What do you think?
Rate this book
Kalasatama
Millaista on elää lesbona ja vapaaehtoisesti lapsettomana feministinä pakastimennurkassa, jota Suomeksi kutsutaan?
Kalasatama on Tuuve Aron kymmenes teos ja esseistisessä tyylissään hänelle uusi aluevaltaus. Kirjoittajansa oloista kirjailijaa kuvaava romaani on kertomus sairastumisesta ja paranemisesta sekä koettelemuksista, joihin patologinen nykykulttuurimme ihmisen ajaa.
Teos yhdistää omaperäisesti ja jarruttelematta autofiktiivisiä aineksia ja räväkkää yhteiskuntakritiikkiä, jossa tarkastelun kohteina ovat muiden muassa mielenterveyden hoito, kirjallisuusmaailma, uskonnot ja uskomushoidot, vuosituhannen vaihteen homokulttuuri, #metoo sekä ilmiö nimeltään ”heterouteen vangittujen kauhu”.
"Ammoin niin lokoisaa homokorttiani oltiin repimässä silpuksi: olinhan valkoinen, keskiluokkainen ja etuoikeutettu eurooppalaislesbo, jolla ei ollut edes epäselvyyksiä sukupuoli-identiteetin kanssa! Nationalistimme kutsuvat vastustajiaan suvakeiksi. Mutta asetelmahan on juuri päinvastainen. He hyväksyvät riemumielin riveihinsä kenet tahansa hampaattoman sekakäyttäjän ja etelävaltioiden lippua kumartavan mökinmummun, kunhan nämä vain ovat ”suomalaisia”. Sen sijaan me – feministit, antirasistit ja muut parsanpurijat – torjumme kaikki jotka eivät osaa lausua sanaa bropropriaatio hyvin nopeasti monta kertaa peräkkäin."
Kalasatama on äkäisen hauska kirja kaikille ihmisyyden haavakohdista kiinnostuneille.
Kalasatama on Tuuve Aron kymmenes teos ja esseistisessä tyylissään hänelle uusi aluevaltaus. Kirjoittajansa oloista kirjailijaa kuvaava romaani on kertomus sairastumisesta ja paranemisesta sekä koettelemuksista, joihin patologinen nykykulttuurimme ihmisen ajaa.
Teos yhdistää omaperäisesti ja jarruttelematta autofiktiivisiä aineksia ja räväkkää yhteiskuntakritiikkiä, jossa tarkastelun kohteina ovat muiden muassa mielenterveyden hoito, kirjallisuusmaailma, uskonnot ja uskomushoidot, vuosituhannen vaihteen homokulttuuri, #metoo sekä ilmiö nimeltään ”heterouteen vangittujen kauhu”.
"Ammoin niin lokoisaa homokorttiani oltiin repimässä silpuksi: olinhan valkoinen, keskiluokkainen ja etuoikeutettu eurooppalaislesbo, jolla ei ollut edes epäselvyyksiä sukupuoli-identiteetin kanssa! Nationalistimme kutsuvat vastustajiaan suvakeiksi. Mutta asetelmahan on juuri päinvastainen. He hyväksyvät riemumielin riveihinsä kenet tahansa hampaattoman sekakäyttäjän ja etelävaltioiden lippua kumartavan mökinmummun, kunhan nämä vain ovat ”suomalaisia”. Sen sijaan me – feministit, antirasistit ja muut parsanpurijat – torjumme kaikki jotka eivät osaa lausua sanaa bropropriaatio hyvin nopeasti monta kertaa peräkkäin."
Kalasatama on äkäisen hauska kirja kaikille ihmisyyden haavakohdista kiinnostuneille.
295 pages, Hardcover
Published January 1, 2020
9 people are currently reading
156 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 52 reviews
December 25, 2020
Voihan hitsinpimpulat. Rakastin tämän kirjan ilkeyttä. Hyvin rajattu ja haltuun otettu keino uppoaa muhun aina. Ei säästellä, ei ehkäillä, sanotaan niin kuin tunnetaan. Lajihybridi esseetä, autofiktiota ja fiktiota, vähän standupia ja pamflettia myös. Kyytiä saavat heterot ja suomalainen mielenterveystyö ja kaikki siltä väliltä. Ongelma tulee siinä, että Kalasatama heittäytyy tarpeettoman ilkeäksi biseksuaaleja kohtaan. Muu kuittailu on normia tai instituutiota tai yksittäistä tyyppiä kohtaan, mutta muutenkin alisteisessa asemassa (vrt. feikkaamisen ja heterouden valitsemisen eetos) olevat bit saavat ihan silkkaa ripulia päälleen ilman vitsiksi nostavaa armahdusta. Se ei ole ok. Väitän, että ilmeisen halutun pointin olisi voinut esittää yhtä älykkäästi kuin muunkin roastin tässä. Outo, harmillinen ja ruma juttu, joka vei lukukokemuksesta tenhoa.
December 3, 2020
Autofiktiivinen romaani lesboudesta, mielenterveydestä, kirjailijuudesta, naiseudesta, metoo-liikehdinnästä ja monesta muusta teemasta. Mukaan on ehtinyt myös kevään ja kesän 2020 tapahtumia.
Biseksuaalisuuden kuvaamisesta: Kun esitetään "räväkkää yhteiskuntakritiikkiä", mikä pitää sisällään kiisteltyjä tai jopa vahingollisia ajatuksia ("biseksuaalit eivät oikeasti tiedä, mitä on kasvaa ja elää seksuaalivähemmistössä" tai "biseksuaaleilla on valinnan mahdollisuus toisin kuin homoilla"), toivoisin niiden osalta hieman lisää reflektiota. On tärkeää puhua esimerkiksi lesboyhteisön sisäisistä ongelmakohdista ja bifobiasta, mutta tässä teoksessa reflektiota oli niiden osalta harmillisen vähän.
Biseksuaalisuuden kuvaamisesta: Kun esitetään "räväkkää yhteiskuntakritiikkiä", mikä pitää sisällään kiisteltyjä tai jopa vahingollisia ajatuksia ("biseksuaalit eivät oikeasti tiedä, mitä on kasvaa ja elää seksuaalivähemmistössä" tai "biseksuaaleilla on valinnan mahdollisuus toisin kuin homoilla"), toivoisin niiden osalta hieman lisää reflektiota. On tärkeää puhua esimerkiksi lesboyhteisön sisäisistä ongelmakohdista ja bifobiasta, mutta tässä teoksessa reflektiota oli niiden osalta harmillisen vähän.
