Karu planeetta: Kirja rakkauden kaipuusta

by Outi Mäkinen

Nuoren naisen tarina antaa äänen kaikille parisuhdetta kaipaaville

36-vuotias Outi ei ole muutamaa lyhyttä ja epämääräistä suhdetta lukuun ottamatta ollut koskaan parisuhteessa. Vaikka haluaisi. Nyt hän katsoo kohti häpeää ja kertoo tarinansa.

Teoksessa yksityinen kokemus yhdistyy elämänkulun yleiseen pohdintaan. Kirjoittaja pohtii, millaista on olla nykypäivän vanhapiika: onko hän muiden mielestä nirso akka vai tuleva hullu kissanainen. Miten pitää kiinni toivosta, kun rakkaus ei yrityksistä huolimatta tapahdu? Miten tulla yksinäisyytensä kanssa toimeen? Entä saako haaveilla vanhemmuudesta, kun ei ole ketään, kenen kanssa sen jakaisi?

Genres: Nonfiction, Finnish Literature, Feminism, Audiobook, Biography

224 pages, Hardcover

First published March 15, 2021

Reviews

[Tiia · Rating 5 out of 5]

Karu, rehellinen ja herkkä teos yksinolosta, yksinäisyydestä, sinkkuudesta, naiseudesta ja siitä, kun ei vaan oikein koskaan löydä ketään ja kaipuu rakkauteen on jatkuvasti läsnä. Biologinen kello tikittää, yhteiskunta luo paineita ja menneisyyden traumat kulkee mukana. Pystyin samaistumaan joka sivulla ja se toki teki kirjasta mulle henkilökohtaisestikin tärkeän. Todella surumielinen, ja silti jotenkin toiveikas teos. Ihastuin tähän täysin. 💔

[Susa · Rating 4 out of 5]

Olen lähes koko elämäni ollut parisuhteissa, joten en oikein edes tiennyt, olisiko minulla lupa lukea tätä. Olisiko tässä samastumispintaa ihmiselle, joka on jakanut elämäänsä vuosikausia toisten kanssa. Mutta oli, yllättävän paljon. Osa kuitenkin suhteista, joihin olen ajautunut, on johtunut juuri pelosta kohdata sitä yksinäisyyttä ja karua planeettaa, jota tässä kuvataan. Jonkinlaisesta typerästä kauhukuvasta, että jäänkö yksin.

Kaunis, ajattelemaan laittava teos.

[Viivi / Kirjailuja · Rating 5 out of 5]

Hieno! Tärkeä, kipeä, koskettava, herkkä.

Outi Mäkisen Karu planeetta - kirja rakkauden kaipuusta oli yksi vuoden koskettavimmista lukukokemuksistani. Se oli taas yksi teos, jonka keralla tutkiskelin omia yksinäisyyden kokemuksiani. Vaikka kokemukset ovat erilaisia, tunne on silti yleensä sama.

Karu planeetta on herkkä kurkistus päälle kolmekymppisen Mäkisen elämään yksinäisenä naisena, sinkkuna, perheettömänä vanhanapiikana. Se kuvaa ihailtavan avoimesti niitä haaveita, unelmia, pelkoja ja painajaisia, joita yksinäisyyden karulla planeetalla elävä kokee ja kohtaa. Yksityisyydestään huolimatta se on kouriintuntuvan samaistuttava kaikessa toivottomuudessaan, toivossaan ja toiveikkuudessaan.

Saako haaveilla lapsesta, kun ei ole edes kumppania? Jaksaako kukaan elää jatkuvasti tutka päällä - koska eihän sitä ikinä tiedä, milloin se potentiaalinen kumppaniehdokas kävelee vastaan? Mitä on, kun ei saa ketään lähelleen eikä kukaan kosketa?

4,5/5 ⭐

[Sara]

Yksinäisyys kiinnostaa minua kovasti teemana, koska yksinäisyys ja joukkoon kuulumattomuus ovat olleet elämänmittaisia kumppaneitani. Olen äärimmäisen ekstrovertti mutta ilmeisen vaikea ja vaativa ihminen, joka kaipaa paljon omaa aikaa ja tilaa ja on huono tekemään kompromisseja. Yhtäältä rakastan ihmisiä yli kaiken, toisaalta olen ihan hirveän nirso ja kestän liian eri tavalla ajattelevia ihmisiä sangen huonosti.

Oma kokemukseni yksinäisyydestä poikkeaa kuitenkin kovasti Karussa planeetassa kuvatusta. Oma yksinäisyyteni on eri tavalla valittua. Olen myös seurustellut ihan kunnolla. En osaa juurikaan samastua siihen päähänpinttymään, että on pakko löytää joku. Enkä tajua, miten niin moni edelleen löytää jonkun, kun ihmiset kuitenkin ovat tosi rasittavia. Olen tottunut hoitamaan omien asioideni lisäksi muidenkin asiat, joten en tarvitse ketään siihenkään. Mutta ei kysymys olekaan tarpeesta vaan ylellisyydestä. Tästä moni ajattelee eri tavoin kuin minä.

