Kuuleminen

by Marjo Niemi

Mitä täällä pitää tehdä tullakseen nähdyksi, kuulluksi? Kokeillaan kirjoittamista; valitaan vastaanottajat ja kerrotaan mitä kuuluu. Aloitetaan.

Kuuleminen on kuvaus siitä, kuinka verrattain tavallinen, hyvinvoiva, keskiluokkainen ihminen meuhkaa, tunnustaa, järkeilee ja maanittelee ollakseen… jotain. Oma erityinen itsensä, joka ansaitsee sen osan, jonka itselleen kuvittelee, ehkä myös hieman rahaa. Kirjoitusten vastaanottajat – kuten rakastettu, isä, velkoja ynnä tuntematon – saavat osansa kertojan kaipuusta, halusta ja ITE-taiteesta. Kohtuuttomuuksilta ei vältytä. Jokin todellista maailmaa heijastavakin muistuttaa olemassaolostaan, ottaa se sitten speed datingin, käsikirjoitustyöpajan tai ihan vaan komeron ilmiasun.

Marjo Niemen kerronta on ylivertaista. Silkka ihmisenä oleminen on kummallista, ja Kuuleminen tuo sen esiin tavoilla, jotka sattuvat, vaikka valoisa nauru on koko ajan kirpoamassa.

Genres: Fiction, Finnish Literature, Novels

223 pages, Hardcover

Published March 1, 2021

About the author

Marjo Niemi (s. 1978) on helsinkiläinen kirjailija ja näytelmäkirjailija. Hän valmistui dramaturgiksi Teatterikorkeakoulusta vuonna 2004. Marjo Niemen esikoisteos Juostu maa (Teos) ilmestyi vuonna 2004 ja sai Tiiliskivi-palkinnon. Marjon toinen romaani Miten niin valo ilmestyi vuonna 2008 ja oli Runeberg-palkintoehdokkaana.

Reviews

[Mikko Saari · Rating 5 out of 5]

Välillä tulee vastaan kirjoja, joiden jälkeen ei voi tehdä muuta kuin haalia käsiinsä kirjailijan koko tuotannon. Minua on tänä vuonna onnistanut tällä tavoin jo kahdesti: ensin Olga Tokarczukin kanssa ja nyt Marjo Niemen. Tokarczukin sentään tiesin nobelistiksi, Niemestä en tiennyt ennalta mitään. Teoksen katalogin kuvauksessa Kuuleminen vain vaikutti kiinnostavalta, joten nappasin kiinni.

Kiinnostava on melkoinen understatement. Kirjahan on huikeaa tykitystä. Todella levoton ja hämärä kirja. Kuulemisen päähenkilönä riehuu Titta K., mainosalan ammattilainen, joka alkaa pistämään keskiluokkaista elämäänsä uuteen uskoon. Tapahtumat aukeavat kirjemuodossa: kirjan kahdeksan luvun aikana Titta kirjoittaa kirjeitä eri tahoille. Ensin puolisolleen, sitten isälleen, ystävälleen, ortodoksiluostarin igumeenille, ostamansa koiran myyjälle, tuntemattomalle ihmiselle, terapeutilleen ja lopuksi paikalliselle yökerhonomistajalle.

Kirjeistä nousee isoja teemoja: rakkaus, ystävyys, uskonto, raha, sota... Titta kirjoittaa kirjeitään vimmaisesti, räiskyen, varmana itsestään ja asiastaan. Paikoin kirjeiden ohessa kulkee katkelmia kirjeiden ulkopuolisista tapahtumista. Etenkin luostarihakemuksen rinnalla kulkeva kuvaus speed dating -tapahtumasta on melkoinen rinnastus. Kiehtovaa on myös kirjan läpi leikkaava arvostus Alpo Jaakolan taidetta ja Jaakolan vaimoa Marjaa kohtaan. Kirja on myös niin täynnä herkullisia sitaatteja, että en laita tähän yhtään, koska sitten vain harmittaisi, että jouduin jättämään jotain muuta pois.