October 23, 2021
Kerrassaan erikoinen lukukokemus. Pidin alun lapsuus- ja perhekuvauksesta, mutta viimeistään puolivälin kohdalla teos alkaa muistuttaa enemmän pamflettia kuin autofiktiivistä romaania. Biseksuaalien ainainen petollisuus ja nykynuorten mollaaminen ovat jo sinänsä aika tunkkaisia näkökulmia provoiluun, mutta ilkeilystä saavat osansa myös esimerkiksi drag queenit, transmiehet, Pimppini on valloillaan -kirja, meikkaavat ja korkokenkiä käyttävät naiset ja vääränlaiset (köökki-)naiskirjailijat. Loppupuolella päästään jo raiskausfantasiaan:
"Onko se vihapuhetta, jos toivon myrkyllisten incel-miesten vapautuvan ei-toivotusta selibaatistaan jossakin isokokoisten homomiesten johtamassa vankilassa?" (S.248)
Inceleitä voi ja pitää kritisoida, mutta onko se tehtävä näin mauttomasti? Teoksessa on hämmentävän vähän minkäänlaista rakenteellista analyysia siihen nähden, että namedroppailua on sivukaupalla Marxista Baudrillardiin. En väitä etteikö Arolla olisi paikoin osuvia ja hauskojakin piikkejä, mutta pääosin lukukokemus oli sekava ja vaivaannuttava.
"Onko se vihapuhetta, jos toivon myrkyllisten incel-miesten vapautuvan ei-toivotusta selibaatistaan jossakin isokokoisten homomiesten johtamassa vankilassa?" (S.248)
Inceleitä voi ja pitää kritisoida, mutta onko se tehtävä näin mauttomasti? Teoksessa on hämmentävän vähän minkäänlaista rakenteellista analyysia siihen nähden, että namedroppailua on sivukaupalla Marxista Baudrillardiin. En väitä etteikö Arolla olisi paikoin osuvia ja hauskojakin piikkejä, mutta pääosin lukukokemus oli sekava ja vaivaannuttava.
Read
October 3, 2020En ymmärrä miksi aina luen näitä autofiktiota, kun olen niihin lopen kyllästynyt. Tässä myös erityisesti hiersi penseä tapa, jolla biseksuaaleista kirjoitettiin.
January 27, 2021
Raivokas, vihainen, suorastaan hengästyttävä teos joka sekoittaa kaikkea mahdollista (auto)fiktiosta poliittiseen julistukseen. Ajoittain erinomaisen hauska ilkeydessään. Myönnän, että nauroin ääneen kun Aro kirjoittaa kaikkien tunnistamasta nimettömästä mieskirjailijasta seuraavaa: "Katselin televisiosta hämähäkkimäisen laihaa ja kalpeaa mieskirjailijaa, joka on kirjoittanut kielellisesti ylipursuilevan tiiliskiven mutta joka ei saanut muodostettua lausetta sanomatta niinku ja tota noin ja emmä tiedä. [---] toivoin lapsimiehelle pelkkää hyvää, ennen kaikkea voimia hiljalleen aikuistua, sillä ei voinut olla helppoa olla niin lahjakas ja niin pihalla kuin hän." Aron ilkeys kohdistuu kaikkialle ja meihin kaikkiin ja osittain se on juuri siitä syystä nautinnollista. (Anteeksi.) Kalasatama käsittelee kaikkea mahdollista: misogyniaa (maailmassa ja sateenkaariyhteisöissä), #metoo-liikettä, mielenterveysongelmia ja niiden hoitoa, kirjoittamista ja kirjallisuusmaailmaa, uskontoa, sateenkaaren eri sävyjä, jne.
Olisin kamalasti halunnut antaa tälle kirjalle ainakin neljä tähteä, mutta yli eikä ympäri ei päästä siitä, että teos sortuu bifobiaan kyllästyttävän käsitellyllä tavalla (jos syrjit, keksi edes joku uusi tapa!). Jotenkin haluaisin ajatella, että sateenkaariporukat pitävät toistensa puolia ja vahtivat selustaa, mutta toisaalta myös Aro kirjoittaa yhteisöjen katoamisesta ja mm. niissä hyvinvoivasta misogyniasta ja vihamielisestä suhtautumisesta eri identiteetteihin. Selitys mutta ei tekosyy?
Kalasataman kauneus onkin ehkä juuri siinä, että vaikkemme olisikaan samaa mieltä Aron kanssa, tuo tämä teos selvin sanoin esille sukupolvien välisen kuilun sateenkaariyhteisöissä ja antaa ikkunan myös edellisen sukupolven maailman ymmärtämiseen. Osittain liikaa (liian nopeasti) muuttunut maailma (ja kadonneet lesbobaarit!) selittävät teoksen katkeraa sävyä. On vaikeaa ymmärtää nykynuorison vapaampaa elämää, kun itse on joutunut elämään vihapuheen ja väkivallan keskellä. Ehkä? Joka tapauksessa kirjan kauneus jää bifobian jalkoihin ja se on sääli. Ilmankin olisi saatu kirja aikaiseksi! Ja aivan erinomainen kirja! Oikeastaan Aro olisi voinut vain kirjoittaa kokonaisen teoksen nimettömistä mieskirjailijoista ja misogyniasta, siinä olisi ollut ihan tarpeeksi sisältöä tähän kirjaan.
Meneekö tämä sateenkaarihyllyyn vai ei? Voiko tämän ajatella olevan kirja, jossa käsitellään bifobiaa vaikka myös ollaan fobisia? Periaatteena on ollut, että homo/trans/jne fobisia teoksia sinne ei laiteta. Mielipiteet (ja perustelut!) kiinnostaa!
Olisin kamalasti halunnut antaa tälle kirjalle ainakin neljä tähteä, mutta yli eikä ympäri ei päästä siitä, että teos sortuu bifobiaan kyllästyttävän käsitellyllä tavalla (jos syrjit, keksi edes joku uusi tapa!). Jotenkin haluaisin ajatella, että sateenkaariporukat pitävät toistensa puolia ja vahtivat selustaa, mutta toisaalta myös Aro kirjoittaa yhteisöjen katoamisesta ja mm. niissä hyvinvoivasta misogyniasta ja vihamielisestä suhtautumisesta eri identiteetteihin. Selitys mutta ei tekosyy?
Kalasataman kauneus onkin ehkä juuri siinä, että vaikkemme olisikaan samaa mieltä Aron kanssa, tuo tämä teos selvin sanoin esille sukupolvien välisen kuilun sateenkaariyhteisöissä ja antaa ikkunan myös edellisen sukupolven maailman ymmärtämiseen. Osittain liikaa (liian nopeasti) muuttunut maailma (ja kadonneet lesbobaarit!) selittävät teoksen katkeraa sävyä. On vaikeaa ymmärtää nykynuorison vapaampaa elämää, kun itse on joutunut elämään vihapuheen ja väkivallan keskellä. Ehkä? Joka tapauksessa kirjan kauneus jää bifobian jalkoihin ja se on sääli. Ilmankin olisi saatu kirja aikaiseksi! Ja aivan erinomainen kirja! Oikeastaan Aro olisi voinut vain kirjoittaa kokonaisen teoksen nimettömistä mieskirjailijoista ja misogyniasta, siinä olisi ollut ihan tarpeeksi sisältöä tähän kirjaan.
