Haikea ja vimmainen romaani isistä ja pojista, miehisestä egosta ja maailmanlopusta.
Nelikymppinen teatteriohjaaja Ilmari elää elämänsä kirkasta keskipäivää. On vaimo ja kaksi lasta, puutalo Käpylässä ja hyvin etenevä ura. Rauha kuitenkin järkkyy, kun leskeksi jäänyt isä muuttaa väliaikaisesti asumaan poikansa luokse.
Samaan aikaan Ilmari kirjoittaa omaelämäkerrallista näytelmää, jossa hän käsittelee lapsuuttaan tuurijuopon ja kulttuurivihamielisen työnarkomaanin poikana.
30 vuotta myöhemmin maailmaan on iskenyt uusi, vakava pandemia. Se ajaa Ilmarin pojan mökille eristyksiin ja saa hänet muistelemaan ensimmäistä pandemiaa edeltänyttä kesää ja sen tapahtumia omassa lapsuudenperheessään.
Juha Itkonen (s. 1975 Hämeenlinnassa) kuuluu nuoren kirjailijapolven kärkinimiin. Itkonen asuu Helsingissä, Arabianrannassa vaimonsa Maija Itkosen ja kahden lapsensa kanssa. Maija Itkonen (s. 1977) työskentelee muusikkona ja teollisena muotoilijana.
Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (2003) oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja sai Kalevi Jäntin palkinnon.Romaanista Anna minun rakastaa enemmän Itkonen sai Valtion kirjallisuuspalkinnon.
Itkosen kolmas romaani Kohti on kertomus hajonneesta perheestä ja kahdesta sukupolvesta, jotka koettavat löytää tien toistensa luo. Romaani oli vuoden 2007 Finlandia-ehdokkaita. Itkonen sai romaanista Nuori Aleksis -palkinnon 2008.
Juha ja Maija Itkonen julkaisivat syksyllä 2007 yhdessä lastenkirjan Topsi ja tohtori Koirasson. Se oli Juhan ensimmäinen lastenkirja ja Maijan ensimmäinen kuvitustyö.
2019 kesällä Ilmari viimeistelee näytelmäänsä ja on tietämättään tulossa uransa ja perhe - elämänsä käännekohtaan. Samoin koko maailma on kohta kohtaamassa ison käänteen - pandemian. 30 vuotta myöhemmin Ilmarin poika Vilho on vetäytynyt mökilleen pakoon taas yhtä pandemiaa ja muistelee tuota lapsuutensa viimeistä kesää ja isäänsä. Itkonen saa lukijan samaistumaan Ilmarin hyvinkin tuttuihin ura- ja perhepaineisiin ja toisaslta myös näkemään niiden pienuuden isommassa mittakaavassa. Vilho elää dystooppisessa tulevaisuudessa, johon Itkonen on yhdistänyt paitsi ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia haasteita niin myös suurvaltapoliittisia ja arvojen kärjistymiseen liittyviä uhkakuvia - kiehtovaa ja kylmäävää.
Tämä kirja käsitteli paljon muutakin mutta mut se vei tällä kertaa miettimään sitä miten omat teot ja valinnat vaikuttavat itseen ja muihin, ja millaisia hintoja niillä voi olla. Tässä oli hyvin mun mielestä tavoitettu se miten asioiden arvon tajuaa vasta kun ne ovat rikki tai ne on menetetty, ja toisaalta miten tärkeitä korjaavia kokemuksia voi silti olla. Elämä ymmärretåån taaksepåin mutta se pitää elää eteenpäin, kuten se tanskalainen filosofi kommentoi aikanaan.
Vaikuttaa siltä, että kirjan kannessa lukiessa ”Juha Itkonen”, kädessä on pelkkää timanttia. Ainakin minulle. Kirja on yhtaikaa hauska, humoristinen, todenmukainen, nöyrä ja surullinen. Se on kuvaus isoisästä, isästä ja pojasta ja kunkin matkasta. Se on kuvaus ihmisyydestä, sen säröineen ja kulmineen. Teos voisi olla aivan totta, ja joillekin sitä se varmasti on. Vaikka kirja jättää lopussa jopa surumielisen olotilan lukijaan, kokonaisuus on kuitenkin upea. Todella upea.
Tulevaisuudesta käsin kerrottu nykyhetken kuvaus. Taitavana kirjailijana Itkonen saa henkilönsä kiinnostavaksi ja kerronnan rullaamaan. Tietty asetelmallisuus kuitenkin jäykistää teosta. Niin kuin kirjailija haluaisi pakata tarinaan mahdollisimman monta yhteiskunnallista trendiä. Erityisesti tämä vaivaa tulevaisuuden aikatasossa. Vaikka dystooppinen tulevaisuuden kuva saattaa ikävä kyllä faktuaalisesti olla osuva, kerrontaa vaivaa osoittelevuus. Henkilöt eivät oikein elä, vaan näyttää että ovat olemassa vain demonstroidakseen kirjailijan pointit kulttuurin ja yhteiskuntien kehityksestä. Silti lukemisen arvoinen teos ajankuvansa ja perustaitavan kerrontansa ansiosta.
En ole lukenut Itkosta aiemmin, enkä alkuun ollut ajatellut tähänkään tarttua. Kuitenkin somessa suositukseen törmättyäni päätin kuunnella - ja kyllä kannatti! Kaikki oli heidän, kunnes ei ollut, oli nyt, oli halut, oli identiteetit, oli isät joita syyttää ja kiittää. Miten siitä voi katsoa kohti tulevaisuutta ja ymmärtää suurempaa kuvaa, ymmärtää omien hetken haasteiden vähäpätöisyys? Todella kiinnostava, terävä, oivaltava, surullinen ja kuitenkin lempeä teos.