Kuuleminen on alusta loppuun silkkaa kohtuuttomuutta. Titta nostaa esiin kaiken keskiluokkaisen ihmisen tuskan, ahdistuksen ja kärsimyksen ja lyö sen pöytään eri muodoissaan, häpeilemättä omaa itseään, ilman hillintää, hallintaa ja turhia rajoja. Niin, ja rahaakin olis ihan kiva saada, kun se työkin tuli jätettyä ja kaikenlaista kuluakin on tullut. Kirjan huipennuksena saatava kuvaus Titan suunnittelemasta stand up -esityksestä on melkoinen pläjäys kaikessa pidättelemättömyydessään. En tiedä, uskaltaisinko mennä katsomaan.

Huikea kirja. Nyt on kirjahyllyssä loputkin Niemen romaaneista odottamassa vuoroaan. Saapa nähdä, mitä niistä paljastuu.

[Sara]

Överiä tykitystä, kielellä kikkailua ja loputon määrä satiiria ja ironiaa. Ja paljon toistoa. Ymmärrän, mitä tällä haetaan, ja kunnioitan Niemen käsittämätöntä sanankäyttöä ja ajatuksia. Vyöryntäefekti on todellinen ja hienosti luotu. Minä vaan jään sen alle.

Tiedän, missä kohdassa pitäisi nauraa (käytännössä koko ajan), mutta kun tällainen huumori ei vaan toimi muhun. Tuskastun. Harmi, ettei huumori osunut yksiin omani kanssa, koska tässä oli paljon kaikkea erityistä ja oivaltavaa, johon en saanut keskityttyä. Överiys läkähdytti.

[Jaana V · Rating 5 out of 5]

”Minä olen nyt todennut, että koska sisäänpäin astumalla löytyy vain pahaa mieltä ja seinä, aion jatkossa astella ulospäin itsestäni, luoda itselleni maailman, sopivan olosuhteen, jossa toimia.”

Niemen aivan omanlaisensa proosa kiihdyttää, itkettää, naurattaa, haastaa, hirvittää ja hurmaa! Luettuani tunnen itseni yhtä aikaa uitetuksi ja virkistyneeksi. Intensiivinen kerronta sukeltaa ihmismielen sisuksiin ja kuulluksi tulemisen tarpeeseen ja kompleksisuuteen mutaisia kohtia tai mitään muutakaan väistelemättä. Lukiessa tekee mieli palata jatkuvasti taakse päin - sillä lailla hyvällä tavalla, ihmetellen. Vau!

[Raisa Omaheimo · Rating 5 out of 5]

Rakastin tätä kirjaa. Päähenkilö miettii elämäänsä ja ihmissuhteitaan ja kokemuksiaan, ja avautuu niistä kirjeillä, yhdelle vastaanottajalle kerrallaan. Tämä ei ole kirjeenvaihtoa, tämä on kohtuuttomuutta ja monologia ja huutoa. Kirje kerrallaan ymmärrys päähenkilöstä kasvaa, ja se, mikä on kirjan alkupuolella vaikuttanut mielettömältä, alkaakin tulla mielekkääksi. Kovissa oloissa pitää tehdä kovia valintoja. Ja vaikka meno on ajoittain synkkää, on Niemi myös yksi harvoista kirjailijoista joiden teksteille nauran ääneen. Tämän lukeminen oli railakasta ja nautinnollista!

[Elina Mäntylammi · Rating 3 out of 5]

"Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä." Marjo Niemen Finlandia-ehdokas Kuuleminen pakottaa lukijan viranomaisen rooliin, kuuntelemaan päähenkilön purkautumista. Ja sitähän riittää.

Päähenkilö on nykyihmisen kuva. Narsismissaan ja rikkinäisyydessään niin totta, että naurattaa ääneen. Hän on (oman elämänsä) taiteilija, mainosmies ja stand up -koomikko.

Niemi on verbaalitykittäjä ja satiirikko vailla vertaa. Päähenkilö hallitsee itseironian ja -ruoskinnan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. "Anteeksi", on hänelle mahdoton sana ja oma nerokkuus vaikea, mutta välttämätön elämänkumppani, jotta jonkinlainen ihmiselämän merkityksellisyys säilyisi. Voi taivas, Kuuleminen tekee kipeää, koska se on liioittelussan niin tarkka peili meistä totuuden jälkeisen ajan sieluista, että naurun keskellä tekisi mieli parkua ja juosta vaatehuoneeseen piiloon.

[Readerwhy · Rating 5 out of 5]

"Olen niin poloinen, olen suurempi kuin kukaan."