Meneekö tämä sateenkaarihyllyyn vai ei? Voiko tämän ajatella olevan kirja, jossa käsitellään bifobiaa vaikka myös ollaan fobisia? Periaatteena on ollut, että homo/trans/jne fobisia teoksia sinne ei laiteta. Mielipiteet (ja perustelut!) kiinnostaa!
January 1, 2022
Olipa kamalan sekava, ilkeä, uhriutuva, itsestäänselvä ja tekopyhä kirja. En jaksa edes avautua, mikä kaikki tässä ärsytti ja ei toiminut.
January 2, 2021
Kalasatama alkaa autofiktioromaanina, mutta puolenvälin paikkeilla huomaan sen muuntuneen vaivihkaa esseeksi, tyylin ja äänen juuri muuttumatta. Ovelaa. Pamfletistakin on puhuttu, ja ehkä kirjassa on osioita, joissa sellaiseenkin julistukseen päästään. Teemoja on aika paljon, vanhempi-lapsisuhteista mielenterveysongelmiin, parisuhdetuskailuihin, lesbouteen ja seksuaalivähemmistöjen kulttuureihin, feminismiin, kirjoittamiseen, taiteilijapiireihin... Vähän meinaa tulla ahdasta, mutta monien aiheiden käsittely on freesiä, esim. se miten homoseksuaalisuus nähdään vapauden mahdollistajana, koska heteroita rajoittavat monet tiukkoihin sukupuolirooleihin ja perheeseen liittyvät odotukset, joista sateenkaariväki elää erillään – vaikka tämä vapaus ei läheskään kompensoi syrjinnän aiheuttamaa ahdistusta. Joissain kohdin teos sivuaa Anu Silfverbergin Sinut on nähty -esseekirjaa, ja olisi ehkä ollut lukukokemukselleni eduksi, jos en olisi lukenut Silfverbergiä vastikään ennen Kalasatamaa. Aro luonnehtii asioita ja ilmiöitä purevasti – välillä tuntuu siltä, että kommentointi menee vähän ilkeäksikin. Monin paikoin kirjaa oli kyllä hauska lukea pidäkkeettömyydessään. Pidän siitä, miten kirjoittamiseen suhtaudutaan teoksessa sopivan leikkimielisesti ja se näyttäytyy iloisena asiana. Haluaisin kaapata tätä iloa ja valistunutta leikkiä omaankin tekemiseen, koska huomaan itse usein suhtautuvani kirjoittamiseen kuolemanvakavana, sisäisillä vaatimuksilla ladattuna asiana, vaikka tiedän että toinen lähestymistapa voisi keventää oloa.
”Berit poppoineen johti tyttöterroria länsihelsinkiläisessä rotankolossa joka pöyhkeästi nimitti itseään yläasteeksi. Se oli tunkkainen sakinhivutuksen, vessa-ahdistelun ja homofobian tyyssija. Opettajat olivat yhtä typeriä kuin oppilaat, monet oppilaista eivät oppineet lukemaan mutta kylläkin haistelemaan liimaa ja diilaamaan piriä.” (s. 33)
”Rakastun naiseen koska hänessä tunnistan jotain tärkeää. Jotain tuttua, jotain erityistä mihin koen yhteyttä. Tunnistan kätketyn kauneuden ja särön ja kyvyn tunnistaa minussa kätketty kauneus ja särö.” (s. 78)
”Berit poppoineen johti tyttöterroria länsihelsinkiläisessä rotankolossa joka pöyhkeästi nimitti itseään yläasteeksi. Se oli tunkkainen sakinhivutuksen, vessa-ahdistelun ja homofobian tyyssija. Opettajat olivat yhtä typeriä kuin oppilaat, monet oppilaista eivät oppineet lukemaan mutta kylläkin haistelemaan liimaa ja diilaamaan piriä.” (s. 33)
”Rakastun naiseen koska hänessä tunnistan jotain tärkeää. Jotain tuttua, jotain erityistä mihin koen yhteyttä. Tunnistan kätketyn kauneuden ja särön ja kyvyn tunnistaa minussa kätketty kauneus ja särö.” (s. 78)
May 5, 2021
if I see the word lesbian, I read and continue till the end, same with bad lesbian movies.
Provosoiva kirja, joka lupasi kärkevää yhteiskuntakriitikkiä. Ehkä sain sitäkin, mutta näin vähemmistöedustajana, täytyy todeta, että häiritsi hyvin paljon reflektoimaton bifobia. Samoin ei-binääristen nuorten väärin sukupuolittaminen ja ylipäätään pölyttynyt käsitys naiseudesta sidottuna lesbouteen samalla kun päähenkilö kuitenkin erottaa (hetero)naiseuden lesbouteen liittyvästä naiseudesta. Pisti silmään, että Meksiko kuvattiin jotenkin tosi halveksuvasti ja niitä poloisia heteronaisiakin tunnuttiin halveksuvan ja paljon. Ei ollut minun kirjani, olisi paremmalla ajattelulla voinut hyvin olla, koska tässä oli hyvää aikaperspektiiviä naisbaarien häviämiseen ja muuhun pieneen sateenkaarihistoriaan. Että terveisiä kirjailijalle, tämä homosteleva ei-binääri prinsessa kyllä arvostaa kaikkia häntä ennen eläneitä naisia ja queerihmisiä ja tietää, missä kiitollisuuden velassa elää.
Provosoiva kirja, joka lupasi kärkevää yhteiskuntakriitikkiä. Ehkä sain sitäkin, mutta näin vähemmistöedustajana, täytyy todeta, että häiritsi hyvin paljon reflektoimaton bifobia. Samoin ei-binääristen nuorten väärin sukupuolittaminen ja ylipäätään pölyttynyt käsitys naiseudesta sidottuna lesbouteen samalla kun päähenkilö kuitenkin erottaa (hetero)naiseuden lesbouteen liittyvästä naiseudesta. Pisti silmään, että Meksiko kuvattiin jotenkin tosi halveksuvasti ja niitä poloisia heteronaisiakin tunnuttiin halveksuvan ja paljon. Ei ollut minun kirjani, olisi paremmalla ajattelulla voinut hyvin olla, koska tässä oli hyvää aikaperspektiiviä naisbaarien häviämiseen ja muuhun pieneen sateenkaarihistoriaan. Että terveisiä kirjailijalle, tämä homosteleva ei-binääri prinsessa kyllä arvostaa kaikkia häntä ennen eläneitä naisia ja queerihmisiä ja tietää, missä kiitollisuuden velassa elää.
Read
December 30, 2021Esseistiikkaa ja autofiktiota sekoittava Kalasatama on täynnä viiltävää draivia. Se on teoksena armoa tuntematon kirjoittajaansa kohtaan ja tässä mielessä sen sukulaisuusteokseksi asettautuu Laura Gustafssonin Pohja.
Teoksen tyylistä voi saada käsitystä esim. seuraavasta sitaatista:
"Suvaituksi tuleminen on tavallaan hieno homma, paljon parempi kuin vaikka murhatuksi tuleminen."
Suvaituksi tuleminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. "Tuntuu, että suvaitsemalla hyvää tarkoittavat heterot pyrkivät ottamaan homouden haltuunsa."
