What do you think?
Rate this book
Salit
”Viipyminen pienen muotokuvan äärellä paljastaa / katsojasta enemmän kuin katseen kohteesta”.
Kaija Rantakarin kolmas runokokoelma kirjaa herkällä intuitiolla ja tarkkaavaisuudella liikettä katsojan ja taideteoksen välillä. Sen hiljainen mutta lumoavan ilmaisuvoimainen kieli onnistuu kuvaamaan niitä mikroliikahduksia, joita keskittynyt asian – muotokuvan, ihmisen, säätilan – äärellä oleminen aiheuttaa. ”Silmieni pienet sormet taittelemassa auki laskoksiasi”.
Huomion kohde siirtyy vaivihkaisesti maalauksesta maisemaan ja toiseen ihmiseen. Runojen kiihkeän hiljainen puhunta kohostaa vuoroin vernissan ja sametin materiaalisuutta, vuoroin halua, joka on kaikkea muuta kuin kepeää ja viatonta: ”Piirrän sormellani viivaa rintalastaasi / niin monta kertaa / että olet haljeta käsiini”.
Salit on ilmaisultaan hyvin keskittynyt kokoelma, joka pienillä siirroilla, kuin kirjoen, rakentaa pakahduttavan voimakasta runoutta maalauksista, halusta ja havainnosta. ”Lisään tänne vielä kourallisen pimeää / ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa”
Kaija Rantakarin kolmas runokokoelma kirjaa herkällä intuitiolla ja tarkkaavaisuudella liikettä katsojan ja taideteoksen välillä. Sen hiljainen mutta lumoavan ilmaisuvoimainen kieli onnistuu kuvaamaan niitä mikroliikahduksia, joita keskittynyt asian – muotokuvan, ihmisen, säätilan – äärellä oleminen aiheuttaa. ”Silmieni pienet sormet taittelemassa auki laskoksiasi”.
Huomion kohde siirtyy vaivihkaisesti maalauksesta maisemaan ja toiseen ihmiseen. Runojen kiihkeän hiljainen puhunta kohostaa vuoroin vernissan ja sametin materiaalisuutta, vuoroin halua, joka on kaikkea muuta kuin kepeää ja viatonta: ”Piirrän sormellani viivaa rintalastaasi / niin monta kertaa / että olet haljeta käsiini”.
Salit on ilmaisultaan hyvin keskittynyt kokoelma, joka pienillä siirroilla, kuin kirjoen, rakentaa pakahduttavan voimakasta runoutta maalauksista, halusta ja havainnosta. ”Lisään tänne vielä kourallisen pimeää / ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa”
- GenresPoetryFinnish Literature
103 pages, Hardcover
First published January 1, 2021
1 person is currently reading
55 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 13 of 13 reviews
July 5, 2021
"ollaan muuten hiljaa koko matka
mutta nimetään tienvarren kukat
oikeilla nimillä ja keksityillä"
...
"viipyminen pienen muotokuvan äärellä paljastaa katsojasta enemmän kuin katseen kohteesta"
Tästä tuli minulle avain tähän teokseen. Se kertoo tosiaan lukijasta enemmän kuin teoksesta, kenties.
Saleja on seitsemän. Niissä katsotaan -ainakin aluksi- muotokuvia, ollaan näyttelytilassa, etsitään jotain, jotakuta, joka tiedetään tunnistettavaksi kun se tulee kohdalle. Sali salilta kuvista (vai kuvasta) tulee, jos ei nyt enemmän lihaa ja verta, niin ainakin jotain mitä koskettaa, jonka tukkaan tarttua, jonka tuoksu on mullan ja mädäntyvän hedelmän ja vernissan.
Aluksi ajattelin: kirjoittaisipa Rantakari seuraavaksi esityksistä näin. Sitten ajattelin: tällä ei ole mitään tekemistä kuvataiteen kanssa vaan se on kulissi tai metafora tai lähde romanss(e)ille. Nyt ajattelen: tämä tihkuu erotiikkaa ja kaipausta ja on täydellinen ja surullinen ja voimannuttava. Kilpeä metsien sijaan saleissa.
mutta nimetään tienvarren kukat
oikeilla nimillä ja keksityillä"
...