Arvaatko yhtään kuka sanoo noin?



Menin sitten ottamaan tähän alkuun just tuon sitaatin, vaikka niin monia muita olis ollu tarjolla ja tuo on sillä tapaa vähän huono, että se viittaa asioihin, jotka eivät ole Kuulemisen kokonaisuuden kannalta ehkä kaikkein olennaisimpia. Vaikka mistä sitä loppujen lopuksi tietää?

Mistä sitä tietää mitään. Sehän se tässä vähän ongelma onkin.

Paljastan nyt siltä varalta, että asia jäi mietityttämään, että omasta poloisuudestaan ja muita suuremmuudestaan puhuu miestaitelijanero palatessaan harharetkiltään kotiin Muusansa luokse.


(Tää on kaikki sen yhden ithacalaisen laivamatkailijan syytä. Ilman sitä miesten seikkailuperinne olisi ihan eri kuosissa)


"Vain munkkirinkilä on rakennettu elämään tyhjyyden ympärillä."


Ja miehet, he eivät ole munkkirinkilöitä.



*

Marjo Niemen Kuuleminen sisältää kahdeksan eri kirjettä. Näitä ns. kuulemiskirjeitä (niinkin niitä voitaneen katsoa, ks. alempana kuulemisen määritelmä) kirjoittelee Titta Kansa (myöh. Kansas).

Määritellään kuuleminen ja todetaan jo ennen sen määrittelyä, että seuraava sitaatti olisi sopinut tämän tekstin alkuun paljon paremmin kuin se sitaatti, joka tuossa alussa on. Haluan nyt vaan itsepintaisesti pitää tuon kyseisen alkusitaatin, että (omasta mielestään) nerot miehet on äkkiä käsitelty loppuun, eikä heihin tarvitse enää palata.

Ja se sitaatti:

"Kuuleminen tarkoittaa viranomaisten suorittamana pelkälle toisen puheelle ja hänen kuulemiselleen varattua hetkeä. Hetkessä tapahtuu kuulemista. Sen jälkeen asiakirjoihin voidaan kirjoittaa: toista osapuolta on kuultu. Sitten ei yleensä tapahdu mitään. Kaikki vain jatkavat sitä, mitä olivat tekemässä."

*

Titan tietynlainen rajattomuus ja itsensä kyseenalaistamattomuus, jotka kirje kirjeeltä pääsevät vahvemmin valloilleen tuovat mieleen sen yhden korsolaisen Räkkäri-marketin kassan eli Kulhon Taren. Titta ja Tare ovat naisia, jotka eivät häpeile olemassaoloaan. He ovat ihastuttavan kohtuuttomia ja yleisesti hyväksytystä piittaamattomia. Henkisesti he ovat norsuja ja vähän koko maailma on heidän posliinikauppansa.

Jaahas! Tuokaapas sitä rikkalapiota ja sassiin.

(Jokin nyt hiertää Titan vertaamisessa Tareen, mutta alkaa ne kummiskin molemmat T:llä. Joskus voi olla ihan hyvä jättää tekstiin tällasia hiertäviä kohtia niin voi myöhemmin sit yrittää selvittää, miks ne hiertää.)


Titalle on tapahtunut jotain siinä määrin ikävää, että hän on päättänyt asettua vaatekaappiin pitämään omaa vetäytymisretriittiään ja sieltä käsin hänen kirjeensä lähtevät matkaan niin rakastetulle, igumeenille kuin randomisti valitulle tyypillekin ja näiden lisäksi vielä muutamalle muulle.

Titasta voisi todeta, kuten hän itse toteaa kauhutarinoilla tyttärensä kasvattaneesta isästään:

"Sinussa on sille päälle sattuessasi vastustamatonta, äkkiväärää iloa ja liikettä."



Rempseän Titan sisällä asuu toinen Titta eli titta på mig -Titta, jonka kirjeissä lepattaa nurkkapöydän tuhkimon toivomus siitä, että joku huomaisi hänetkin. Mistään marttyyrimeiningistä ei kuitenkaan ole kysymys, pois se Titasta.