Olen kuitenkin vilpittömän pahoillani kertojan puolesta. Teksti oli välillä raskasta, kun tuli ihan huono olo hänen kurjuudestaan. Ei ole todellakaan helppoa olla heteronainen tässä maailmassa, jossa poikaoletut kasvatetaan törmäämään tai oikeammin ajamaan täysiä tähdäten perse edellä puuhun, siis toksiseen maskuliinisuuteen tai ainakin sen varjossa. Itseäni ei ainakaan kauheasti enää kiinnosta tehdä emotionaalista ja reproduktiivista työtä useamman aikuisen edestä.

Suorastaan huvitti, että olen lukenut melkein kaikki Karussa planeetassa siteeratut yksinäisyyttä käsittelevät teokset, tai vähintäänkin ne ovat luettavien listallani. Ehkä juuri siksi teos ei tarjonnut kovinkaan paljon uutta. Ajatukset olivat tuttuja ja useaan kertaan kuultuja. Olen silti iloinen, että näistä asioista kirjoitetaan, puretaan tabuja. Mäkisen teos on myös rehellisyydessään rohkea.

Siinä, missä siteerattaviksi valitut kirjat olivat tuttuja, eivät analyysin kohteiksi ja vertailun välineiksi valitut elokuvat (jotain mainstreamiä mies-actioniä) ja tv-sarjat (GoT) olisi voineet olla vähemmän kiinnostavia. Ne siis vähän latistivat.

Teos herätti kuitenkin paljon ajatuksia. Olen muutenkin pohtinut lapsen hankkimista viime aikoina, ja tämä lisäsi vettä myllyyn. Itselleni lapsen hankkiminen yksin on default-vaihtoehto, joten oli ihan mahdotonta saada kiinni siitä, miksi ajatus oli kirjoittajalle niin kaukainen. Olemme kaikki niin kovin erilaisia.

Mielestäni teoksessa huomioitiin kivasti myös erilaiset suhdemuodot ja orientaatiot ja oltiin mukavan normikriittisiä, vaikka kirjoittajan omat toiveet melko perinteisiä olivatkin. Ehkä kokonaisuus jäi omaan makuuni vähän liian kuivaksi. Aiheiden esseemäinen käsittely ja liiankin tutut kelat saivat aikaan vaikutelman, että olen lukenut tämän teoksen sisällön jo aiemmin. Keskustelisin kuitenkin mielelläni Karun planeetan herättämistä ajatuksista ja suosittelen sitä ihan vain siksikin.

[Heidi · Rating 4 out of 5]

Esseemäinen teos ei-valitusta parisuhteettomuudesta. Paljon samastuttavaa löytyi parisuhteellisellekin, erityisesti nautin normikriittisyydestä ja laajasta populaarikirjallisuuden lukemisesta. Samanaikaisesti napisin teoksen kasaamia normeja vastaan (ei kaikki parisuhteessa sitä tai tätä jne.), minkä näen pelkästään hyvänä asiana.

[Saara (bookandsnake & sivukujalla) · Rating 5 out of 5]

Alunperin nimen ja tiivistelmän perusteella mietin, että kuinkahan samaistuttava kirja lopulta on mulle, mutta kerrankin saa olla positiivisesti yllättynyt: kyllä resonoi!

Pidin viittauksista populaarikulttuuriin, lehtiartikkeleihin ja muihin kirjoihin, pidin kirjailin omasta tarinasta sekä erilaisista aiheista ja näkökulmista. Tästä olisi varmasti ajattelemisen aihetta ja lohtuakin monelle.

Muutamia erityisen mieltälämmittäviä mainintoja olivat: Jackson Galaxy ja My Cat From Hell -sarja, Antti Holman Auta Antti! -podcast ja sen selvittäminen, miten tehdä itselleen Heimlichin ote, jos tukehtuu yksin kotona. Kuten sanoin: resonoi :)

[Spidermonkey · Rating 4 out of 5]

Tartuin tähän kirjaan hetken mielijohteesta, vaikka se olikin ollut lainassa kirjastosta jo tovin. Ja olen oikein tyytyväinen, että luin tämän kirjan. Mitään elämää suurempia oivalluksia se ei ehkä tarjonnut, mutta oli monessakin kohtaa hyvinkin samaistuttava.

Olen itse parisuhteessa ja määrittelisin tämän parisuhteen pitkäksi parisuhteeksi (4 vuotta). Olen myös vielä nuori, eli tilanteeni on Outi Mäkisen tilanteeseen verrattuna (enkä nyt vertaa ollakseni ilkeä tai muuta vastaavaa) hieman erilainen. Mutta olen minäkin kokenut yksinäisyyden tunteita - ja koen välillä edelleenkin.

Kirjan jokainen luku käsittelee hieman eri teemaa. Kaikki kappaleet kuitenkin liittyvät tavalla tai toisella rakkauden kaipuuseen ja yksinäisyyteen. Kirjaa oli mielenkiintoista lukea ja kyllähän siinä onneksi tuli myös pohdintaa siitä, että täytyy oppia olemaan myös oman itsensä kanssa, eikä vain etsimällä etsiä parisuhdetta. Totta kai varmasti lähes jokaisella ihmisellä on tarve tulla kosketetuksi ja rakastetuksi, mutta itse hieman vierastan sellaista ajatusta, että parisuhdetta etsimällä etsitään (ja en nyt väitä, että Mäkinen niin tekisi).