Kalasatamassa keskeisiä aiheita ovat lesbous, mielenterveysongelmat ja kirjailijat. Ensihavahtuminen lesbouteen tapahtuu Tuuven ollessa 10-vuotias, kun hän ihastuu Ruotsin euroviisuedustajaan Carola Häggvistiin ja tämän esittämään lauluun nimeltä Främling, jonka myötä myös osa Tuuven tuntemuksista tulee sanoitetuiksi.
Tuuven isä on paska tyyppi, joka ei tyttärestään juuri ole kiinnostunut. Miten hän tytärtään ehtisikään huomioida, kun maailmassa on niin paljon naisia, jotka isää vetävät puoleensa. Tuuve varttuu äitinsä kanssa ja hänen tehtäväkseen muodostuu korvata äidilleen "kaikki se, minkä hän [äiti] on miehissä menettänyt."
Tuuven varttumista aikuiseksi hallitsee tarve "tulla hyväksytyksi hinnalla millä hyvänsä." Tilannetta ei paranne se, että kun Tuuve raivoaa äiti sulkee hänet huoneeseensa, eikä osaa (tai jaksa) lohduttaa tytärtään.
Kalasataman kuvaukset suomalaisesta mielenterveysasioiden hoidosta on karua luettavaa. Tuuve käy Kalasataman terveysasemalla hyvin huonosti suomea puhuvan lääkärin vastaanotolla, jolta saatu "apu" tiivistyy lääkäriin kehotukseen: "Sina. Syö Ketipinor."
Toksisesta maskuliinisuudesta on viime aikoina puhuttu paljon, mutta sen feminiinisestä vastineesta vähemmän. Aron mukaan toksisessa feminiinisyydessä on kaksi päälinjaa. Näistä ensimmäistä edustaa avuton ja yksinkertainen nainen, jonka päätehtävä elämässä on löytää mies. Toinen toksisen feminiinisyyden muoto on ns. vahva nainen, joka polkeet muut jalkoihinsa.
Aro ruoppaa kirjassaan kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa liittyviä sukupuoliasetelmia ja toteaa, että teosten tulkinta ja arvottaminen tapahtuu sukupuolen kautta.
"Suomen naiskirjailijat muuttuvat kirjailijoiksi vain, jos he kirjoittavat sodasta."
Kirjamaailmaa käsitellään Kalasatamassa muutoinkin varsin kaunistelematta.
"[t]ekemisen arvo on näkyvyydessä, ei sisällössä, ja näkyvyys tarkoittaa usein itsensä alentamista ja häpäisemistä."
Sanon tähän kohtaan Amen ja suosittelen lukemaan Kalasataman.
Teoksen tyylistä voi saada käsitystä esim. seuraavasta sitaatista:
"Suvaituksi tuleminen on tavallaan hieno homma, paljon parempi kuin vaikka murhatuksi tuleminen."
Suvaituksi tuleminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. "Tuntuu, että suvaitsemalla hyvää tarkoittavat heterot pyrkivät ottamaan homouden haltuunsa."
Kalasatamassa keskeisiä aiheita ovat lesbous, mielenterveysongelmat ja kirjailijat. Ensihavahtuminen lesbouteen tapahtuu Tuuven ollessa 10-vuotias, kun hän ihastuu Ruotsin euroviisuedustajaan Carola Häggvistiin ja tämän esittämään lauluun nimeltä Främling, jonka myötä myös osa Tuuven tuntemuksista tulee sanoitetuiksi.
Tuuven isä on paska tyyppi, joka ei tyttärestään juuri ole kiinnostunut. Miten hän tytärtään ehtisikään huomioida, kun maailmassa on niin paljon naisia, jotka isää vetävät puoleensa. Tuuve varttuu äitinsä kanssa ja hänen tehtäväkseen muodostuu korvata äidilleen "kaikki se, minkä hän [äiti] on miehissä menettänyt."
Tuuven varttumista aikuiseksi hallitsee tarve "tulla hyväksytyksi hinnalla millä hyvänsä." Tilannetta ei paranne se, että kun Tuuve raivoaa äiti sulkee hänet huoneeseensa, eikä osaa (tai jaksa) lohduttaa tytärtään.
Kalasataman kuvaukset suomalaisesta mielenterveysasioiden hoidosta on karua luettavaa. Tuuve käy Kalasataman terveysasemalla hyvin huonosti suomea puhuvan lääkärin vastaanotolla, jolta saatu "apu" tiivistyy lääkäriin kehotukseen: "Sina. Syö Ketipinor."
Toksisesta maskuliinisuudesta on viime aikoina puhuttu paljon, mutta sen feminiinisestä vastineesta vähemmän. Aron mukaan toksisessa feminiinisyydessä on kaksi päälinjaa. Näistä ensimmäistä edustaa avuton ja yksinkertainen nainen, jonka päätehtävä elämässä on löytää mies. Toinen toksisen feminiinisyyden muoto on ns. vahva nainen, joka polkeet muut jalkoihinsa.
Aro ruoppaa kirjassaan kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa liittyviä sukupuoliasetelmia ja toteaa, että teosten tulkinta ja arvottaminen tapahtuu sukupuolen kautta.
"Suomen naiskirjailijat muuttuvat kirjailijoiksi vain, jos he kirjoittavat sodasta."
Kirjamaailmaa käsitellään Kalasatamassa muutoinkin varsin kaunistelematta.
"[t]ekemisen arvo on näkyvyydessä, ei sisällössä, ja näkyvyys tarkoittaa usein itsensä alentamista ja häpäisemistä."
Sanon tähän kohtaan Amen ja suosittelen lukemaan Kalasataman.
May 28, 2021
Tätä kirjaa on vaikea pisteyttää. Nautin kyllä suuresti sen lukemisesta. Se on kirjoitettu todella sujuvasti ja siinä oli tosi hauskoja kohtia, joten painavasta asiasta huolimatta lukeminen tuntui kevyeltä. Aion ehdottomasti palata kirjan moniin kohtiin tulevaisuudessa. Samalla teos oli mielestäni paikoin epätasainen: alun mielenterveyskertomukset unohtanut puolenvälin jälkeen pitkäksi aikaa, kun Aro keskittyy autofiktiivisuuden sijasta enemmän esseetyyliin. En myöskään ollut kaikesta kirjailijan kanssa samaa mieltä. (Eikä tarvitsekaan olla!)
November 4, 2020
Tämä kirja on paitsi yhteiskunnallinen myös hauska! Tärkeä puheenvuoro joka osuu lujaa mutta välttää kaikenlaisen ryppyotsaisuuden. Suosittelen lämpimästi!
November 2, 2025
Mulla on jotenkin aika ristiriitaset tunteet lukemastani. Välillä ajatukset oli niin samaistuttavia että riemastutti ja ilahdutti että joku kirjottaa niitä auki, ulos ja julki. Etenkin ajatukset vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, sukupuolten tasa-arvosta ja uskonnoista resonoi suuresti.