[Tässä nyt taitaa olla menossa tai tulossa tai paikalla joku oma projektio, mutta sillehän en mahda mitään ja ei ole kyseessä mikään piinallisen henkilökohtainen asia kummiskaan, sillä kaikkihan me halutaan, että joku huomaisi meidät. Tai jos vähän kohtuullistetaan, niin ainakin suurin osa.]


"[k]yllä elämä on parasta huumetta, vain vieroitus puuttuu"


Kuulemisesta on niin paljon sanottavaa, että on vaikea päättää mitä sanoisi, kun kaikkea ei kuitenkaan voi sanoa ääneen tässä tekstissä, vaan suurta osaa on hellittävä vaan omassa pienessä mielessä. Sellasta kans mietin, että mitenköhän kävisi, jos sanois sille, jota yleensä sanoo rakastavansa eli rakastetulle, että rakastaakin enemmän Kuulemista.

Voisko se olla hyvä juttu? Vai olisko vastassa ymmärtämättömyyden muuri (se se onkin sellanen muuri, josta ei myydä palasia turisteille).



Kuulemisen eli aiemmin mainittujen kirjeiden välissä kulkee toista tekstiä, joka ottaa kantaa siihen varsinaiseen tarinaan tai ei ehkä ota, mutta asettuu joka tapauksessa sen viereen ja joskus myös sitä vastaan tai miten sen nyt kukakin kokee.

Vähän siis niin kuin se varsinainen tarina - ne kirjeet - olisi värityskirja ja ne sivussa kulkevat hommat olisi puuvärikyniä. Vai voisko ne sittenkin olla tusseja?

(Ai niin sitaatit. Laitan pari tonne ylemmäs, sen munkkirinkilän ja elämänhuumeen ja alemmas sen latojutun).



Kolmas kirje on nimeltään Laumasuoja ja sen välissä kulkee sitaatteja Rumilta. Siis siltä 1200-luvulta eläneeltä runoilijalta, jonka sanoja on putkahdellut viime vuosina esiin monissa paikoissa. Taitaa niitä olla ollut myös naistenlehdissä, vaikka tästä en kyllä ole ihan varma, koska käyn harvoin kampaajalla, joka on lokaatio, jossa naistenlehtiä luetaan.

Rumi on kirjoittanut hienoja sanoja rakkaudesta, kaipauksesta, elämän elämisen hankaluudesta jne. Kun hänen sanansa kohtaavat Niemen tekstin tapahtuu jotakin.

Tapahtuu se, että Rumin säkeet coelhosoituvat. Niiden viisaus pinnallistuu ja alkaa näyttää keinotekoiselta. Jos minulla olisi seinätauluina Rumin sanoja niin tässä kohtaa ottaisin taulut seinältä pois ja yrittäisin piilotella häpeääni.



Toinen kerrassaan mahtava ns. väliteksti kertoo pikatreffitapahtumasta ja se on sijoitettu igumeenille kirjoitetun kirjeen väliin. Kun kaksi täysin eri maastoista ponnistavaa tekstiä kohtaavat toisensa tuottavat ne pikatreffeille tyypillisen tilanteen, jossa kaksi vierasta kohtaa parin minuutin ajan. Hankala tilanne igumeenin kannalta, mutta onneksi hän on tottunut monenlaisiin tilanteisiin ja yhteydenottoihin, joten myöskään Titan kirje ei suista häntä raiteiltaan.



Onko Titalla joku dissosiaatiohäiriö? Saako tällaista asiaa näin suoraan kysyä?

Titan fanittamia ihmisiä on taiteilija Alpo Jaakola, jonka vaimo Marjo rakasti miestään niin että hänen miehensä rakastamisen tavastaan meidän kaikkien tulisi ottaa oppia. Toinen Titassa ihailua ja kunnioitusta herättävä henkilö on performanssitaiteilija Marina Abramovic, josta olen itsekin intoillut.

Tekee mieli laittaa tähän väliin muutama lause Abramovicin taiteilijan elämää käsittelevästä manifestista (An Artist's Life Manifesto). En tiedä, sopiiko ne nyt tähän kovin hyvin, mutta laitan silti.

Laitan kolme, koska kaksi ei tuntuisi hyvältä. Yleensäkin kaikkia tällasia esimerkkejä tai juttuja pitää aina olla pariton määrä. Mistä sekin sitten johtuu? Ja mitä mahdollisesti tarkoittaa?