"viipyminen pienen muotokuvan äärellä paljastaa katsojasta enemmän kuin katseen kohteesta"
Tästä tuli minulle avain tähän teokseen. Se kertoo tosiaan lukijasta enemmän kuin teoksesta, kenties.
Saleja on seitsemän. Niissä katsotaan -ainakin aluksi- muotokuvia, ollaan näyttelytilassa, etsitään jotain, jotakuta, joka tiedetään tunnistettavaksi kun se tulee kohdalle. Sali salilta kuvista (vai kuvasta) tulee, jos ei nyt enemmän lihaa ja verta, niin ainakin jotain mitä koskettaa, jonka tukkaan tarttua, jonka tuoksu on mullan ja mädäntyvän hedelmän ja vernissan.
Aluksi ajattelin: kirjoittaisipa Rantakari seuraavaksi esityksistä näin. Sitten ajattelin: tällä ei ole mitään tekemistä kuvataiteen kanssa vaan se on kulissi tai metafora tai lähde romanss(e)ille. Nyt ajattelen: tämä tihkuu erotiikkaa ja kaipausta ja on täydellinen ja surullinen ja voimannuttava. Kilpeä metsien sijaan saleissa.
Read
May 27, 2021Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä.
"peilaan itseäni vernissasta"
Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn
sen yhden naisen eteen,
jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua.
Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan.
Sitä ei voi kukaan estää.
Pääni sisällä hän on kokonaan minun.
*
Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa.
Stendahlin syndrooma par excellence.
Päihtyminen teoksen edessä.
Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä.
Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole.
Vielä nyt roolit ovat näin.
Ne johtavat harhaan.
"olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar,
vuosiksi sivuun laskostettu uni
nyt kaikkien nähtäväksi levitetty"
*
Salit on punaista samettia ja sen punaisuus pysyy.
Kun lauletaan: "She wore blue velvet / Bluer than velvet was the night / Softer than satin was the light" sininen on edelleen punaista, vaikka se lähtisikin kohti silmiä sinisenä, saapuu se perille punaisena.
Sinisen ydin on punainen, vaikka Rantakari kirjoittaakin "koboltinsinisestä sametista", sillä onhan niin, että juuri punaiseen samettiin veri naamioituu taitavimmin.
"olen kireää punaista ja
haluan viiltää itseni
vapaaksi kaulasta ranteeseen"
*
Mitä taideteosta katsoessa tapahtuu?
Voidaanko aina olettaa, että katsoja on subjekti? Että subjektiksi on syytä kutsua juuri häntä, joka kävelee taideteoksen eteen? Pysähtyy ja juuttuu salin lankkulattiaksi naamioituun juoksuhiekkaan.
Voidaanko aina olettaa, että muutos tapahtuu vain toisessa? Että vierailijan ja vierailun kohteen välillä on jollakin tapaa selkeät rajat?
Tuossa hän menee.
Hän menee kohti, eikä hän ole liikkeellä pelkästään hyvin aikein.
Lumoukseen kuuluu halu ottaa omaksi tuhoamalla.
"yritän sanoa, että olet seisseen veden marmoria
yritän sanoa, että olet sekä jalokiviä että patinaa"
[...]
"yritän sanoa, että pilaan sinut siitä nauttien
yritän sanoa, että suudelmasi vuotavat terälehtiä"
Nämä ovat ne lauseet, joihin ensimmäiseksi jäin kiinni niin, että en osaa niistä irrota.
Että niistä ei halua toipua.
Että toipuminen olisi liian kivuliasta.
Irti revittyä nahkaa ja migreenin vangitsevat sahalaidat.
Sillä tunteella, jonka Salien rivit herättävät on nimi.
En tiedä sitä. Se ei sijaitse kielessä.
Siinä on yötä ja kamppailua, kauniin alla etenevää, synkkien seutujen kautta kiertyvää mustaa.
Melaina kholee.