Välillä taas kirja oli tosi ikävä, ilkeä, syrjivä ja vihainen, että halusin lopettaa kesken (jota en ikinä tee). Etenkin otteet biseksuaaleista oli turhia ja osoittaa juuri sitä syrjintää mitä biseksuaaleja kohtaan kohdistetaan seksuaalivähemmistöissä. Mitään rakennetta tai juonta tässä ei myöskään ollut joka vähän rapautti lukukokemusta.
Valitettavasti päällimmäiseksi mulle kuitenkin jäi olo että tämä oli keski-ikäisen valitusvirsi joka on kirjoitettu vain omaksi terapioinniksi.
Välillä taas kirja oli tosi ikävä, ilkeä, syrjivä ja vihainen, että halusin lopettaa kesken (jota en ikinä tee). Etenkin otteet biseksuaaleista oli turhia ja osoittaa juuri sitä syrjintää mitä biseksuaaleja kohtaan kohdistetaan seksuaalivähemmistöissä. Mitään rakennetta tai juonta tässä ei myöskään ollut joka vähän rapautti lukukokemusta.
Valitettavasti päällimmäiseksi mulle kuitenkin jäi olo että tämä oli keski-ikäisen valitusvirsi joka on kirjoitettu vain omaksi terapioinniksi.
November 14, 2020
Tässä kirjassa oli ihan superpaljon kiinnostavaa. Alkupuoli lapsuuskuvauksineen oli hauska ja huippu: samaistuin kalvavaan outouden ja erilaisuuden kokemukseen ja ties mihin tarkkoihin ja pisteliäisiin havaintoihin maailmasta ja perheestä ja sukupuolinormeista ja tyrskähtelin ääneen. Sitten lesboksi identifioituva kertoja läväytti bifobisia lausuntoja, jotka vituttivat panseksuaalia lukijaa. Vai että bi-ihmiset eivät tiedä millaista on elää seksuaalivähemmistönä tässä maailmassa. Että "heillä on aina mahdollisuus valita" tjsp. Voi hyvä elämä. Taidanpa hetimiten vaihtaa johonkin random jamppaan, sillä minullahan on mahdollisuus valita! Kiitos Tuuve Aro, että muistutit tästä. No joo. Eivät bi-lausunnot ainoiksi harmituksen aiheiksi jääneet. Jokin misogyniakin tuikki jatkuvasti eri kohdissa. Antti Holman ilkeyttä rakastan, koska hän on tasapuolisen julma kaikkia tallustajaryhmiä kohtaan ja aina vähintään yhtä armoton itseään kohtaan, mutta Aron kirjassa jokin ylimielisyys häiritsi. Vaikka siis ymmärrän hyvin vähemmistöstressin ja vihaisuuden (VAIKKA OLENKIN PANSEKSUAALI JOKA EI OIKEASTI TAJUA MILLAISTA ON KUULUA SEKSUAALIVÄHEMMISTÖÖN EIKU MITEN SE MENI HEHHEH). Lisäksi loppua kohti kirja muuttui yleisahdistuneeksi paasaamiseksi. Siitä huolimatta tämä ei missään tapauksessa ollut huono kirja. Aluksi ajattelin, että tämä on mestariteos, mutta sitten väsyin ja ärryin. Mutta samaistuin silti edelleen. Nobody's perfect.
August 15, 2021
Odotin, missä kohtaa se bissejen dissaus oikein alkaa, eikä sitä varsinaisesti koskaan tullut. Siellä täällä on yksittäisiä kuitteja, mutta odotin paljon enemmän enkä osannut lopulta pahastua. Enemmän minua vaivasivat joidenkin kommenttien jos nyt ei suoranainen ksenofobisuus niin toiseuttaminen.
Aro on minua 16 vuotta vanhempi, eli olemme vissiinkin eri sukupolvea. Tämä näkyy siinä, että minusta oli tosi kummallista lukea, kuinka minäkertoja luennoi vaahtoamalla asioista, joista kaikki (järkevät ihmiset) ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Kuka on hänen yleisönsä, kuka teoksen sisäislukija jne., jos sellaisista vielä puhutaan?Olen myös itse varsin vihainen ihminen, mutta Kalasataman vihan aiheiden tai syiden edessä olin kyllä pitkälti kulmat koholla.
Ihmettelin, miksi joku esittää nämä vanhat jutut vuonna 2020 tosissaan. Jos näitä haluaa käsitellä, pitäisi olla edes ironinen tai jotain. Ehkä naiiviin vaikutelmaan oli osasyynä se, että aiheet BLM:stä uskontokritiikkiin marssitettiin estradille nopeaan ja hyvin pintapuoliseen käsittelyyn, ikään kuin tavoitteena olisi ollut esitellä mielipide mahdollisimman monesta asiasta.
Ehkä tässä kävi kuten Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua -teoksen kohdallakin: feminismi sun muu on mennyt niin paljon eteenpäin 70-luvulla syntyneiden elämää rajoittaneista probleemoista, että vauhkoamisen aiheet tuntuvat olevan jo vähän passé. Toisaalta samantyyppisten ajatusten kanssa painin myös Vitun ruma -teosta tavatessani. Feminismi on omassa elämässäni paljon läsnä (vaikken mikään aallonharjalainen olekaan), joten perusasioista lukeminen ei tarjoa hirveästi uutta. Ennemmin huomaan suhtautuvani kriittisesti siihen, miten asiat esitetään ja miten hyvin vaikkapa kapitalismikritiikki otetaan feministisessä puheessa (diskurssissa!!1!) haltuun, mikä onkin sitten aika raskasta.
En myöskään jaa Aron huumoria. Monet selvästi naurattamistarkoituksessa tehdyt sanavalinnat olivat mielestäni jälleen vähän noloja ja niistä paistoi yliyrittäminen. Välillä irvistelin mielessäni. Yliyrittämisestä tuli mieleen Riikka Pulkkinen ja vihaisesta hyperbolin vaahtoamisesta Laurie Penny. Aron ja Pennyn pääasiallinen tehokeino on totta vie liioittelu.
Aron teksti kuitenkin imaisee mukaansa, ja viihdyin teoksen parissa mainiosti. Suosikkikohtiani olivat hoitohenkilökunnan kanssa käydyt "litteroidut" dialogit sekä kuvaukset nimettömäksi jätetyistä mutta selvästi tunnistettavista kulttuurikentän toimijoista. Tykkään arvuutella ja tunnistaa.
Oikeastaan tämän arviotekstin kirjoitettuani tajuan, että Kalasatama tarjosi loistavan tilaisuuden tuumailla eri sukupolviin kuuluvien feministien kokemuksia.
Aro on minua 16 vuotta vanhempi, eli olemme vissiinkin eri sukupolvea. Tämä näkyy siinä, että minusta oli tosi kummallista lukea, kuinka minäkertoja luennoi vaahtoamalla asioista, joista kaikki (järkevät ihmiset) ovat jo valmiiksi samaa mieltä. Kuka on hänen yleisönsä, kuka teoksen sisäislukija jne., jos sellaisista vielä puhutaan?Olen myös itse varsin vihainen ihminen, mutta Kalasataman vihan aiheiden tai syiden edessä olin kyllä pitkälti kulmat koholla.