An artist should not make himself into an idol ...

An artist must make time for the long periods of solitude

An artist should not compromise for himself or in regards to the art market *



Titan psyyken käsittely jäi nyt Jaakolan ja Abramovicin alle. Olisi huonompaankin paikkaan saattanut jäädä, ei sillä.

Se, mikä Kuulemisessa jää vaivaamaan mieltäni on lato ja jos ja kun luen Kuulemisen joskus myöhemmin uuudestaan aion lukea sen ladon näkökulmasta.

Kuuleminen sisältää kohdan, joka saa minut epävarmaksi. Kuka on ladossa / kuka kenet latoon työntää?

Ja sitten on tämä:


"Talot ovat vain naamioituneita latoja."


Talo ihmisen metaforana goes naamioitunut lato ihmisen metaforana.

Minä näen ladon harmaana rakennelmana, joka on nököttänyt maisemassa vuosia itsensä ja säiden armoilla. Lautojen välissä on rakoja, joista tuuli puhaltelee ja sen vuoksi lato ei tarjoa ihmiselle kovin kummoista suojaa, jos on talvi tai muuten kylmä ilma. Kesällä tilanne on toinen ja kesällä abrakadabra latoon ilmestyy heiniä, jotka kutittavat, jos niissä makoilee.

Ja jos ladoista puhutaan mukaan tunkee myös Don DeLillon Valkoisen kohinan (White Noise) lato,
"joka oli kerran ihan tavallinen lato. Kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat kuvanneet kyseisen ladon, ei se enää ole lato, vaan THE lato." **



Olisi ehkä liioiteltua väittää, että Kuulemisen pääteema on ihmisen latoisuus ja siksi en niin teekään. Se ei silti tarkoita, että ladon voisi unohtaa olkia kohauttamalla (olki: viljan suora korsi).



Kuuleminen puhuttelee minua jumalallisen paljon. Se on kirjoitettu emäshapolla, jonka sekoitussuhteet Marjo Niemi hallitsee täydellisesti. Ihan kuin olisin vastasyntynyt, jota Niemi ruokkii Kuulemisella.

Dägä-dägä.






* Marina Abramovic: An Artist's Life Manifesto, lainattu teoksessa Marina Abramovic: Walk through Walls (2017/2016)

** lainaus bloggauksestani, joka käsittelee Don Delillon Valkoista kohinaa

[Tomi · Rating 4 out of 5]

Siinä missä Kaikkien menetysten äiti katsoi päähenkilönsä romahduksessa sisäänpäin, tässä päähenkilö romahtaa ja alkaa räiskiä ympärilleen. Kaikki saavat kuulla kunniansa, mutta muuttuuko mikään? Hyvä kirja, pitää lukea vielä uudelleen ja kertaistumalta.

[Anne Dahl · Rating 4 out of 5]

Yli neljä tähteä .
”Mitä täällä pitää tehdä tullakseen nähdyksi?”

Yksi erikoisimmista luetuista kirjoista vähään aikaan (Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis jälkeen) ja koska lukukokemus oli erikoinen, erilainen, intensiivinen ja kehollinenkin, oli haasteellista löytää tämän jälkeen mitään uutta luettavaa, joten luin perään toisen niemen: Kaikkien menetysten äiti-teoksen.

Erikoisilla kokemuksilla tarkoitan upeita, erikoisen hienoja. En tiedä miten näitä Niemen kirjoja kritisoisin ja herkästi kehusanat saattaisivat mennä övereiksi, ylisanoiksi, joten koetan pysyä asiallisuuksissa (aivan kuten Kuuleminen- teoksen Titta Kansa, aka Titta Kansas tekisi)
Eli siis, täältä tulee kehuja !!!

Heille, jotka Kuuleminen-teosta eivät ole lukeneet, päähenkilö on mainosmaailmaan tympiintynyt Titta Kansa (myöhemmin Titta Kansas, brändäys siis, koska mainosekspertti), joka on puolisonsa jättämä.
Kivuliaan eron jälkeen Titta lähtee ruotimaan itseään, elämäänsä, tilannettaan, tapahtumien taustaa, miksi ja miten hän on päätynyt peiliseinäiseen vaatehuoneeseensa.
Titta haluaa puhua suunsa puhtaaksi ja ryhtyy kirjoittamaan kirjeitä.
Rakastin kirjan selkeää rakennetta, tätä kirjemuotoa. Titta saattoi vaikuttaa aika kiihkeälle ja ylimeuhkaajalle, mutta eivät kirjeet mitään häröilyjä olleet.

