossa naiset ja eläimet ovat hyviä (tai ainakin heistä Nylénillä on paljon vähemmän pahaa sanottavaa) ja miehet pahoja (se vain pitää sanoa monimutkaisesti).
Argumentaation sijasta olo on kuin Nylén saarnaisi ja spekuloisi ja kikkailee sen sijaan että väittelisi ja rakentaisi vakuuttavia todistusketjuja, mikä on välillä ärsyttävää ja välillä hieman pitkästyttävää.
Pettymys esseekokoelma oli siksi että en uskoakseni muuttanut mieltäni yhtään mistään (tai en edes ole *eri tavalla* samaa mieltä asioista joista ennenkin olin samaa mieltä), vaikka sitä tarkoitusta varten kirjastosta tämän kirjan hain. En ole varma edes opinko paljon mitään uutta. Carrien juonitiivistelmän ehkä? Hauskan huomautuksen kuinka jako populääri- ja taidemusiikkiin on mieletöntä?
Kuitenkin saatan varovasti suositella esseekokoelmaa ihmisille jotka yllä olevan arvostelman luettuaan siltä haluavat käyttää aikaansa siihen että ovat eri mieltä Nylénin kanssa. (En uskalla arvioida heidän ajatuksenjuoksuaan jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä.)
Hankala kirja arvostella. Aiheutti lukiessa suurta hämmennystä siitä, että onko tämä nyt suurta neroutta vai täyttä paskaa. Muutamia hyvin oivaltavia ajatuksia, mutta suuri osa kirjasta käsitteli kulttuurin tuotteita, joihin itselläni ei ole mitään kosketusta, joten eivät saaneet aikaan suurtakaan innostusta. Hieman ärsytti jatkuvasti se, että kirjailijan mielestä kaikki mikä ei ole paskaa on kusta ja tämä teki teoksesta keskimääräistä raskaamman. Lisäksi lukiessaan joutui jatkuvasti arpomaan, onkohan kirjailija tosissaan vai onko tämä jotain sarkastista pilaa. Kolme tähteä, koska en uskalla antaa vähempää idiootiksi leimautumisen pelossa. Toisaalta välillä teksti tuntui kyllä jopa paremmalta. Erikoinen kokemus.
Nylén kirjoittaa sietämättömän arrogantisti kasvissyönnistä, kirjoittamisesta, musiikista ja ihmisenä olemisesta. Paljosta olen hänen kanssaan eri mieltä. Teksti on kuitenkin niin tavattoman tyylikkäästi rakennettua, että sanataiteena ja nimenomaan esseen vaikean lajin harjoittajana Nylénia on vain pakko ihastella. Näin se on tehtävä, täytyy olla vahvasti oma itsensä ja ampua niillä aseilla. Muuten rehellisen vaikutelman antavaa kokoelmaa häiritsee se, että kasvisyöntiä koskevassa ensimmäisessä esseessä Nylén ohittaa täysin ihmisen fysiologiasta kumpuavat kaikkiruokaisuuden todisteet, mikä antaa vaikutelman suornaisesta harhauttamisesta. Ilman tätä lapsusta olisin ostanut kaiken, nyt ryhdyin kriittiseksi lukijaksi.
Varmin todiste elävän Jumalan olemassaolosta on ehdoton varmuus Saatanan olemassaolosta. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Ja Saatanan olemassaolon Nylén on tosiaan päättänyt todistaa. Vajaassa kolmessasadassa ehtii kirjoittaa niin taiteesta kuin kravateista ja kasvissyönnistä. Esimerkit ovat ehtineet vanhentua, mutta iskevät väitteet eivät.
Täynnä vihaa ja katkeruutta nimensä mukaisesti, Nylen käsittelee nykyajan ja -ihmisen rappiota kirkkaalla tyylillä. Erityisesti viehätti lihansyöntiä ja miehen kritiikkiä käsittelevät osiot, hymähtelyjä herättivät myös pohdinnat hulluista ämmistä. Ja rikos! <3 Kaikesta Nylenin kanssa en ole ihan samaa mieltä, vaikkakin paljosta, mutta kirja on kirjoitettu lähtökohtana niin puhdas ärtymys ja äly, ettei tästä voi olla pitämättä. Lopun pienimuotoinen hajoaminen ja ajoittainen briljeeraus veivät yhden tähden.
Antti Nylén näyttää ärsyttävältä kusipäältä, jonka kanssa en todennäköisesti tulisi toimeen oikeassa elämässä arvomaailmoiden erilaisuuden ja Nylénin ehdottomuuden takia. Silti, en voi olla pitämättä hänestä. Kuinka voisin olla pitämättä Morrissey-fanista, joka siteeraa luontevasti Koko-gorillaa. Ja oli hänen esseidensä kanssa sitten samaa tai eri mieltä (itse olin sekä että), on Nylénin sanailua äärimmäisen miellyttävä lukea.