Ihmettelin, miksi joku esittää nämä vanhat jutut vuonna 2020 tosissaan. Jos näitä haluaa käsitellä, pitäisi olla edes ironinen tai jotain. Ehkä naiiviin vaikutelmaan oli osasyynä se, että aiheet BLM:stä uskontokritiikkiin marssitettiin estradille nopeaan ja hyvin pintapuoliseen käsittelyyn, ikään kuin tavoitteena olisi ollut esitellä mielipide mahdollisimman monesta asiasta.
Ehkä tässä kävi kuten Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua -teoksen kohdallakin: feminismi sun muu on mennyt niin paljon eteenpäin 70-luvulla syntyneiden elämää rajoittaneista probleemoista, että vauhkoamisen aiheet tuntuvat olevan jo vähän passé. Toisaalta samantyyppisten ajatusten kanssa painin myös Vitun ruma -teosta tavatessani. Feminismi on omassa elämässäni paljon läsnä (vaikken mikään aallonharjalainen olekaan), joten perusasioista lukeminen ei tarjoa hirveästi uutta. Ennemmin huomaan suhtautuvani kriittisesti siihen, miten asiat esitetään ja miten hyvin vaikkapa kapitalismikritiikki otetaan feministisessä puheessa (diskurssissa!!1!) haltuun, mikä onkin sitten aika raskasta.
En myöskään jaa Aron huumoria. Monet selvästi naurattamistarkoituksessa tehdyt sanavalinnat olivat mielestäni jälleen vähän noloja ja niistä paistoi yliyrittäminen. Välillä irvistelin mielessäni. Yliyrittämisestä tuli mieleen Riikka Pulkkinen ja vihaisesta hyperbolin vaahtoamisesta Laurie Penny. Aron ja Pennyn pääasiallinen tehokeino on totta vie liioittelu.
Aron teksti kuitenkin imaisee mukaansa, ja viihdyin teoksen parissa mainiosti. Suosikkikohtiani olivat hoitohenkilökunnan kanssa käydyt "litteroidut" dialogit sekä kuvaukset nimettömäksi jätetyistä mutta selvästi tunnistettavista kulttuurikentän toimijoista. Tykkään arvuutella ja tunnistaa.
Oikeastaan tämän arviotekstin kirjoitettuani tajuan, että Kalasatama tarjosi loistavan tilaisuuden tuumailla eri sukupolviin kuuluvien feministien kokemuksia.
October 30, 2025
Kirjoittajalla on aika tunkkainen käsitys muista naisista. Ja biseksuaaleista. Ja äideistä.
Joistain kirjan aiheista olisi saanut ihan mielenkiintoisia esseitä, mutta tällainen autofiktiivinen napanöyhdän kaivelu ei sytyttänyt. Kai tämä yrittää olla hauska ja ironinen, mutta päätyy kuulostamaan lähinnä katkeralta.
Joistain kirjan aiheista olisi saanut ihan mielenkiintoisia esseitä, mutta tällainen autofiktiivinen napanöyhdän kaivelu ei sytyttänyt. Kai tämä yrittää olla hauska ja ironinen, mutta päätyy kuulostamaan lähinnä katkeralta.
April 8, 2021
Välillä tosi osuvia juttuja, virkistävän anteeksipyytelemättömästi esitettynä, mutta sitten jotain "ennen oltiin rehellisesti lesboja, mitä tämä nykyajan identiteettisälä on" ja vastaavaa, mitkä tuntuivat todella mollaavilta. Kokonaisuutena ei voi sanoa, että pidin, mutta jotkut kohdat olivat mainioitakin. 2-2,5 tähteä.
April 26, 2021
Kyllä oli osuvaa ja terävää menoa, itketti ja nauratti samaan aikaan! Jotkut näkyy ottaneen kirjan aika ryppyotsaisesti, minusta sen moneen suuntaan osuva kritiikki on tehty humoristisesti ja joskus jopa kieli poskessa. Nautin siitä, miten lajityypit sekoittuvat ja maailmat kohtaavat yllätyksellisesti. Virkistävää raivoa, suosittelen!
January 27, 2021
Railakasta ravistelua, tiukkaa tykitystä. Aro antaa palaa, eikä pysähdy silittelemään sen enempää terveydenhoitojärjestelmää, mielenterveystyötä, omaa perhe- ja ihmissuhdehistoriaansa, kirjallisuus- tai muitakaan piirejä. Kiehtova autofiktion, esseen ja pamfletin sekoitus.
February 6, 2025
Ankea ja sekava, boomerlesbon kyyninen tilitys.
Kirjan alku oli lupaava, autofiktiivinen kertomus lapsuudesta ja ihmissuhteista, mutta yhtäkkiä tarina fragmentoitui ja heitti kuperkeikkaa johonki pseudo-esseeseen, joka halusi pilkata kaikkea syventymättä kunnolla mihinkään. Aiheiden ja referenssien kirjo oli valtava, ei ihmekään ettei niissä päästy pintaa syvemmälle. Kirja tuntui lähinnä katkeran ihmisen facepäivitykseltä. Ilkeilystä saivat osansa ihan kaikki, mutta varsinkin biseksuaaleihin ja tyttöihin kohdistuva iva ja vähättely sekä rasistiset kommentit pistivät väärällä tavalla korviin. Onkohan tässä yritetty tehä satiiri ja sorruttu sen sijaan haitallisiin yleistyksiin. Ainoat ivan yläpuolelle nousevat asiat olivat lesbous (mutta vain tietynlaisena), avioero sekä kertojan oma käsitys Taiteesta. Kirjan kieli oli paikoin köyhää ja turvautui klisheisiin sanamuotoihin. Kertomuksen paras anti oli ekalla 100 sivulla. Queer-naisena nimenomaan halusin tykätä tästä kirjasta. Se oli mahdotonta. Kauhulla ajattelen että tämä kitkerä teos on dramatisoitu Ryhmiksen lavalle ihan viime vuonna ja ihmiset ovat käyneet sitä katsomassa saadakseen queer-sisältöä elämiinsä!!
Oli pakko kaivaa vielä esimerkki yhestä semi-rasistisesta ja toisaalta vaan ilkeestä kommentista, josta sävähdin. Kertoja ilmoittaa biseksuaaliselle, murretta puhuvalle tinderdeitilleen ettei halua enää tapailla häntä seuraavasti: "Näin ratikassa korealaisen naisen joka oli tosi pahasti palanut niin tuli mieleen että seurustelisin mielummin hänen kanssaan kuin sun. Ja hän oli kuitenkin tuntematon, ja korealainen, ja pahasti palanut." Taisi olla kyseessä fantasia eikä todellinen tapahtuma, mutta yhtälailla ikävä meininki.