Kuuleminen, samoin kuin Kaikkien menetysten äiti-teokset ovat minämuotoon kirjoitettua monologimeuhkaamista, tajunnanvirranomaista vyörytystä, jota ei kannata lukea sivu kerrallaan vaan ahmia pikkuisen enemmän kerrallaan, antautua purkausten pyörteisiin.
Minulle sopii hyvin tämä Niemen tapa kirjoittaa.
Kiitos, näitä lisää.

[Jenna · Rating 3 out of 5]

Hyvin erikoinen lukukokemus. En osaa kunnolla sanoa, pidinkö kirjasta vai en, mutta en sitä myöskään inhonnut. Täytyy sanoa, että kansi ei houkuttele tarttumaan kirjaan, päinvastoin.

Ehkä 3,25 tähteä.

[Tapani Aulu · Rating 3 out of 5]

Vauhdikas ja elävä ja vähän vihainen pieni kirja, joka tuntuu uskottavalta.

[Arja-täti · Rating 5 out of 5]

Olipas mainio ja hersyvä kirja. Välillä en tiennyt lainkaan, missä mennään ja se tässä olikin parasta.

[Inkeri · Rating 3 out of 5]

Kuuleminen kirjana on minulle lähes mitä tahansa yhden ja viiden tähden väliltä. Vuoroin rakastin ja vuoroin vihasin. Hermostuin välillä yliampuvaan tyyliin ja toistoon. Paikoin palvoin terävää poikkileikkausta ihmisyyteen ja yhteiskuntaan.

Kirjassa päähenkilö puhuu suunsa puhtaaksi eri tahoille suunnatuin kirjein. Hän on toisaalta elämänsä uhri ja toisaalta vallankäyttäjä. Kuuleminen ei ollut helppo kirja; se haastoi ja ärsytti. Se oli kekseliäs, mutta todellinen savotta selättää. Kieli koukutti, mutta kirjoitustyyli ärsytti.

Jotain yhden ja viiden väliltä, joten 3 ⭐️.

[Ville Verkkapuro · Rating 4 out of 5]

Interestingly horrific and terrific and... I'm not sure. This was a whirlwind of stuff, at times extremely frustrating and annoying and at times very funny and clever and insightful. Left me dumbfounded and exhausted. But also very very impressed. These kinds of books are maybe not for me, but I'm glad they exist and wish to visit them every now and then.

[meri · Rating 2 out of 5]

todella erikoinen elämys, joka ei ollut mulle. yli puolet kirjasta tuntui että en ymmärrä mitään, että missaan jotain, mitä ei ehkä ollutkaan. täydelliseltä onnettomuudelta kirjan pelasti viimeinen osio, stand up -esityksen käsikirjoitus, mitä en voi stand up -heitterinä uskoa sanovani.

[Helena · Rating 4 out of 5]

Olin vallan riemastunut kuultuani Niemen haastattelun, joka oli taltioitu Helsingin Kirjamessuilta, ja kuultuani hänen lukemanaan muutaman pätkän tästä kirjasta. Tämä oli kyllä aika huikeaa tykitystä ja räiskintää. Osa jutuista meni ohi, mutta osa ilahdutti ja nauratti, esimerkiksi ihmishirviöiden seurat oli ajatuksena hillitön. Tämä pimeä ja omalaatuinen kirja ansaitsee ehdottomasti toisenkin lukukerran ja rauhallisempaa paneutumista kirjeisiin, jotka luin nyt nopeasti kahmimalla.

[Heidi · Rating 3 out of 5]

Marjo Niemen Kuuleminen oli kieron mustaa huumoria ja överiksi vedettyä suoraa puhetta. Titta on saanut tarpeekseen elämästä sellaisena kuin hän sen on tuntenut. Syvällinen itsetutkiskelu alkaa vaatekaapista, jonne Titta lukittautuu tutkiskelemaan julmaa sydäntään. Puoliso saa tarpeekseen ja lähtee lätkimään. Alkaa kirjeiden sarja, joilla Titta pommittaa ensin vanhaa survivalisti isäänsä, sitten viihteelle sielunsa myynyttä ystävään, ja lopulta täysin tuntemattomia, kuten tunnetun luostarin igumeenia ja satunnaista puhelinluettelosta nykäistyä henkilöä x. Osa vastaa saamiinsa kirjeisiin, osa ei.