*
Salit kihisee aistillisuutta kuin päiväuniensa painajaisista juuri heränneet laiskat käärmeet.
On halua.
On halua, joka ei täyty.
Missä on se paikka, jossa nämä runot tuntuvat?
Se ruumiin salainen sopukka, jonka anatomian tuntijat kerta toisensa jälkeen ohittavat.
Ruumiin autiomaa, hylätty maa. Katsomalla eläväksi tehty.
Huomaan sen kyllä. Sen
miten
"taivutat ruumiistasi maljan,
jota tarjoat juotavaksi lunnaita vastaan"
*
Runojen korostuneen esteettinen rekisteri liikkuu rajalla jatkuvasti valppaana.
Urhoollinen sotilas, petollinen tarpeen tullen.
"lisään tänne vielä kourallisen pimeää
ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa"
Rantakarin runot ovat ihosta vielä lämpimiä helmiä.
Niihin imeytynyttä parfyymia, rakastetun kalpealta otsalta yön tunteina salaa pullotettua hikeä.
Ja punainen on vain toinen nimi vihreälle absintille.
"peilaan itseäni vernissasta"
Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn
sen yhden naisen eteen,
jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua.
Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan.
Sitä ei voi kukaan estää.
Pääni sisällä hän on kokonaan minun.
*
Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa.
Stendahlin syndrooma par excellence.
Päihtyminen teoksen edessä.
Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä.
Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole.
Vielä nyt roolit ovat näin.
Ne johtavat harhaan.
"olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar,
vuosiksi sivuun laskostettu uni
nyt kaikkien nähtäväksi levitetty"
*
Salit on punaista samettia ja sen punaisuus pysyy.
Kun lauletaan: "She wore blue velvet / Bluer than velvet was the night / Softer than satin was the light" sininen on edelleen punaista, vaikka se lähtisikin kohti silmiä sinisenä, saapuu se perille punaisena.
Sinisen ydin on punainen, vaikka Rantakari kirjoittaakin "koboltinsinisestä sametista", sillä onhan niin, että juuri punaiseen samettiin veri naamioituu taitavimmin.
"olen kireää punaista ja
haluan viiltää itseni
vapaaksi kaulasta ranteeseen"
*
Mitä taideteosta katsoessa tapahtuu?
Voidaanko aina olettaa, että katsoja on subjekti? Että subjektiksi on syytä kutsua juuri häntä, joka kävelee taideteoksen eteen? Pysähtyy ja juuttuu salin lankkulattiaksi naamioituun juoksuhiekkaan.
Voidaanko aina olettaa, että muutos tapahtuu vain toisessa? Että vierailijan ja vierailun kohteen välillä on jollakin tapaa selkeät rajat?
Tuossa hän menee.
Hän menee kohti, eikä hän ole liikkeellä pelkästään hyvin aikein.
Lumoukseen kuuluu halu ottaa omaksi tuhoamalla.
"yritän sanoa, että olet seisseen veden marmoria
yritän sanoa, että olet sekä jalokiviä että patinaa"
[...]
"yritän sanoa, että pilaan sinut siitä nauttien
yritän sanoa, että suudelmasi vuotavat terälehtiä"
Nämä ovat ne lauseet, joihin ensimmäiseksi jäin kiinni niin, että en osaa niistä irrota.
Että niistä ei halua toipua.
Että toipuminen olisi liian kivuliasta.
Irti revittyä nahkaa ja migreenin vangitsevat sahalaidat.
Sillä tunteella, jonka Salien rivit herättävät on nimi.
En tiedä sitä. Se ei sijaitse kielessä.
Siinä on yötä ja kamppailua, kauniin alla etenevää, synkkien seutujen kautta kiertyvää mustaa.
Melaina kholee.
*
Salit kihisee aistillisuutta kuin päiväuniensa painajaisista juuri heränneet laiskat käärmeet.
On halua.
On halua, joka ei täyty.
Missä on se paikka, jossa nämä runot tuntuvat?
Se ruumiin salainen sopukka, jonka anatomian tuntijat kerta toisensa jälkeen ohittavat.