Olisi niin valtavasti esimerkkejä haitallisesta ilkeydestä ja asioita joita nostaa, pää ihan kiehui tätä lukiessa. Tiivistän kummiski näin: en suosittele tätä kirjaa kenellekään!
Kirjan alku oli lupaava, autofiktiivinen kertomus lapsuudesta ja ihmissuhteista, mutta yhtäkkiä tarina fragmentoitui ja heitti kuperkeikkaa johonki pseudo-esseeseen, joka halusi pilkata kaikkea syventymättä kunnolla mihinkään. Aiheiden ja referenssien kirjo oli valtava, ei ihmekään ettei niissä päästy pintaa syvemmälle. Kirja tuntui lähinnä katkeran ihmisen facepäivitykseltä. Ilkeilystä saivat osansa ihan kaikki, mutta varsinkin biseksuaaleihin ja tyttöihin kohdistuva iva ja vähättely sekä rasistiset kommentit pistivät väärällä tavalla korviin. Onkohan tässä yritetty tehä satiiri ja sorruttu sen sijaan haitallisiin yleistyksiin. Ainoat ivan yläpuolelle nousevat asiat olivat lesbous (mutta vain tietynlaisena), avioero sekä kertojan oma käsitys Taiteesta. Kirjan kieli oli paikoin köyhää ja turvautui klisheisiin sanamuotoihin. Kertomuksen paras anti oli ekalla 100 sivulla. Queer-naisena nimenomaan halusin tykätä tästä kirjasta. Se oli mahdotonta. Kauhulla ajattelen että tämä kitkerä teos on dramatisoitu Ryhmiksen lavalle ihan viime vuonna ja ihmiset ovat käyneet sitä katsomassa saadakseen queer-sisältöä elämiinsä!!
Oli pakko kaivaa vielä esimerkki yhestä semi-rasistisesta ja toisaalta vaan ilkeestä kommentista, josta sävähdin. Kertoja ilmoittaa biseksuaaliselle, murretta puhuvalle tinderdeitilleen ettei halua enää tapailla häntä seuraavasti: "Näin ratikassa korealaisen naisen joka oli tosi pahasti palanut niin tuli mieleen että seurustelisin mielummin hänen kanssaan kuin sun. Ja hän oli kuitenkin tuntematon, ja korealainen, ja pahasti palanut." Taisi olla kyseessä fantasia eikä todellinen tapahtuma, mutta yhtälailla ikävä meininki.
Olisi niin valtavasti esimerkkejä haitallisesta ilkeydestä ja asioita joita nostaa, pää ihan kiehui tätä lukiessa. Tiivistän kummiski näin: en suosittele tätä kirjaa kenellekään!
May 24, 2021
Autofiktiivisiä aineksia selvästi sisältävä, paikoin hyvin esseemäinen, välillä jopa pakinan mieleen tuova romaani on kyllä kiinnostava kokonaisuus ja nautin sen paikoin hyvin kärjekkäästä, satiirisesta kritiikistä muun muassa yhteiskuntaa ja kirjallisuusmaailmaa kohtaan. Mielenterveyden kanssa käytävien kamppailujen kuvaus myös kosketti ja toimi jonkinlaisena juonen punaisena lankanakin varsin hyvin.
Välillä tuli vain häiritsevä, vieraannuttava tunne ja kokemus siitä, että nyt räiskitään vähän joka suuntaan sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi tapa, jolla romaanin minä tölvii biseksuaalisuutta, oli varsin mauton ja väsyttävä. Tässä yhä vain melko ennakkoluuloisessa maailmassa vain väsyttää lukea kirjallisuudessakin siitä, kun vähemmistöt vähättelevät tai ylenkatsovat vähemmistöjä (etenkin, jos ”kritiikki” nimenomaan kohdistuu vaikkapa seksuaaliseen suuntautumiseen - siinä kun ei ole kyse valinnasta). Se sai hämmentyneeksi ja jätti muuten mainiosta kirjasta ristiriitaisen olon.
Välillä tuli vain häiritsevä, vieraannuttava tunne ja kokemus siitä, että nyt räiskitään vähän joka suuntaan sen kummemmin miettimättä. Esimerkiksi tapa, jolla romaanin minä tölvii biseksuaalisuutta, oli varsin mauton ja väsyttävä. Tässä yhä vain melko ennakkoluuloisessa maailmassa vain väsyttää lukea kirjallisuudessakin siitä, kun vähemmistöt vähättelevät tai ylenkatsovat vähemmistöjä (etenkin, jos ”kritiikki” nimenomaan kohdistuu vaikkapa seksuaaliseen suuntautumiseen - siinä kun ei ole kyse valinnasta). Se sai hämmentyneeksi ja jätti muuten mainiosta kirjasta ristiriitaisen olon.
December 27, 2023
Ehkä 3,5 tähteä, tai sitten jäädään kolmoseen, jotenkin vaikea tähditettävä.
Odotukseni olivat korkealla takakannen ja ensimmäisten sivujen perusteella, mutta petyin hieman lukukokemukseeni. Tuntui, kuin kirjassa olisi kaksi kirjaa: tarina entisistä suhteista ja mielenterveysongelmista sekä kokoelma esseemäisiä tekstejä naisten asemasta ja tasa-arvosta. Olisin kaivannut tarkempaa rajausta tai erilaista rakennetta, jotta kirjasta olisi saanut enemmän irti.
Kirjassa oli kyllä hyviä ajatuksia, mutta sen ilkeys tuntui välillä liialliselta, vaikka kuinka olisi kyse kärjistyksistä niin kuin kiitoksissa varoitellaan. Kuten moni on Goodreads-arviossaan todennut, kirja sisältää bifobiaa, jonka olisi voinut käsitellä jollain muulla tavalla kuin vahingoittavilla stereotyypioilla.
Odotukseni olivat korkealla takakannen ja ensimmäisten sivujen perusteella, mutta petyin hieman lukukokemukseeni. Tuntui, kuin kirjassa olisi kaksi kirjaa: tarina entisistä suhteista ja mielenterveysongelmista sekä kokoelma esseemäisiä tekstejä naisten asemasta ja tasa-arvosta. Olisin kaivannut tarkempaa rajausta tai erilaista rakennetta, jotta kirjasta olisi saanut enemmän irti.
Kirjassa oli kyllä hyviä ajatuksia, mutta sen ilkeys tuntui välillä liialliselta, vaikka kuinka olisi kyse kärjistyksistä niin kuin kiitoksissa varoitellaan. Kuten moni on Goodreads-arviossaan todennut, kirja sisältää bifobiaa, jonka olisi voinut käsitellä jollain muulla tavalla kuin vahingoittavilla stereotyypioilla.
December 5, 2023
En osaa päättää, pidinkö kirjasta vai en. Välillä rakastin suoraa ja paikoin jopa ilkeää tapaa, jolla Aro käsittelee eri aihepiirejä aina mielenterveydestä uskontoon ja heteronormatiivisuuteen, mutta välillä teksti tuntui lähinnä katkeralta kiukuttelulta. Etenkin biseksuaalisuutta käsittelevät osuudet väsyttivät – eikö kirjailija todella keksi mitään freesimpää näkökulmaa kuin sen, että biseksuaaleilla on niin helppoa ja itse asiassa niistä puolet on vain kokeilunhaluisia heteroita?