Ensimmäiset kirjeet ovat lähinnä itsetutkiskelua ja suoraa valitusta vastaanottajan toimista. Purettuaan sydäntään ja pohdittuaan vaihtoehtojaan Titta alkaa suunnitella uudenlaista terapiamuotoa meille tavallisen pahoille ihmisille. Terapiaa, joka ei synnyttäisi virheellisiä kuvitelmia omasta itsestä, vaan jossa aidosti tutkitaan ihmistä kaikessa pikkumaisuudessaan ja v*ttumaisuudessaan. Kirjeiden sivulauseissa hahmottuu kuva siitä, mitä kaiken tämän paasauksen taustalla on tapahtunut, joskin paljon jää myös pimentoon.

Kuuleminen oli hupaisaa, vetävää luettavaa. Suorat sanat pysyivät pääosin kohtuuden rajoissa, vaikka osa vastaanottajista olikin eri mieltä. Vain kirjeistä viimeinen, stand up -showta hahmotteleva osuus tuntui lattealta, vaikka sen kautta paljastuikin Titan puuhista eniten. En siis ollut aivan myyty, mutta mustan huumorin vaikeassa lajissa Niemi onnistuu varsin hyvin.

[Salla Erho · Rating 5 out of 5]

Häkellyttävä tykitys, joka vaati itseltäni hieman aikaa päästä sisälle. Mutta sitten olikin menoa. Päähenkilö Titta K. on päättänyt tulla kuulluksi ja on valinnut ilmaisunsa välineeksi kirjeet. Kahdeksassa kirjeessään hän totisesti antaa kuulua. Kirjeet ovat vimmaista monologia, joiden kohteeksi valikoituvat yhtä lailla rakastettu kuin satunnaisesti arvottu kanssaihminenkin. Kirjeiden lomaan sekoittuu tekstikatkelmia, kuten Rumin runoutta, tilannekuvausta speed datingista, kuvataitelija Alpo Jaakolan mietteitä (!). Pidin kirjan vimmaisuudesta, rakenteesta, mustasta huumorista ja päähenkilöstä, joka kaikessa hillittömyydessään arvioi yhteiskuntaamme varsin osuvasti. Kirja on täynnä kohtia, jotka haluaisin tallentaa muistiin ja joiden aiheuttamaa tunnetta lienee kontekstista irrotettuna vaikea saavuttaa. Kirjaan vain tämän, lähinnä itselleni. Tämä on kirjeestä igumeenille. Titta on kirjoittanut hänelle monisanaisesti halustaan “peruuttaa luoksenne luostariin”. Igumeeni ei ideasta innostu, mistä suivaantuneena Titta ruotii kirkon kaupallisuutta ja heittää: “Tuote-ehdotus. Jeesuksen muotoinen suuri tyyny, jolla on pitkät kädet. Ne pitkät kädet yksinäinen, maailman runtelema ihminen voi vetää ympärilleen ja tuntea yhteyttä ja tunteita Jeesuksen sylissä. Ole hyvä!” (tässä kohtaa nauroin ääneen, oli myös kohtia, joissa itketti).
Koskettava on kirjan otsikko ja peruskysymys: minkä verran aidosti kuuntelemme?

[Anu Eerola · Rating 5 out of 5]

Marjo Niemeä en ollut aiemmin lukenut ja varasin kirjan ihan vain koska se oli nostettu Finlandia-ehdokkaaksi. En oikeastaan edes odottanut mitään erityistä.

Mutta hyvänen aika, mikä kirja. Sekavan, tasapainottoman ihmisen levotonta verbaali-ilotulitusta, jossa kaikki saavat osansa. Onko tämä nykyihmisen kuva?

Marjo Niemen teoksiin aion tutustua enemmänkin. Lisäksi Alpo Jaakolan patsaspuistokin alkoi ihmeesti kiinnostaa!