Ruumiin autiomaa, hylätty maa. Katsomalla eläväksi tehty.
Huomaan sen kyllä. Sen
miten
"taivutat ruumiistasi maljan,
jota tarjoat juotavaksi lunnaita vastaan"
*
Runojen korostuneen esteettinen rekisteri liikkuu rajalla jatkuvasti valppaana.
Urhoollinen sotilas, petollinen tarpeen tullen.
"lisään tänne vielä kourallisen pimeää
ja sylissä lepäävät kätesi ovat kuin kauniit kimput valoa"
Rantakarin runot ovat ihosta vielä lämpimiä helmiä.
Niihin imeytynyttä parfyymia, rakastetun kalpealta otsalta yön tunteina salaa pullotettua hikeä.
Ja punainen on vain toinen nimi vihreälle absintille.
August 29, 2021
Luin tämän joskus kesällä kiitos Aura Nurmen ja hänen instalivensä. Tätä todella voi lähestyä säekerrallaan, kaunista, esteettistä tekstiä. Miltei kaipasin jopa räiskyvämpää ja roisimpaa erotiikkaa näihin rakkausrunoihin, joita muotokuvamuusista on kirjoitettu. Edelleen ajattelen kuvaa peukalosta, joka losahtaa? läpi hedelmän kuoresta. Ja vaikkei se suinkaan tämän teoksen lukutavan kannalta ole olennaista, saatoin ehkä tunnistaa yhden inspiraation kohteina olleista tauluista ja se minut kuvataideihmisenä teki onnelliseksi. Ehdottomasti runokokoelma, johon täytyy palata toistekin.
February 16, 2022
Rantakarin Salit on todella upea runoteos, joka kuvaa taiteen esteettistä kokemusta, mutta myös ihastumista, himoa ja kaikkia niitä joskus jopa tukahduttavia tunteita, joita ne tuo mukanaan. Nämä kaksi teemaa ovat rinnastettavissa toisiinsa - joskus runojen minä ottaa muotokuvien henkilöt mielikuviinsa ja nuo mielikuvat tihkuvat erotiikkaa. Runoja voi lukea osana teosta, yksittäisinä runoina tai pelkkinä mietelauseina, kaikki toimii. Aforistisia runoja, joissa paljon metaforia ja merkityksiä, merkitykset oikein tihkuvat säikeiden raamien yli. Pidin erityisesti näkökulmasta, jossa muotokuvien naisia tarkasteltiin miehisen katseen läpi. En yleensä pidä runoudesta, mutta tässä oli sitä kuuluisaa jotain.
September 30, 2021
Kirjoitin teoksesta kritiikin Runografi-sivustolle, josta se on luettavissa kokonaisuudessaan. Alla otteet tekstin alusta ja lopusta.
Kahden olennon välillä on raja, mutta kun se hämärtyy, voidaan puhua läheisyydestä. Tähän hetkeen Kaija Rantakarin runot pysäyttävät pakahduttavalla tavalla. Tärkeä temaattinen lähtökohta Salit-teoksessa on myös muotokuvan äärelle seisahtuminen: “kymmenet liikkumattomuuden tunnit / materialisoituvat / osaksi kauneuden kokoelmaa”.
Tunne, tunnistaminen ja havainnon paljaus välittyvät lukiessa niin vahvoina, että ajoittain miltei haukon henkeäni. Tähän vaikutukseen ei moni kirja pysty.
”tila on korkeaa ilmaa / asetelma asetelman sisällä // magneetti muodostuu ja magnetismi värisyttää // katseenkutsumat tirkistelijät / sivelevät meitä kumpaakin”
Kahden olennon välillä on raja, mutta kun se hämärtyy, voidaan puhua läheisyydestä. Tähän hetkeen Kaija Rantakarin runot pysäyttävät pakahduttavalla tavalla. Tärkeä temaattinen lähtökohta Salit-teoksessa on myös muotokuvan äärelle seisahtuminen: “kymmenet liikkumattomuuden tunnit / materialisoituvat / osaksi kauneuden kokoelmaa”.
