Olen lukenut Hurskaiselta aiemmin vain esseitä, ja varsin esseemäisissä vesissä tämäkin romaani kulkee. En sano, että se olisi huono asia. Viime aikoina on julkaistu useampikin esseetä ja romaania kerronnassaan kiinnostavasti yhdistelevä teos, ja siihen joukkoon Kuihtuminenkin osuu.
Kuihtumisessa tehdään matkaa autolla ja junalla, sekä ennen kaikkea kertojan muistoissa ja mielessä. Matkakaveriksi löytyy viinaanmenevä vanha mies ja pääteasemaksi jää Kouvola- mikä sopii kirjan loppuun kyllä kutkuttavan hyvin. Romaanissa on useita, kaikessa lakonisuudessaan teräviä päätelmiä niin monella tasolla pilalla olevasta maailmasta, teräviksi hiottuja ajatuksia, joita tekee mieli kerätä talteen (”Jos romaanit jäävät kirjoittamatta, ne joutuu elämään.”), mutta paikoin kyllä myös vain laiskahkoa vittuilua - vähän kaikille, vähän kaikesta. Eniten kyytiä saavat minäkertojan vanhemmat ja heidän sukupolvensa, itsensä (kirja)markkinavoimille myyneet, somessa paistattelevat kirjoittajakollegat ja yksinkertaiset, yleisössä istuvat lukijat. Välillä tulee olo, että nämä herjat on kyllä erinäisissä yhteyksissä kuultu jo.
Satiirissaan romaanin kirjoittava minäkertoja tulee luoneeksi satiirin myös itsestään: kollegat ja lukijat mennen tullen haukkuva, ylimielinen (tai sellaiseksi itseinhossaan tekeytyvä), ilmeisen porvarillisesta taustasta tuleva, tympääntynyt ja tympäännyttävä marisija tuskastuu itsekin itseensä: ”Olen väsynyt vihaamaan niin paljon, että tunne kannattelisi minua päivästä, ihmiskontaktista tai teoksesta toiseen.” Ja tämä tuska tarinan edetessä vain syvenee. En lainkaan yllättynyt siitäkään, että niiden harvojen kertojan hyväksymien tai ihailemien kirjailijoiden joukosta löytyy lähinnä sellaisia herroja kuin Houellebecq.
Nimiä kyllä tiputellaan, mikä tietysti tällaiseen läpeensä kirjalliseen ja myös kirjallista maailmaa kommentoivaan teokseen sopiikin.
”Olen käyttänyt kiertoilmauksia, vaikka tarkoitukseni on ollut haistatella väkijoukossa”, sanoo kertoja teoksen yhä synkemmäksi käyvässä loppuosuudessa. Tämä tarkoitus käy kyllä teoksessa selväksi, antaumuksella. Loppua kohden teos tuntuu muuttuvan jollain tapaa myös romaanimaisemmaksi, kun kertojan synkkä syöksykierre syvenee yllättävilläkin tavoilla. Katharsista se ei kuitenkaan tarjoa, ainoastaan lisää synkkyyttä, yhden ruumiin ja vähän lisää vittuilua, myös sisäänpäin kääntyvää. Siinä jäädään kuin pysäytyskuvaan maailmasta, jossa ei mitään uutta auringon alla: ”Kouvolassa ei mikään lopu.”