[Heli Järvenpää · Rating 3 out of 5]

Aluksi ja välillä oli vaikea saada kiinni kirjeiden väliin kirjoitetuista kappaleista ja siitä puhuivatko ne kertojan äänellä vai olivatko nostoja muualta. Oivaltavia sanaryöppyjä ja pelotonta henkilökuvan paljastamista. Päähenkilö tuntui ensin sekavalta, välillä vaaralliselta, ahdistavalta, inhimilliseltä, rasittavalta ja lukijana saattoi olla vain onnekas, ettei ole päätynyt hänen kirjeenvaihto”kaverikseen”.

[Apina_lukee_kirjoja · Rating 4 out of 5]

Totally nuts. And yet so very true. Profoundly true. The book got a bit too repetitive, so wasn't quite as quick a read as I thought after the first section. But nonetheless I'm interested in reading it again - to understand more about what's going on. There are so many events and themes thrown at the reader it is easy to miss things; and the speed of narration keeps the reader going - no time for reflection.

A really interesting book.

[Heidi]

Kirjan keskushenkilö Titta kirjoittaa kirjeitä ja hänellä on asiaa. Hän ei (enää) vaikene. Titta saattaa joskus joidenkin normien mukaan mennä asiassaan yli, mutta Titta ei pysähdy, Tittaa ei pysäytetä vaan Titta kertoo totuutensa ja jatkaa matkaa. Joskus haluaisin kysyä Titalta, että miksi, mutta en luultavasti uskalla. Titta oli jollakin tavalla minulle myös karnevalistinen hahmo.

[Lotta Yli-Hukkala · Rating 2 out of 5]

Odotin kirjan lukemista, mutta Kuuleminen ei lopulta ollutkaan mun kirja. Päähenkilön kaksisataa sivua jatkunut överi avautuminen ei jotenkin jaksanut nyt kiinnostaa, vaikkakin Niemi on erittäin lahjakas kirjoittaja ja yksittäiset oivallukset sekä sanoilla leikittelyt naurattivat.

[Peony · Rating 2 out of 5]

Oli ehkä noussut liian korkealle odotukset tälle kirjalle. Kirjassa oli hyvää kirjoittamista, eikä se toki ollut huono. Mielestäni _kuulin_ mitä kirjoittaja halusi ilmaista, mutta tämä ei nyt vain itselleni kolahtanut. 2,5 tähteä.

[Anna-Kaisa · Rating 2 out of 5]

Tämä oli minulle aika vaikea. En jaksanut keskittyä tarpeeksi. Hauska vuodatus, vähän kuin puheripuli, muuttui puuduttavaksi aika nopeasti. Samat teemat toistuivat läpi kirjan, mutta en siltikään oikein löytänyt punaista lankaa.

[Janne Aukia · Rating 4 out of 5]

Ei ehkä sen tyylistä huumoria/parodiaa mikä yleensä tarttuisi itselle käteen, mutta välillä aforistisia, oivaltavia lauseita ja lopussa mennään riittävän isosti. Kirjan teemoista pingottuu jonkinlainen oma maailmansa. Enkä ole aiemmin lukenut samanlaista kirjaa.

[Pekka · Rating 2 out of 5]

Vaikea lukukokemus. Joskus heti kirjan alussa pelkää, ettei kirja vaan ole minua varten ja vaikka Kuuleminen nosti esimerkiksi pahuutta käsittelevässä luvussa tasoaan roimasti, lopussa tuntui taas pakkopullalta.

[Hannu Sinisalo · Rating 2 out of 5]

Äh. Ei nyt vain lähtenyt. Raskas kirja, jonka pointti kyllä tulee selväksi, mutta joka ei sykähdytä.

[Aira · Rating 4 out of 5]

Tämä oli tyyliltään omintakeinen, hauska ja vähän surullinenkin kirja. Alkoi vähän kankeasti, mutta parani kun kirjan tyyliin pääsi paremmin sisään. Tykkäsin kovasti!

[Koivula]

"Usko"-osio hersyvä, muuten en päässyt imuun. Finlandia-ehdokas -21.
Helmet: 34 (kirjailijan nimessä luontosana)
Pohjoinen: 3 (sisältää kirjeitä)

[Ilona · Rating 3 out of 5]

Venähti liian pitkäksi ja ärsytykseni kuohahti yli loppua kohden.