Tunne, tunnistaminen ja havainnon paljaus välittyvät lukiessa niin vahvoina, että ajoittain miltei haukon henkeäni. Tähän vaikutukseen ei moni kirja pysty.
”tila on korkeaa ilmaa / asetelma asetelman sisällä // magneetti muodostuu ja magnetismi värisyttää // katseenkutsumat tirkistelijät / sivelevät meitä kumpaakin”
Read
December 15, 2024"yön monoliitti
kukkien puutteessa poimit maasta kiviä"
...
Ei mikään helpoin, mutta opettavainen ja pysähtymään kehottava runokirja. On ihanaa lukea muiden arvosteluja, runot aukeavat uudelleen ja uudelleen. Ihastuneena varmasti hyvää luettavaa. Tähtiarvostelua hankalaa antaa, ehkä jotain 3,5 maissa?
Neljäs sali oli suosikkini, siellä viihtyisin varmasti toistekin.
...
"jokin antaa pinnassa periksi –
kesti kauan löytää sinut
kumarrun ja sydän lipeää
sormien välissä tyhjää, sormien välissä yötä"
...
"pukeudun unia varten
ehkä sinä tulet taas
ja annan sinun riisua itseni
ehkä tulee jotain muuta
joka riisuu valveen"
kukkien puutteessa poimit maasta kiviä"
...
Ei mikään helpoin, mutta opettavainen ja pysähtymään kehottava runokirja. On ihanaa lukea muiden arvosteluja, runot aukeavat uudelleen ja uudelleen. Ihastuneena varmasti hyvää luettavaa. Tähtiarvostelua hankalaa antaa, ehkä jotain 3,5 maissa?
Neljäs sali oli suosikkini, siellä viihtyisin varmasti toistekin.
...
"jokin antaa pinnassa periksi –
kesti kauan löytää sinut
kumarrun ja sydän lipeää
sormien välissä tyhjää, sormien välissä yötä"
...
"pukeudun unia varten
ehkä sinä tulet taas
ja annan sinun riisua itseni
ehkä tulee jotain muuta
joka riisuu valveen"
September 10, 2022
“synnyn sormenpäistäsi, noin vain
kosketat minua ja minulla on ruumis
missä ennen oli
on nyt enemmän
maailmat ovat toisten alle peittyneitä
siveltimenvetoja, hiljaisia vokaaleja,
äkillisiä väistöjä
ja vielä äkillisempiä kaikuja
-- kuulen hengityksesi,
ei ole mitään muuta salaisuutta”
kosketat minua ja minulla on ruumis
missä ennen oli
on nyt enemmän
maailmat ovat toisten alle peittyneitä
siveltimenvetoja, hiljaisia vokaaleja,
äkillisiä väistöjä
ja vielä äkillisempiä kaikuja
-- kuulen hengityksesi,
ei ole mitään muuta salaisuutta”
April 14, 2021
Sykähdyttävä, pysäyttävä. Nousi pala kurkkuun useasti tätä lukiessa. Kauniita tapoja koskettaa unia joissa nähdään ja jäädään näkemättä. Todella vaikuttava.
December 13, 2023
Kaija Rantakarin kolmannessa runokokoelmassa Salit kierrellään taidegallerian tai museon saleissa katselemassa taidetta. Katse ei kuitenkaan liu’u teoksesta toiseen tuosta noin vain: “peilaan itseäni vernissasta, / sovitan kasvoja kasvoihin”. Tämä on yhteyden ja kosketuksen etsimistä: “etsin sinua gallerioista, / harvaan ja tiheään ripustetuilta seiniltä”.
Salit luo tilan tuntua ja siihen tilaan kohtaamisia. Katsojan ja katsotun välillä kipinöi, “silmieni pienet sormet taittelemassa auki laskoksiasi”. Rantakari on erinomainen intimiteetin, läheisyyden ja kosketuksen kuvaaja, mikä näkyy tässäkin kokoelmassa hienosti. Näillä sivuilla sykähtelee.