Kirjassa on myös paljon mielenkiintoisia viitteitä esimerkiksi kirjallisuuteen liittyen. Ja kirjassa myös spoilataan Game of Thrones -televisiosarjan loppupään tapahtumia, mistä en oikein pidä (olen lukenut kirjasarjasta vasta kaksi ensimmäistä kirjaa ja nähnyt tv-sarjan ensimmäiseltä kaudelta vain muutaman ensimmäisen jakson)... :D

Kaiken kaikkiaan kiinnostava teos, jonka luki mielellään. Tämän tyyppiset ns. faktakirjat uppoavat minuun ehkä paremmin, kuin paksummat ja kovin informatiiviset tietokirjat. Tai no, en luokittelisi tätä ehkä tietokirjaksi, mutta eihän tämä romaanikaan ollut. Kutsun tätä siis faktakirjaksi, kun en parempaakaan termiä keksi.

[Iida-Maija · Rating 5 out of 5]

Outi Mäkisen Karu planeetta on esseemäisistä luvuista koostuva teos, joka jäsentelee oivaltavasti ja tarkkanäköisesti yksinäisyyttä, parisuhteettomuutta, seksuaalista väkivaltaa, yksin olemiseen liittyviä kissanaisen ja nirson naisen stereotypioita, ajan kulkua ja lapsettomuutta.

Karu planeetta on hyvin henkilökohtainen kuvaus siitä, minkälaista on elää yksin ja etsiä rakkautta nykymaailmassa. Mäkinen kertoo kirjassa avoimesti omista seurustelu- ja deittailukokemuksistaan sekä niiden herättämistä tunteista. Hän yhdistelee kokemuksiaan ja tunteitaan populaarikulttuurin ilmiöihin muodostaen kiinnostavia yhteyksiä ja vertailukohtia näiden välille.

Mäkinen on taidokas kirjoittaja, joka valjastaa omat pettymyksensä ja epävarmuutensa oivaltavaksi kokonaisuudeksi, johon varmasti moni - erityisesti Mäkisen tavoin masentuneisuuteen taipuvainen introvertti - voi samaistua.

"Minusta on tuntunut, että minun täytyy synnintunnustuksen tapaan paljastaa viallisuuteni miehille, jotka ovat erehtyneet kiinnostumaan minusta. Aivan kuin kiinnostuminen olisi virhe, joka selittyy vain sillä, että tuo mies ei vielä ole huomannut huonouttani ja minun täytyy kertoa se hänelle, jotta saisin ansaitsemani tuomion. Eikä mikään häpeämisen määrä ole tuntunut riittävän, ihan kuin syntini olisi vielä hirveämpi kuin Eevan. Niin hirveä, että ansaitsisin olla paitsi Jumalan, myös Aatamin karkoittama."

[Milja · Rating 4 out of 5]

Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:

Minun olisi pitänyt tajuta panna peli poikki jo paljon aiemmin. Sain kuitenkin tuossa suhteessa kokea sellaista hellyyttä, välittämistä ja hyväksyntää, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Vaikka rakkaus puuttui, ehkä on ymmärrettävää, että halusin pitää kiinni noista asioista. Joku halusi olla kanssani, ei kokonaan, mutta kuitenkin vähän. Ei pysyvästi, mutta hetken aikaa.

Välillä toiveikkuus herää, kirjaudun nettideittipalstalle tai avaan deittisovelluksen, löydän sieltä kiinnostavan ihmisen ja tapaan hänet kahvilassa tai kävelyllä - ja yritän tulla toimeen tunteiden kanssa, joita aiheutuu siitä, että nämä kohtaamiset eivät johda mihinkään. Aika kuluu. Nyt olen jo tosi myöhässä. Niin myöhässä, että olen melkein lakannut odottamasta.

Minun murheeni on pieni ja tavanomainen, mutta samaan aikaan ääretön. Äärettömäksi sen tekee epävarmuus siitä, loppuuko se koskaan.

Jos olisin vapaaehtoisesti sinkku, osaisin ehkä tällaisissa tilanteissa vastata napakammin, sillä minulla olisi selkeämmin jotain, mitä puolustaa. Mutta koska en ole, otan kantaakseni kaksinkertaisen häpeän: häpeän sinkkuudestani ja sen lisäksi häpeän siitä, että en osaa ottaa elämäntilannettani ylepästi haltuun. Sinänsä tärkeä huomio siitä, että sinkkukin voi olla onnellienn, saakin minut tahtomattani kokemaan painetta tyytyä tilanteeseeni ja häpeää kaipuuni voimakkuudesta.

Tosiasiassa on varsin mahdollista, etteivät toiveet toteudu. Tosiasiassa on ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä kumppania, vaikka haluaisivatkin. He asuttavat kaukaista planeettaansa päiviensä loppuun asti. Tätä tarinaa ei kuitenkaan kerrota, kosak siinä ei ole kiinnostavaa draaman kaarta. Asiat vain jäävät tapahtumatta. Vuosi toisensa perään mitään ei tapahdu, kunnes vuodet ovat menneet.

Ikisinkun kohtaloan on ajatella uudestaan ja uudestaan, että ehkä huomenna asiat ovat toisin. Siksikin omaa hätää on helppo ajautua vähättelemään: eiväthän asiat ehkä ole niin huonosti kuin minusta tuntuu, kun kerran koska tahansa tilanne saattaa muuttua.