Esseistä on tullut lempikirjallisuuttani hiljattain ja Nylen (sekä muu Savukeidas-kustantamon tuotanto) on genressä vahvasti edustettuna suomalaisissa kirjakaupoissa. Vihan ja katkeruuden esseissä on paljon lupaavaa, mutta lopulta tällaiselle "alhaison" (Nylenin termi) edustajalle ne eivät jättäneet innostunutta jälkeä. Yhteiskunnallisen kommentaarin ystävälle on pettymys, että arkipäivän havaintona alkavat esseet päättyvät usein kirjallisuuskritiikkiin. Elämä typistyy kirjallisuudeksi. Nylenille pisteet siitä, että hän on rehellinen ylimielisyydessään ja varmasti ajattelee, että näinhän asia juuri onkin. Joillekin tämä on viehättävää, itse en tyylistä perusta. Kaiken ei myöskään tarvitse olla slapstickiä, mutta huumorin totaalinen puuttuminen on puuduttavaa pitkähkössä kokoelmassa. Hienoa kuitenkin, että essee lajina tuntuu kiinnostavan suomalaisia lukijoita. Siispä aion katsastaa myös Nylenin muun tuotannon.
Kiitän: -ei-pätkääkään-periksi-asennetta ja vihaisuutta -oivallista ja sananmukaisesti terävää kynää -herättäviä ajatuksen kulkuja -erilaisten suomalaisten kirjallisuuskollegoiden kekseliästä ja suoraa piikittelyä
En niinkään kiittele -itselle vieraita aiheita ja henkilöitä (kuka hitto on/oli Islaja??) -ei niin tieteellistä lähestymistä esim vegaaniuteen ja eläimiin ihmiskunnan ravitsemushistoriassa -idoli(e)n asettamista erehtymättömättömäksi kaikessa
Näiden aiheiden ja henkilöiden parempi tunteminen olisi tuonut varmaan tähden lisää ja parantanut lukukokemusta.
Välillä hämmentävä, mutta mielenkiintoinen ja nerokas teos. Joistain esseistä pidin enemmän, koska sain niistä jotakin irti (esimerkiksi taidesuosituksia tai uudenlaista näkökulmaa yms.), mutta osa jäi hieman kaukaseksi ja ehkä kuitenkin vain agressiivisiksi sanakasoiksi. Suosittelen kuitenkin, vaikka et aiheista tietäisi etukäteen. Tällaiset teokset laittavat tuntemaan ja pohtimaan uusilla tavoilla.
Nylén on rautaa kirjoittaessaan aikuisten asioista ja kumarran rehellistä vihaa vegaanina, mutta en ymmärrä miksi esseistit haluavat aina taantua fanittaviksi teineiksi ja nähdä pop-musiikissa jotain kaupallista tuotetta suurempaa. Myös harmi, että osa esseistä alkaa olla 2020-luvulla jo vähän vanhentuneita.
Nylén väittää paljon perustelematta mitään. Lyriikka- ja elokuva-analyysit tuskallista luettavaa alkuperäisteoksia tuntematta (Morrisey, Moodysson, Islaja). Maistuu tahalliselta erikoisuudentavoittelulta.
Kiinnostavimpiin kysymyksiin Nylén ei edes yritä vastata: Miksi hän on katolinen? Miksi hän vihaa miehiä? Miksi hän on niin katkera?
”Normaalius on valetta, joten jos rakastamme totuutta, meidän pitää vastustaa normaaliutta ja lopettaa siihen vetoaminen.” Misantrooppi minussa sai näistä esseistä jotain tyydytystä.
Ei jotenkin sytyttänyt. Nýlen on ihan fiksun tuntuinen heppu, mutta muka-ironinen ylenkatse paistaa läpi ja saa kurtistamaan kulmia. Tuntui melkein olevan liian tosissaan, vaikka esseiden nyt on tarkoituskin ajaa asiaa ja provosointi oli helposti havaittavissa. Olin monin paikoin samaa mieltä, monin paikoin en, välillä ihmettelin yhteenvetoja ja sillanrakennuksia paikoissa, joissa ne olivat joko tarpeettomia tai mielestäni täysin odottamattomia. Tuli jotenkin sivistynyt, otettu olo, kun tiesi mistä kirjoittaja puhui, kun käsittelyssä oli erinäisiä julkisuuden henkilöitä ja tuotoksia, mutta siitä tuli vain epämiellyttävän itseriittoinen tunne, mikä itsessään kalvoi koko lukukokemusta.
Olihan tämän läpi kahlaaminen välillä melkoinen uphill battle, mutta jotenkin myös hurmaannuin Nylénin vimmaisesta tyylistä. Toki tämä kokoelma oli ajoittain sietämätön jyrkkyydessään ja itsekorostuksessaan, mutta sen alta näkyi myös vahvaa asiaan ja aiheisiin paneutumista ja eritoten halu kirjoittaa. Katsotaan, tartunko Nylénin muihin teoksiin - kovasti tekisi mieli uppoutua tähän moralismin ja omahyväisyyden täyteiseen kirjoitustyyliin jatkossakin. Jokin siinä hurmasi ja antoi ajattelemisen aihetta.