Taiteentuntija saa kokoelmasta luultavasti irti vielä enemmän tunnistaessaan teoksia, joihin Rantakari viittaa – oletan, että kokoelman sivuilla katsellaan todellisia teoksia; jos ei, tämä on kenties vieläkin hienompaa. Ilmankin Salit on antoisa kuljeskeluelämys, jonka sivuilla saa nauttia hienosta kielestä ja välillisesti taide-elämyksistä. Se on puhuttelevaa ja koskettavaa runoutta, jossa on kauniisti sanottuja oivalluksia.
Kolmannen luetun kokoelman myötä Rantakari nousee vankasti suosikkirunoilijoideni joukkoon. Jokainen tähän asti lukemani kokoelma on ollut osuma. Vielä on tutustumatta esikoiskokoelma Mikado – sen pariin seuraavaksi.
Salit luo tilan tuntua ja siihen tilaan kohtaamisia. Katsojan ja katsotun välillä kipinöi, “silmieni pienet sormet taittelemassa auki laskoksiasi”. Rantakari on erinomainen intimiteetin, läheisyyden ja kosketuksen kuvaaja, mikä näkyy tässäkin kokoelmassa hienosti. Näillä sivuilla sykähtelee.
Taiteentuntija saa kokoelmasta luultavasti irti vielä enemmän tunnistaessaan teoksia, joihin Rantakari viittaa – oletan, että kokoelman sivuilla katsellaan todellisia teoksia; jos ei, tämä on kenties vieläkin hienompaa. Ilmankin Salit on antoisa kuljeskeluelämys, jonka sivuilla saa nauttia hienosta kielestä ja välillisesti taide-elämyksistä. Se on puhuttelevaa ja koskettavaa runoutta, jossa on kauniisti sanottuja oivalluksia.
Kolmannen luetun kokoelman myötä Rantakari nousee vankasti suosikkirunoilijoideni joukkoon. Jokainen tähän asti lukemani kokoelma on ollut osuma. Vielä on tutustumatta esikoiskokoelma Mikado – sen pariin seuraavaksi.
ollaan muuten hiljaa koko matka,
mutta nimetään tienvarren kukat
oikeilla nimillä ja keksityillä
February 24, 2022
Hämmästyttävän tuttuja ajatelmia. Uskon, että tämä jää kasvamaan ajatuksissa myöhemmin, vaikka valitettavasti ensivaikutelma ei vastannutkaan korkeita odotuksiani. Tuttuus oli joka tapauksessa lukukokemuksessani merkittävän syvää, tunsin enemmän kuin samaistumista Rantakarin hullaantumiseen maalausten naisten äärellä. Olen yrittänyt sanoittaa omia tunteitani maalaustaiteen ja taideteosten äärellä aikaisemmin, ja Rantakari löysi lähemmäs kuin mihin itse olen tähän mennessä päässyt. Aihe mielestäni avautuisi vielä enemmänkin, syvemmälle ja useampiin suuntiin, mutta siihen todennäköisesti vaikuttaa enemmän oma kuvataiteilijuuteni ja omat runon tulkitsemisen kehnot taitoni kuin Rantakarin tekstin laatu.
July 19, 2021
Such beautiful language, so much longing and ache. I know how heartbreak feels and I also do know the ache from the feeling that is unnamed, a nostalgic longing to a life never lived, I sensed the same feels from this book. Very tight and clear, extremely clever and well-written.
Some of my favourite parts:
sinulla on hiestä tehty puku, hädin tuskin havaittava
kuvittelen itseni riisumaan sen
kukkien puutteessa poimit maasta kiviä
kirjot pois aikaa
mutta neulastasi purkautuu siitepölyä
hedelmän oranssi valaisee
Some of my favourite parts:
sinulla on hiestä tehty puku, hädin tuskin havaittava
kuvittelen itseni riisumaan sen
kukkien puutteessa poimit maasta kiviä
kirjot pois aikaa
mutta neulastasi purkautuu siitepölyä
hedelmän oranssi valaisee
May 17, 2022
kaunista
Displaying 1 - 13 of 13 reviews