En tahdo uskoa, että löytääkseen rakkauden täytyisi olla täydellisen tasapainoinen, tai että itseään täytyisi osata ehdoitta rakastaa - kuinka moni ihminen muka osaa? Mutta se kysymys on hiukan eri kuin seuraava, jonka olennaisuutta tahattomasti yksinäinen ei voi kieltää: Uskonko, että olen rakastamisen arvoinen? Uskonko, että jossain on joku, joka voisi haluta olla juuri minun kanssani?

Ongelma näissä populaarikulttuurin sinkkunaisissa on se, että heille tapahtuu koko ajan jotain. Minun tosielämän sinkkuuteni ydintä on tapahtumattomuus: Hiljaiset, yksin kotona vietetyt illat. Se, kuinka käyn yksin ruokakaupassa ja käyn yksin nukkumaan. Se, että kylpyhuoneen kaapissa on vain yksi hammasharja. Se, että kotiin tullessani kukaan ei huuda "moi", ja että ylipäätään ainoat ihmisäänet, jotka asunnossani kuuluu, tulevat tietokoneesta tai puhelimesta. Lakanoiden yksin viikkaamisen ainainen hankaluus. Se, kuinka mieleen tulevaa ajatusta ei voi sanoa kenellekään ääneen, vaan se jää mielen sisään. Se, että olen aina vain itsekseni oman ihoni kanssa - olen ainoa, joka sitä koskettaa, ja se on ainoa iho, jota saan koskettaa. Kaipuun arkipäiväisyys.

Mahdollisuus oman kertomuksen rakentamiseen on siis vapauttava ajatus, mutta en ole varma, kuinka helppoa siinä on onnistua tyydyttävällä tavalla, kun alun perin olisin halunnut ihan erilaisen kertomuksen. Oman historian tunnustaminen tekee kipeää, eikä sen hyväksyminen käy tuosta vain. Siksi on tärkeää, että oma vanhanpiian emansipaationi ei vaatisi minua nousemaan barrikadeille, ainoastaan tunnustamaan inhimillisyyteni. Siinä olisi tilaa kivulle ja kaipuulle, eikä minun tarvitsisi tukahduttaa toivettani voida elää normien mukaista elämää. Sillä lopulta on niin, että vaikka saisin otettua vanhapiikuuteni haltuun, löydettyä paikkani yhteiskunnassa - tai siten sen reunamilla - ja jopa rakennettua itselleni ehjän yksineläjän identiteetin, en usko, että koskaan lakkasin täysin pohtimasta kysymystä: kuka olisin silloin, kun saisin rakastaa ja tulla rakastetuksi? En pääse pakoon sitä tosiasiaa, että yksin eläessä jokin oleellinen minusta jää toteutumatta. Niinpä vaikein kysymys ratkaistavaksi ei olekaan paikkani maailmassa tai identiteettini vaan se, miten tulla yksinäisyyden aiheuttaman surun kanssa toimeen.

Haluan, että rakastaminen on molemminpuolinen tapahtuma, jossa minä saan yhtä lailla tarjota toiselle itsestäni ja yhdessäolo on arvokasta sinänsä, ei pelkkää pakoa jostain muusta. Ennen kaikkea haluan olla varma, että tuo toinen ihminen haluaa olla minun kanssani, aidosti, niin että hänellä on kaikki tarpeellinen tieto ja hän siitä huolimatta valitsee olla minun kumppanini. Siksi minusta tuntuu, että löytääkseen rakkauden täytyisi olla jotenkin valmis, kokonainen itsessään, onnellinen riippumatta siitä onko yksin vai jonkun kanssa. Tämä taas tuntuu mahdottomalta, vaikka kuinka yritän parhaani. Se tuntuisi vaativan saavutettua, ehjää identiteettiä, mutta entä jos ehjä identiteetti vaatisi kohdallani juuri sitä, että saisin olla sellainen ihminen joka rakastaa ja tulee rakastetuksi?

On siis selvää, että tarvitsen rakkautta. Toisaalta pelkään, että kaipuuni voimakkuus asettuu jotenkin rakkauden löytämisen tielle. Oma tarvitsevuus on vaikea kohdata myös siksi, että se paljastaa heikkouden ja haavoittuvuuden elämän edessä.

Nautin kyllä vapaudestani. Joka päivä nautin siitä, niinäkin kun olen surullinen. Nautin, vaikka ehkä nauttisin vielä enemmän, jos vapaus olisi itse valittua.

Asioiden kokemiseen yksin liittyy joskus tunne, että jotain menee hukkaan. Aivan kuin oma kokemus ei olisi ihan samalla tavalla merkityksellinen tai edes totta. Jälkeenpäin voi toki kertoa jollekin, mitä koki, mutta kun kokemusta ei ole ollut jakamassa kukaan, ei voi olla ihan samalla tavalla varma, tapahtuiko se ja miten.

