Isä ja poika vaeltavat halki sisällissodan runteleman maan etsien pojan äitiä, jonka ihmiskauppiaat ovat ryöstäneet. Autio maa on lohduton näky, ja harvat henkiinjääneet tarraavat selviytymisviettiinsä viimeisillä voimillaan. Maailma vaikuttaa elävän lopun aikoja, mutta ihmiskunnalla on jäljellä vielä yksi oljenkorsi: rakkaus.
Kuvataiteilijana tunnetun Hannu Leimun häikäisevän upea esikoisteos imaisee mukaansa heti ensiruuduista lähtien. Se on kaikessa dystooppisuudessaan kuin kuviksi kasvanut Cormac McCarthyn Tie.
Kun ottaa premisseiksi albumin aiheen: ”dystooppinen Suomi”, taiteilija Hannu Leimun samaa aihepiiriä pyörittelevän ”My Doom World” -näyttelyn ja tähän albumiin laitetun kahden vuoden työn, niin odotukset olivat korkealla. Valitettavasti ne nyt jäivät täyttymättä.
Albumin tarina alkoi ihan lupaavasti, mutta mureni pian sinne tänne haahuilevaksi road trip -sekoiluksi. Tarinaan ympätyt unijaksot eivät auttaneet asiaa. Vihaan unijaksoja.
Takakannessa mainostettiin, että albumi on ”järisyttävän upeasti piirretty”. Minulle kuvitus ei vain toiminut. Olen nyt kiltti ja sanon vain, että piirrosjälki oli ilmaisultaan epäselvää ja ei tuntunut ollenkaan sarjakuvakuvitukselta, vaikka tunnustinkin siitä Ken Parker -vaikutteet.
Tarina oli täynnä dystopiakliseitä, naiset olivat olemassa vain motivaattorina miehille (ja olivat joko alasti tai asennoissa, jossa näkyi kaikki), lapsi puhui kuin keski-ikäinen setä. Juoni kimpoili paikasta toiseen ja kuvitus oli epäselvää. Sarjakuvaa itse opiskelleena, ärsyttää kun julkaistaan huonosti rytmitettyä roinaa. Okei, tarinan olisi lukenut kirjana, vaikka silloinkin olisi tietyt asiat ärsyttäneet, mutta sarjakuvana ei todellakaan toiminut.
Plussat: Piirrostyyli on hyvin valokuvamainen, kaupunki näyttää tosi tutulta, kuin palasia kaikista kaupungeista, joissa olen asunut (Kuopio, Oulu, Helsinki). Vähän samaa fiilistä kuin The Walking Deadissa.
Miinukset: Juoni on repaleinen, kaikki tapahtuu liian helposti mutta loppu on avoin. Poikahahmo on aivan liian aikuismainen puheissaan, mutta samaan aikaan todella naiivi. Kieli tuntui kuin se olisi käännetty vähän kömpelösti englannista. Isän toistuvat kuumepainajaiset saivat liikaa tilaa, jota olisi voitu käyttää paremminkin. Kirja on myös todella iso ja hankala käsitellä.
Sekava, kimpoileva ja suttuinen albumi maailmanlopun jälkeisestä haahuilusta ja kadonneen vaimon etsinnästä. Dialogi oli kömpelöä ja tapahtumat kuin postikortteja jostain toisesta teoksesta ja joiden linkitys kokonaisuuteen ei aina oikein hahmottunut. Monen kritisoima poikakin oli kyllä harvinaisen outo tapaus, eikä millään tavalla positiivisessa mielessä. Ei selkeästi natsannut kyllä yhtään.
Yritin kovasti pitää aiheesta, kuvituksesta ja tarinasta. Taide oli upeaa, mutta muuten ei kolahtanut. Tarinasta olisin halunnut palavasti tietää enemmän taustoja. Näissä maailmanlopunjälkeisissä taruissahan useasti jätetään paljon kertomatta miksi tilanteeseen on päädytty. Nyt ei vaan kolahtanut minuun. Kuvat ehkä toimisivat yksinään ja seinälle nostettuina tauluina. Teos on sinällään laadukas, koko on iso ja painolaatu laadukasta.
2,45 tähteä. Periaatteessa ihan komea paketti: isokokoinen, kovat kannet, taitavasti piirretty ja ihan pätevästi kerrottu. Isoin ongelma on kuitenkin, että tässä dystopiassa ei ole juuri mitään omaperäistä. Jonkin verran tympäännyttää myös seksismi: tarinan harvoilla naisilla on varsin vähän vaatteita yllään. Muutamat tekstilaatikot tuntuvat myös turhilta, olisi ollut parempi pitää tyyli yhtenäisenä ja jättää ne kokonaan pois.
Piirrosjälki on uskomattoman realistista. Tarina postapokalyptisen synkkä, mutta väliin hieman tylsä (tulee hieman mieleen McGarthyn Tie). Pojan repliikit kumman aikuismaisia ja näsäviisaita, onko lie tarkoituksella?
