Sanna on kadonnut, ihmiset tuntuvat erillisiltä, jotain puuttuu nykyisestä maailmasta. Kaduilla vaeltelee susiolentoja, joista ei voi olla varma ovatko he ihmisiä vai villieläimiä – tai mikä näitä kahta edes erottaa. Häikäisevien kertoja yrittää saada tilanteesta selkoa. Hän etsii, elää, toimii hyvin intensiivisesti – ja päätyy omien ja Sannan läheisten pään sisään.
On se sitten kuvittelua, tunkeilua, arvausta, mene ja tiedä, kaikki tyynni kertoja yrittää rakentaa muistoista, nykyhetkestä ja ehkä tulevastakin jotakin, joka olisi kokonaista. Näyissään hän kokee sirpaleita, jotka eivät ole hallittavissa, samalla kun Sannan etsiminen muuttuu hänen osaltaan yhä enemmän mielensisäiseksi, häikäiseväksi.
Touko Kauppisen romaani on nimensä veroinen. Kauppisen lause on kaunis ja seesteinen ja Häikäisevien lyhyet kuvaukset niin luonnosta kuin mielen syvyyksistä ja sekavuudesta takertuvat muistiin.
Nimestään huolimatta tämä romaani näyttäytyi minulle sumuisena. Sen kertoja tavoittelee jonkinlaista yhteisyyttä ja yrittää päästä muiden henkilöiden päiden sisään, mutta jää kuin harmaan verhon taakse ihmettelemään, mitä toisella puolella on. Kadonnutta naista etsitään, mutta kukaan ei kerro tästä mitään. Asetelmasta syntyy kiehtovaa proosaa. Vähän väliä saa ihmetellä, että mitä tämä oikein on, ja se on minulle lukijana hyvä merkki. Kauppinen on kirjoittanut teoksensa täyteen vaikuttavia lauseita, joiden vaikutus syntyy myös ajoittaisesta hämmentävyydestä. Teos kokeilee muodolla erilaisin tavoin ja hyödyntää esimerkiksi säkeitä ja sotkettuja rivejä. Häikäisevät on fragmentaarinen, tiivistunnelmainen ja hyvin arvoituksellinen esikoisromaani.
“Mutta tämä muisto on ehkä parasta lopulta jättää kokonaisuuden ulkopuolelle. Se on liian vaikea ja ratkaisematon.” (s. 69)
“On kuin hän haluaisi jäädä pihalle katselemaan liikkuuko yössä vielä jotain, joka on niin yllättävää ja ihmeellistä, ettei sitä heti edes tajuaisi.” (s. 117)
“Tämä muistuma pitää herättää eloon, antaa sille oma osuutensa, koska muuten se jää laiminlyödyksi muistoksi. Olisin niin halunnut, että asiat olisivat menneet toisin ja tätä ei olisi tarvinnut avata.” (s. 135)
En tiedä miten tätä pitäisi arvioida. Kirjaan tarttuessani tunsin uteliaisuutta ja pelkoa, koska tunnen kirjailijan, tai ainakin tunsin lyhyen aikaa monta vuotta sitten, enkä halunnut kirjoittaa negatiivista arviota jos en tykkäisi kirjasta. Epäilin, että en tajuaisi kirjaa, koska se kuulosti siltä, että se olisi varsin kokeellinen, eikä se ole se juttu, mitä lukijana yleensä etsin ja josta nautin.
Päädyin tällaiseen turvalliseen kolmeen tähteen, koska olin oikeassa ja väärässä. Olin oikeassa siinä, että en oikein tajunnut, oli vähän liian kokeellinen minun makuun, mutta väärässä siinä, että en pitäisi kirjasta. Kirja nimittäin oli erikoinen, mutta varsin kiehtova ja sisälsi virkkeitä, jotka koskettivat minua jollain määrittelemättömällä tavalla. Ja kirjan kansi viehättää minua visuaalisesti, mutta se pitää nähdä livenä. Kuva ei vangitse sitä oikein. Sanoisin, että kirjasta jäi lopulta ihan positiivinen fiilis.
Tämä oli erikoinen kirja. Kuljin tarinaa ikään kuin aalloissa sen mukana. Välillä upposin syvälle, koin asioita sisältä käsin. Seuraavassa hetkessä nousin pintaan ja kesti hetken ymmärtää, missä olin.
Tästä jäi prosessoitavaa pitkäksi aikaa.
Kieli oli kaunista. Rakastin joitakin lauseita äärettömän paljon.
"Pitäisi olla syksy, mutta tiiliskivissä on erilainen haju."
”Ja nyt tiedän: Minun on päästävä tulevaisuuteen, vaikka kaikki siellä oli viimeksi vaikeaa. On päästävä, koska siellä asiat ovat enemmän keskeneräisiä ja auki, niin keskeneräisiä ja auki. Muistojen on loputtava.”
Luin hitaasti, palaillen ja ajan kanssa. Tapahtumat sekoittuivat päässäni ja yhdistyivät väkisinkin jotenkin, mutta eivät sitten kuitenkaan. Kaunis, jotenkin tuttu ja jotenkin totta.