Ei vain fiktiossa vaan usein myös tosielämässä seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunutta kuvataan kahden vaihtoehtoisen tarinan kautta. Hän on joko kärsivä uhri tai vahva selviytyjä. Uhritarinassa riskinä on, että se tulee vähätelleeksi kaltoinkohdellun toipumisen mahdollisuutta, selviytyjätarinassa taas se, että se sivuuttaa teon rikkovuuden ja seurauksien laajuuden. Uhri-sanan vaara on siinä, että se uhkaa toimijuutta, juuri sitä asiaa, jota uhri kipeästi kaipaa. Uhriudesta myös puhutaan helposti ikään kuin se olisi polttomerkki tai identiteetti, jolloin vaarana on, että sellaisen leiman saanutta ei kyetä enää näkemään kokonaisena ihmisenä, vaan uhriudesta tulee häntä määrittävä tekijä. Selviytyjätarinassa taas oletetaan, että kärsimys jollain tavalla jalostaisi, mikä voi luoda väkivallan kohteeksi joutuneelle kohtuuttomia paineita hyväksyä tapahtunut ja löytää pahasta hyvää. En minä jaksaisi olla vahva, koettelemuksista hioutunut. Täytyy olla luvallista sanoa, että ilman tätä kokemusta en olisi joutunut kohtaamaan sellaista kärsimystä kuin olen joutunut kohtaamaan, ja että elämäni olisi ollut parempaa ilman tuota kärsimystä. Että on yksiselitteisesti väärin, että minulle tehtiin niin, ja liikaa vaadittu, että minun vastuullani olisi osata vääntää rumalle tarinalle onnellinen loppu.

Ei väkivallan kohteeksi joutuminen ketään vahvista. Jos jokin vahvistaa, niin toipumisprosessissa vastaan tulevat asiat: toisten huolenpito, rohkeus, jonka itsestään löytää, haavojen paljastamisesta seuraava intimiteetti ja ylimaallisen ihmeen kaltainen kokemus, kun vihdoin huomaakin pystyvänsä nauttimaan toisen ihmisen läheisyydestä ilman pelkoa tai tunnetta viallisuudesta.

Minulla fomo liittyy erityisesti kumppanin etsintään. Olen riittävän monta kertaa kuullut, että elämänsä miehen voi tavata milloin vain missä vain, niin että minulle on tullut tunne, että minun pitäisi olla koko ajan kaikkialla, sillä muuten tilaisuus löytää rakkaus menee sivu suun. Siksi olen lukemattomat kerrat ajatellut, etten voi olla menemättä bileisiin, koska juuri tänään voi olla se ilta. Siksi olen jonottanut baaritiskillä vielä silloin, kun oikeastaan tahtoisin jo mennä kotiin nukkumaan. Siksi olen mennyt treffeille ja esittänyt reipasta, vaikka minua ei alun alkaenkaan olisi huvittanut mennä treffeille. Ne kerrat taas, kun jään kotiin, saavat minut ajattelemaan, että yksinäisyyteni on omaa syytäni ja seurausta siitä, etten ole osannut olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ajatuksessa on toki perää. Mutta se, että olen tansseissa, ei takaa sitä, että löydän kumppanin. Jos menen enkä tapaakaan ketään, se johtaa ajatukseen, että vaikka olisinkin ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, olen ollut jotenkin väärin tai vääränlainen.

Fomon voi ajatella olevan ainakin osittain seurausta rikkaan länsimaisen nykyihmisen elinolosuhteista. Meillä on liikaa valinnan mahdollisuuksia, liikaa vaihtoehtoja. Valintojen paljous ruokkii petollista tunnetta siitä, että elämä on omissa käsissä. Toki elämäänsä voi monelta osin vaikuttaa, mutta lopulta sitä voi kuitenkin hallita vain rajallisesti.

Tunne siitä, että on väärässä paikassa ja aika valuu hukkaan, on tietenkin kyvyttömyyttä arvostaa elämää sellaisena kuin se on. Hetki menee ohitse ja hukkaan juuri sen vuoksi, että toivoisi olevansa - tai kuvittelee, että pitäisi olla - jossain muualla. Yritän muistaa tämän, kun istun yksiössäni; yritän muistaa, että jossain toisessa todellisuudessa kaipaisin juuri tätä: hiljaisuutta, ikkunan takana etenevää iltaa ja yksinoloa, joka virtaa sormenpäiden kautta sanoiksi.

Hoivan ja huolenpidon tarve on vaikea kohdata myös siksi, että sen tunnustaminen johtaa niin helposti onnettomaan oloon. Haluni koskettaa on kuitenkin välillä niin voimakas, että se pyrkii esiin tahtomattani. Taputtelen metsässä puunrunkoja. Poimin voikukan hahtuvapalloja ja pyörittelen niitä kämmenelläni. Silittelen huonekasvejani. Joskus kävelyllä tekisi mieli pysäyttää jokainen vastaantuleva koira ja vauva ja pyytää lupaa ottaa syliin. Bussissa katselen edessäni istuvan untuvaisia niskahiuksia ja kuvittelen, miltä tuntuisi silittää niitä. Hetkittäin se, että en saa koskettaa ketään, tuntuu yhtä tuskalliselta kuin fyysinen kipu. Välillä kosketuksen kaipuu häviää taka-alalle. On mahdollista liikkua maailmassa olematta kovin tietoinen omasta tuntoaististaan ja toisista aistivista kehoista. Voi unohtaa kehon ja upota ajatuksiin ja sanoihin, kellua mielen vietävänä. Mutta sitten käy niin, että jokin yhtäkkinen pikku tapahtuma vetää väkisin takaisin aistimaailmaan: omien hiusten hipaisu paljaalla olkapäällä, vieraan ihmisen vahinkokosketus selkään ruuhkametrossa - ja silmänräpäyksessä kaipuun taas tuntee.