Kirjan tyylilaji tuntui muuttuvan sen edetessä, mutta hieman yllättäen se ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemusta. Erityismaininta kohdille, joissa litteroitiin käyntejä mielenterveysyksikössä. Rakastin!
Kaiken kaikkiaan luin kirjaa mielenkiinnolla, vaikka paikoin pyörittelinkin silmiäni.
Kirjan tyylilaji tuntui muuttuvan sen edetessä, mutta hieman yllättäen se ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemusta. Erityismaininta kohdille, joissa litteroitiin käyntejä mielenterveysyksikössä. Rakastin!
Kaiken kaikkiaan luin kirjaa mielenkiinnolla, vaikka paikoin pyörittelinkin silmiäni.
February 23, 2021
Hämmentävän femme-, bi- ja transfobinen autofiktiivinen teos, jossa kirjailija / kirjan päähenkilö yrittää peittää ironialla (ja itseironialla) puuduttavaa ja jaarittelevaa yhteiskuntakritiikkiä. Kirjan alku oli kiinnostavin ja siksi muutamista hauskoista kohdista toinen tähti.
December 29, 2020
Taitava kirjoittaja mutta vihaisuus antoi epäkypsän vaikutelman ja kirjailija jätti monet hyvät havainnot ja oivallukset sitomatta syvällisempään tarinaan. On vaikea pitää hyvin piikikkäästä, mutta lauseet tekivät vaikutuksen.
April 26, 2021
Rohkea, omaperäinen, hauska, koskettava... Kirja joka välttää tärkeilyn ja ryppyotsaisuuden ja käsittelee rankkojakin aiheita lempeydellä. Asiallisinta uskontokritiikkiä pitkään aikaan!
December 23, 2022
Autofiktiota, esseetä, pamflettia. Nappasin kirjan lukulistalle, koska sanat "lesbo" ja "ilkeä" nousivat toistuvasti esiin arvioissa, enkä pettynyt, vaan sain juuri sitä, mitä tilasin.
Joskus kirjalle antaa täällä kolme tähteä siksi, että se on ihan hyvä, ei lainkaan huono muttei mitenkään järisyttävä. Kalasataman kohdalla kolme tähteä on kompromissi, joka ei todellakaan johdu siitä, etteikö kirja olisi herättänyt tarpeeksi vahvoja tunnereaktioita tai mieleen jääviä ajatuskulkuja. Teos pysyy hyvin kasassa, vaikka käsiteltyjen aiheiden kirjo on laaja, mutta ilahduttavan hauskojen ja terävien piikkien lisäksi mukaan mahtuu jonkin verran höttöä ja pari kaihertavaa hutia.
(Edit: Nostin arviota tähdellä in mean lesbian solidarity, koska Goodreadsin keskiarvo on minusta aivan turhan matalalla.)
Joskus kirjalle antaa täällä kolme tähteä siksi, että se on ihan hyvä, ei lainkaan huono muttei mitenkään järisyttävä. Kalasataman kohdalla kolme tähteä on kompromissi, joka ei todellakaan johdu siitä, etteikö kirja olisi herättänyt tarpeeksi vahvoja tunnereaktioita tai mieleen jääviä ajatuskulkuja. Teos pysyy hyvin kasassa, vaikka käsiteltyjen aiheiden kirjo on laaja, mutta ilahduttavan hauskojen ja terävien piikkien lisäksi mukaan mahtuu jonkin verran höttöä ja pari kaihertavaa hutia.
(Edit: Nostin arviota tähdellä in mean lesbian solidarity, koska Goodreadsin keskiarvo on minusta aivan turhan matalalla.)
February 19, 2021
Loistavan hauska kirja, joka osuu suoraan kiukkuhermoon. Ironian ja pilkan kohteina mm. patologinen nykykulttuuri, keskiluokkainen latteus ja ihmisten naiivi hyväuskoisuus. Mielenterveyden hoitoa ja homomaailmoja käsitellään, mutta kirja laajenee yleisemmille tasoille. Suosittelen!
February 2, 2021
Mainio valituskirja. Hauska, ajankohtainen.
February 22, 2021
Soljuvaa tekstiä, mielenkiintoinen sisältö
April 9, 2021
Ääh, autofiktio- ja esseekiintiöt olivat jo täynnä, sitten erehdyin – kun on niin hieno kansikin. Ja vähän houkutteli se, että monet lukututtavat olivat varoitelleet että "nyt on jo liian ilkeää!" (kaikki heteroita, sattumaako?).
Kun mentiin tarinallisella linjalla, kuvailtiin lapsuutta ja nuoruutta ja rakennettiin mulkun isän kusipäisyyden kuvaus tarkkaan viimeistä yksityiskohtaa myöten, onnistuttiin. Myös mielenterveyspotilaiden tilannetta ja kohtelua kuvattiin tarpeellisen karusti.
Mutta sitten se pamflettimainen möykkääminen, joka oli hetkittäin pistävän hauskaa ja toisinaan kaikkea muuta kuin kovin tuoretta näkökulmaa tarjoavaa tölvimistä. Kun tuntemattomanakin tunnistan kirjan sivuilta ihmisiä nimeltä, en voi kuvitella miltä tuntuu jos on hieman lähempänä kirjailijan elinpiiriä. Tavallaan röyhkeys on kiehtovaa ja se, kuinka vankasti päähenkilö (/kirjailija) uskoo omien oletustensa oikeellisuuteen (oli kyse sitten muiden kirjailijoiden motiiveista tai heteroiden parisuhdeseksistä), mutta ei se lukukokemusta ylevöittänyt.
Kun mentiin tarinallisella linjalla, kuvailtiin lapsuutta ja nuoruutta ja rakennettiin mulkun isän kusipäisyyden kuvaus tarkkaan viimeistä yksityiskohtaa myöten, onnistuttiin. Myös mielenterveyspotilaiden tilannetta ja kohtelua kuvattiin tarpeellisen karusti.
Mutta sitten se pamflettimainen möykkääminen, joka oli hetkittäin pistävän hauskaa ja toisinaan kaikkea muuta kuin kovin tuoretta näkökulmaa tarjoavaa tölvimistä. Kun tuntemattomanakin tunnistan kirjan sivuilta ihmisiä nimeltä, en voi kuvitella miltä tuntuu jos on hieman lähempänä kirjailijan elinpiiriä. Tavallaan röyhkeys on kiehtovaa ja se, kuinka vankasti päähenkilö (/kirjailija) uskoo omien oletustensa oikeellisuuteen (oli kyse sitten muiden kirjailijoiden motiiveista tai heteroiden parisuhdeseksistä), mutta ei se lukukokemusta ylevöittänyt.
Displaying 1 - 30 of 52 reviews