Jatkoa aiempiin arvosteluihin, muutama satunnainen konsepti ja lause mutta se siitä: tarina ei viivy tarpeeksi kauan kohtauksissa eikä tartu mihinkään kunnolla, katoaa epämääräisyyteensä. Maailman tausta on jätetty ensisijaisesti mielikuvituksen varaan, tässä kohtaa selittäminen ja kerronta olisivat juuri olleet paikallaan. Teoksen kieli ansaitsee saman nuhtelun, epäilen että teos on tämän perusteella lähinnä Leimun kunnianosoitus taiteelle taiteen vuoksi tai läheiselleen, ei niinkään muille nautittavaksi. Sitä osaan arvostaa.
Projekti osoittanee sen, miten sarjakuvan kaikkien elementtien kohdilleen saaminen on pirun paljon vaikeampaa kuin sen lukeminen paperilta, ehkä yhteistyö olisi ollut paikallaan yksin työstämisen sijaan. Vaikka alkuperäisen ajatuksen toteuttaminen sellaisenaan on itsessään tyyli tehdä teos, tämä nimenomainen opinkappale olisi vaatinut enemmän moderointia toimiakseen useammalla tasolla.
Epäilemättä rotoskooppitekniikkaa muistuttava piirrostyyli oli hienoa jälkeä, mutta ilman juonen moottoria voimatonta. Samoin kuvien harvoin annettiin puhua puolestaan, ikävä kyllä. Paljon oppeja, lisää työstämistä...
Kotimainen uutuussarjakuva. Olisin halunnut tykätä. No, kuvitus oli hieno. Vaikka sitäkin vaivasi liika valokuvamaisuus, referenssimateriaali paistoi läpi. Joistain kuvista näki jopa kännykkäkuvan linssinvääristymän. Mutta joka tapauksessa, piirrosjälki oli vaikuttavaa realistisuudessaan. Minimaalista Manara-kaikua piirrosjäljessä myös voi havaita. Varsinkaan kun naishahmojen alastomuudelle ei löytynyt varsinaista selitystä.
Tarina taas oli hahmotelman asteella. Kerronta oli hyvin tökkivää, monesti tuntui että tästä puuttuu nyt pari ruutua välistä. Dialogi ei ollut mitenkään luonnollista eivätkä henkilöt tuntuneet puhuvan toisilleen. 10-vuotias poika puhui kuin 65-vuotias setä. Tarinassa oli pieniä haarautuvia oksia, joista luuli kehittyvän jotain, mutta ne eivät menneetkään mihinkään. Kaikki oli niin katkonaista ja kömpelöä, että juonta oli vaikea seurata ja henkilöt jäivät todella etäisiksi. Sekava ja huonosti rytmitetty.
Mikä tahansa kuva irrotettuna kirjasta olisi kyllä upea. Ja albumi oli laadukkaasti painettu. Siinä tämän albumin ansiot.
Kokkolaan sijoittuva dystopinen tarina alkaa mielenkiintoisesti muttei aivan pysy kasassa. Piirrostyyli varmasti jakaa mielipiteitä. Itseäni kiinnosti kuitenkin eniten tarina, joka valitettavasti jäi perustelemattomaksi, hämäräksi ja silppuisen oloiseksi. Vaikka teos ei napakymppi olekaan, annan yhden tähden Leimun rohkeudesta tarttua aiheeseen ja toisen tähden siitä, että hän sijoitti tapahtumat Kokkolaan. Teoksen mukavinta antia olikin bongata tuttuja rakennuksia ja ympäristöjä. Kansitaide on minusta säväyttävää, sisäkannet oli käytetty hienosti hyväksi. En löytänyt teoksesta kirjailijan esittelyä, jossa olisi hyvin voinut kertoa hänen suhteestaan tapahtumapaikkaan.
Googlasin Leimun lukemisen jälkeen, ja näyttää, että on monipuolinen ja hurjan taitava tekijä. Mutta vaikka visuaalisen taiteen lahjat olisikin huikeat, niin sen sanon että jonkun muun pitäis kirjottaa nää tekstit :D Tarina oli epämääräinen ja teksti huonoa. Tekstiä oli myös paikoittain liikaa ja sitä oli aseteltu tosi raskaasti pitkin sivuja.
Toisaalta, ehkä en vaan oo kohderyhmää!! En oikein välitä dystopiatunnelmista tai sota-aiheista, ja ehkä tällainen "realistinen mutta hyvin pelkistetty" -piirrostyylikään ei ole mun juttu sarjakuvassa.
Taas on jotain mennyt vituralleen ja maailma on loppunut. Tällä kertaa se on loppunut Suomessakin joten tutun oloiset maisemat toivat hyvää tunnetta koko sarjaan. Tosin pikkunappula joka puhui kuin aikuinen ja unijaksot latistivat hyvät tunteet.
Kuvallinen ja sanallinen kerronta oli mielestäni hyvää. Suomalaiseksi sarjakuvaksi erittäin tasokasta. Tarina ei kuitenkaan mitenkään erityisen syvä ja dystopiasta huolimatta jäi jotenkin arkipäivien kuvaukseksi toisenlaisessa maailmassa. Kuitenkin erinomainen esikoisteos.