Jokainen kohta minussa kaipaa kosketusta. Kokemus omasta kehosta muuttuu, kun saa koskettaa toisen kehoa. Yksin keho on vajaa, vähemmän, ei kaikkea sitä, mitä se voisi olla. E.E. Cunningham kuvaa tätä runossaan: 'Pidän kehostani kun se on sinun kehosi kanssa. Niin se on aivan uusi olio.'

[Virva Lehto · Rating 4 out of 5]

Aluksi ajattelin, että miksi edes aloitin kuuntelemaan tätä kirjaa. Kuuntelin kuitenkin, kun kerran aloitin. Kannatti, sillä kirjan pohdinnat oli oikeasti hyviä ja sai miettimään asioita. Vaikka itse elän pitkässä parisuhteessa, niin teki mieli huutaa lukijaäänelle monta kertaa, että ei se parisuhdekaan aina ole täyttä unelmaa.

[Tiina · Rating 4 out of 5]

Rohkeasti ja koskettavasti kirjotettu teos. Vaikka en pystynyt itse samaistumaan kirjoittajan tilanteeseen, se oli kuvailtu vahvasti ja sai pohtimaan. Pidin myös populaarikulttuuriviitteistä.

[Heidi · Rating 4 out of 5]

4+

Oivalluksia, samaistumista, myötätuntoa, epäuskoa, kiusaantuneisuutta... monenlaisia tuntemuksia herättää tämä kirja. Olen itsekin kokenut samoja ympäristön paineita, vaikka tilanteemme on kirjoittajan kanssa muuten erilaiset.

[Samu · Rating 3 out of 5]

Ajattelin kirjaan tarttuessani, että saisin kokea vahvoja samaistumisen tunteita. Oli tässä toki niitäkin. Iso osa teoksesta on kuitenkin niin cisheteronaisspesifi, että siihen on vaikea saada kosketuspintaa. Tärkeä aihe, epäilemättä myös tärkeä kirja, mutta jäi itselleni osittain ed mainituista syistä etäiseksi. Vaikka tässä mennään hyvinkin syviin vesiin, tavallaan, jäi kokonaisuus silti kummallisen pinnalliseksi.

[meri · Rating 4 out of 5]

pidin kovasti. arvio seuraa

[Ara · Rating 2 out of 5]

Kirjan sisältö ei oikein vastannut ennakkoartikkeleja ja takakannen tekstiä. Kirjan väitetään kertovan naisesta, jolla ei ole ollut vakavaa parisuhdetta ja joka kärsii yksinäisyydestä. Laskin kuitenkin ainakin kaksi selvää ja melko tavallista suhdetta. Ilmeisesti kirjoittajan määritelmä parisuhteelle on kapea tarkoittaen käytännössä avoliittoa. Kirjoittajan yksinäisyys tuntuu myös oudon syvältä. Kirjoittajalla kuitenkin on läheisiä ystäviä. Häntä kutsutaan juhliin siinä määrin usein, ettei aina jaksaisi mennä. Hän voi käydä treffeillä, kun haluaa. Tällaiset asiat ovat monien yksinäisten elämässä täysin vieraita.

Kirjoittajan näkemys rakkaudesta tuntuu kovin naiivilta ja passiiviselta. Hän odottaa kohtaavansa ihmisen, jonka kanssa olisi kuin saapuisi kotiin. Oman käsitykseni mukaan tuo koti on ensin yksin ja sitten yhdessä rakennettava. Kirjassa ei ole lainkaan pohdintaa siitä, mitä kirjoittaja voisi itse tehdä toisin tullakseen rakastetuksi kuten haluaa. Hänellä tuntuu olevan käsitys, että hänen kuuluu olla sellainen kuin on ja kumppanin tulee olla sellainen joka tämän kaiken ehdoitta ottaa vastaan. Kaunis ajatus, mutta käytännössä parisuhde on yhteistyötä ja sopimus. Jokaisen ihmisen on myös omalla kohdallaan mietittävä olenko sellainen ihminen, johon toiveideni ihminen rakastuisi. Itseään voi kehittää ja muuttaa.

Parisuhteesta tuntuu unohtuvan tässä se parin toinen puoli. Kirja on yksinomaan kirjoittajan omaa pohdintaa ja kulttuuriviitteisiin peilailua. Olisi voinut olla avaavaa ottaa mukaan keskusteluja ystävien ja treffikumppanien kanssa siitä, miksi asiat eivät etene kirjoittajan elämässä sillä tavoin kuin hän haluaisi. Ei tule kovin selväksi, mitä kirjoittaja kumppaniltaan toivoo, mikä hänellä olleista ehdokkaista jää puuttumaan. Kotiin tulemisen tunne, rakastumisen tunne? Kirjoittajalla ei kuitenkaan ole tällaista tunnetta koskaan ollut. Hän muistaakseni sanoo, ettei koskaan ole ollut rakastunut. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia sen suhteen, miltä rakkaus tuntuu. Pitäisin todennäköisenä, että kirjoittaja ei voi kokea sellaista tunnetta, joksi rakkauden kuvittelee. Muuten hän olisi sen jo ainakin häivähdyksenä kohdannut.

Silti ilman rakastumisen tunnetta on mahdollista solmia parisuhde ja oppia rakastamaan. Mietin miksi kirjoittaja ei ole kokeillut yhdessä asumista miehen kanssa, jos sitä näin kovasti kaipaa ja tahtoo. En voi uskoa, ettei yhtäkään ehdokasta tällaiseen olisi. Ei ehkä täydellisen oikeaa, mutta saisi sitten ainakin kokemuksen siitä onko yhteisasuminen edes kirjoittajalle oikeasti mieluinen tapa olla. Mielestäni on väärin puhua parisuhteen kaipuusta, jos ei ole valmis tekemään pienintäkään kompromissia sen suhteen.

[Anne · Rating 4 out of 5]

Todella hyvä kirja, etenkin esikoiskirjaksi! Outi Mäkisellä on selvästi lahjoja. Toisaalta voi olla, että omista kokemuksista on helppo sanoa jotain.

Huolimatta siitä, että kirja on hyvä, sen lukeminen oli etenkin alkupuolella todella raskasta, koska samaistuin siihen, ja koska minulla toisaalta menee vielä huonommin ja olen kokenut vielä vähemmän kuin Outi. Monin paikoin kirja kuvaa todella hyvin tunteitani, etenkin Hullu kissanainen -luvussa. Ajattelen täsmälleen samoin kissan omistamisesta ja rakkaudesta: rakastavassa suhteessa molemmat antavat toiselle jotain ja toinen pitää tuntea ja silti päättää olla tämän kanssa.

Kirjan loppupuoli oli ehkä vähän lohdullisempi, tai ehkä en vain koe sitä yhtä syvästi. Joka tapauksessa Mäkisen pohdinnat ihmisten välisestä yhteydestä vakuuttavia ja realistisia: juuri noin se on!

Vaikea sanoa, onko kirja suosikkejani: samaistun siihen, mutta se on myös ahdistava.

[Essi · Rating 3 out of 5]

Outi Mäkisen omakohtainen, selvästi tunteella kirjoittama Karu planeetta kertoo rakkauden kaipuusta. Siitä miltä tuntuu, kun on jo lähes nelikymppinen nainen, eikä ole koskaan ollut todella vakavassa parisuhteessa. Mäkinen käsittelee aihetta eri näkökulmista - lastenhankinta, hyväksikäyttö ja tarve jakaa kokemansa toiselle ihmiselle esimerkiksi. Parhaimmillaan kirjan kerronta on kirkasta ja napakkaa, tunteet tunnistettavia. Mutta sitten välillä Mäkinen kuvaa hyvin pitkästi jotain populaarikulttuurin tuotetta ja sen hänessä herättämiä tunteita (esim. Yksin Marsissa -elokuva), enkä näistä saanut kyllä oikein mitään irti.
Pidän kuitenkin tärkeänä, että yksinäisyydestä, ikisinkkuudesta ja rakkauden kaipuusta puhutaan syvästi. Itse lukisin tosin aiheesta mieluiten rajun, kantaa ottavan pamfletin, sellainen tämä ei ole, vaan ennemmin herkkää tunteiden pohdintaa.

[Meri · Rating 4 out of 5]

Kirjassa on paljon hyviä oivalluksia ja rinnastuksia. Kaikki osat eivät ole yhtä antoisia, mutta koska kirjan vakavista aiheista, raiskauksista ja yksinäisyydestä, on äärettömän tärkeää kirjoittaa (lisää!!!!) varsinkin tällaisina samastuttavina ja ”arkisina” kokemuksina jotka eivät ole draaman kaapuun puetut, ehdottomasti neljä tähteä! Tämän kirjan ansiosta moni tyttö tai nainen osaa tunnistaa rajansa ja pitää puolensa taas paremmin. Yksinäisyyden kysymys onkin vaikeampi - miten lisätään yhteyttä ja kohtaamista? Kaikkineen, ei parisuhteen muodossa.

Kirja on selkeää kieltä ja sen lukee nopeasti. Kirja ei tunteile vaan analysoi, havainnoi ja pohtii. Ei syytä tai tuomitse, kertoo. Kiinnostava teos.

[Ville Verkkapuro · Rating 4 out of 5]

Very straight, clear and honest. About an important subject: loneliness. The longing for love and for union. James Hillman said: the only solution for the longing for union is the union for longing, kept thinking about it. And thus this became way bigger than its size: it was about our society, the way it is structured and built, the downfalls of welfare society and the sheer emptiness of this land, I guess. And there's rage yet grace here. There's trauma, a ticking clock and a light step, too. Everything about this resonated, but mostly the honesty. And yes, it hit me, it got me. And I'm not sure if I'd understood this without being lonely, too.

[Iira · Rating 3 out of 5]

Luulen, että jos en olisi löytänyt vakavaa parisuhdetta 6 vuotta sitten, olisin edelleen sinkku. Tästä perspektiivistä käsin luin tätä ja tietysti vasten omia ihmissuhde-epäonnistumisiani aikana ennen parisuhdetta. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi sanoa, koska toisen henkilökohtaisten kokemusten arvostelu on aina jollain tavalla rikkovaa kritiikkiä. Mieleen nousi paljon kysymyksiä tyylilajista, esseemäisyydestä, valituista viittauspisteistä. Ei ehkä niinkään itse aiheesta. Yllättävän normikeskeinen.

Hajoaa loppua kohden lähes pirstaleiseksi, mikään ei nouse keskiöön, kun tuntuu että jatkuvasti referoidaan muiden sanomisia.

Helmet-lukuhaaste 2021, 33. Kirjassa opetetaan jokin taito

[Jenni · Rating 3 out of 5]

Muistelen, että lukiessani pidin tästä paljonkin: oli samaistumispintaa, yllättävän syvällisiä ja selvästi myös kipeitä pohdintoja, sopiva määrä populaarikulttuuriviittauksia, ei onneksi sitä samaa katkeruutta jota ruotsalaisessa vastinparissaan (Malin Lindrothin Vanhapiika) on, hyvää yhteiskunnallista analyysia... Mutta nyt näin vajaata kuukautta myöhemmin en oikein muista tästä mitään. Hajanaisia mielikuvia, mutta en mitään oikein tarkkaa, vaikka oletin, että monetkin asiat jäisivät mieleen pyörimään.

[Marja · Rating 5 out of 5]

Hieno ja tärkeä puheenvuoro tahtomattaan ilman parisuhdetta olevien puolesta. Tuli surullinen olo kirjoittajan puolesta, mutta myös koska samaistuin voimakkaasti. Ihailin ja kadehdin kirjailijan rohkeutta puhua näin avoimesti ja rehellisesti ajatuksistaan ja tunteistaan. Ihan kuin hän olisi sanoittanut omia ajatuksiani ja tunteitani. Viittaukset populaarikulttuuriin olivat myös mainioita. Vaikka tämä oli aika karu, niin silti jäi jotenkin vähän toiveikas fiilis, koska kaikesta huolimatta tuntui, että kirjoittaja jaksaa vielä uskoa muutoksen mahdollisuuteen.

[Nöita · Rating 3 out of 5]

Tämä oli kyllä aika raskasta luettavaa. Samaistuin kyllä moniin tunteisiin ja ajatuksiin, mutta silti jotenkin toivon, että en ole asian kanssa näin syvissä vesissä. Kai tässä jotain optimismiakin on löydettävissä, mutta en tiedä, ehkä asia tuli liian lähelle, vaikka kaikkia ajatuksia en jaakaan. Eikö olisi vain helpompaa, jos parisuhde ei olisi yhteiskunnassa ihmisille se perusyksikkö?

[Laura Nyyssölä · Rating 5 out of 5]

Ihastuin kirjan raakaan todellisuuteen, josta kerrottiin kuitenkin kauniisti. Koskettavaa luettavaa, kun pystyy (tai yrittää) samaistua yksinäisyyden tunteeseen; siihen onko epäonnistunut muiden silmin, ainaiseen kosketuksen puutteeseen ja pelkoon kuolla arkena kurkkupastilliin, kun kukaan ei ole puristamassa sinua takaisin henkiin.

[Emmi K · Rating 2 out of 5]

Päällimmäisenä fiiliksenä suru ja vähän itsekkäästi hämmentynyt kiitollisuus omasta puolisosta. Pidin osioista joissa kirjoittaja kertoi omista fiiliksistään, mutta Game of Thronesiin ja muuhun viihteeseen linkittyvät pohdinnat eivät oikein toimineet mulle, tuntuu että samat analyysit on luettu muualta moneen kertaan. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä kokonaisuus!

[Tupu · Rating 5 out of 5]

Hyvin kirjoitettu omaelämäkerrallinen teos kipeästä aiheesta. Pohdiskeltiin ja analysoitiin laajalti omia kokemuksia, mutta myös haettiin ko problematiikkaan ulkoista näkökulmaa artikkeleitten, tilastojen ja tutkimusten kautta. Mielenkiintoinen, koskettava ja hiukan surullinenkin.

[Henna Räisänen · Rating 5 out of 5]

Väkevä. Samaistuttava. Ehdottoman tärkeä ja hyvin argumentoitu puheenvuoro. Äänikirjaa ei voinut ahmia, vaan prosessoida pala palalta. Olisin halunnut screenshotata koko kirjan ystävilleni ja huutaa NIIN JUST! Täytyy lukea vielä uudestaan fyysisenä kirjana. Kiitos.

[Tuuli Juntunen · Rating 4 out of 5]

Herkkää ja rehellistä kuvausta yksinäisyyden ja vaille jäämisen tunteista. Tykkäsin eritoten myös ajatuksista miten itsekseen olemisella voi mahdollisesti erilailla havainnoida maailmaa verrattuna kaksikkona olemiseen.

[Marias · Rating 4 out of 5]

Mäkinen käy monipuolisesti läpi miltä yksinäisyys ja parisuhteettomuus tuntuu. Hyvää, pohdiskelevaa tekstiä viitteineen. Saa miettimään, kuinka syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa monogamianormi on ja kuinka sem haastaminen ja monipuolistaminen auttaisi monia.

[Susa · Rating 3 out of 5]

Helppolukuinen, henkilökohtainen pohdiskelu rakkauden kaipuusta. Vertailut millon mihinkin populaarikulttuurin hahmoon olivat kaukaa haettuja jolloin hauskoja. Nyt kun joku ikineitsyt kirjoittaisi naisen näkökulmasta vastaavaa pohdintaa, johon olisi otettu vielä tutkimuksellisempi ote.