Yhteen kirjaan oli laitettu ajankohtaisia aiheita kolmen kirjan tarpeiksi. Aluksi en oikein innostunut, liikaa kaikkea ja nykyaikaa on havannoitu joo, mutta viimeisen kolmanneksen kohdalla olinkin jo imeytynyt kirjan maailmaan. Henkilöhahmot alkoivat tuntua karikatyyrien sijaan ihmisiltä.
Pohdin oliko tämä yhtä paljon avioliittoromaani kuin romaani isien ja poikien suhteista.
Pidin siitä miten tapahtumia ja asioita tarkasteltiin monesta näkökulmasta, perspektiivin muuttuessa paitsi kertojan mukaan myös ajan myötä. Ja kirjoittaja myös leikitteli lukijan odotusten kanssa.
Ehkä vaikutelma oli katkelma 2010-luvun lopun elämää sellaisena kuin se kaikessa kipeydessä ja keveydessä voi olla. Vuosi 2050 oli kovin tietoinen aiemmasta ajankohdasta ja jollain tapaa ohut tulevaisuudenkuva, mutta silti miellyttävä lukea.
Ansaitsi hyvinkin nelosen, kun paikoitellen vei hyvin mennessään ja on helppolukuinen. Päähenkilöiden ajatuksenjuoksussa pysyi hyvin mukana. Hieman ennen kirjan puoltaväliä oli sellainen vaihe, että tarina pysähtyi, mutta lieneekö vaan kirjottajan tehokeino odotuttaa lukijaa, mitä asiat ja tapahtumat, joihin oli viitattu aiemmin, tuovat tulleessaan. Olen lukenut yhden Itkosen aiemmin ja pitää ottaa seuraava, kun nykyinen lukulista on lopuillaan.
Itkonen osaa hienosti kuvata meitä miehiä ja varmaan muitakin ihmisiä. Kolmen sukupolven miehet muistuttivat, että välillä kirjallisuuden lukeminen on peiliin eikä ikkunasta katsomista. Kiitos myös siitä, että nyt on pandemiakin kuvattu kotimaisessa kaunokirjallisuudessa tuleville sukupolville. En nyt suosittele vielä täysiveriseksi scifi- tai spefi-kirjailijaksi heittäytymistä, sen verran vähän yllättävää tulevaisuuden kuvaus oli. Tulevaisuushan yllättää aina.
Jäi kyllä todella hämmentynyt kuva koko kirjasta. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen teki mieli lopettaa lukeminen, koska teksti oli niin teennäistä ja täynnä kliseitä. Ehkä tarkoituksella? Oliko ajatus tehdä mahdollisimman kornia ajankuvaa?
Toinen osa ja ajassa liikkuva teksti oli kirjoitettu hyvin ja teksti oli soljuvaa, mutta vähän jäi olo, että yritettiin ihan liikaa ja montaa asiaa.
Oliko koko kirjan ajatus yrittää tuoda esille, että keski-ikäisillä miehillä on syy käyttäytyä niinkuin ne käyttäytyy? Puolustuspuheenvuoro? Ihan hyvä sellaisena, ja toisen osion teksti oli aidosti mielenkiintoista luettavaa, mutta kirjan alun olisi voinut heittää roskikseen.
Kun on seurannut Itkosen kirjoituksia ja haastatteluita mediassa niin vähän jäi sellainen olo, että tässä edelleen puolustettiin kuitenkin sitä ydinperhettä. Vaikka sanaa inhoankin niin vähän sellainen setämiesfiilis tästä jäi, vaikka itsekin sellainen olen.
In the beginning I almost gave up on this book as the whining of a middle aged man was really getting to me. However once the other characters came into play the book good so much more interesting and in the end I did like it.
Itkonen on taitava kirjoittaja. Monimutkainen eri ajoissa kulkeva rakenne toimi todella hyvin, eikä ollut sekava edes kuunneltuna. Hahmoja oli sopivasti ja heidän äänensä uskottavat.
Juoni tuotti pienen pettymyksen, koska siinä lupailtiin koko ajan jotakin kiinnostavaa kuvausta tulevaisuudesta, jossa kaikki olisi jotenkin aivan toisin, mutta sitä ei koskaan tullut. Dystooppinen teema kumisi taustalla paikoin upean dramaattisesti, mutta lupauksia ei oikein lunastettu.
Poika kirjoittaa siis isästään, joka kirjoittaa isästään. Vaikka rakenne toimikin, se oli silti aika ärsyttävä - vähän liian metaa. Kirja kommentoi koko ajan itseään ennen kaikkea puolustellen. Pääteemana kuitenkin oli se, että eri ikäisillä miehillä on kovin vaikeaa, ja siitä ei oikein ole trendikästä kirjoittaa, koska ”aika on naisten ja tyttöjen”. Miehillä on vaikeaa kuitenkin melkein täysin vailla omaa syytään ja he kuitenkin yrittävät ja vaikka ovat seksistisiä, pettävät vaimojaan ja osallistuvat kotitöistä noin viidennekseen, heitä kohtaan tulisi kuitenkin olla ymmärtäväisiä, koska he ovat niin paljon parempia kuin edellinen sukupolvi. Ja huomio, miehet ansaitsevat palkinnon, koska kuitenkin _tiedostavat_ tämän kaiken. Tämä oli mielestäni kirjan keskeisin viesti, joka toistui eri hahmojen suusta vähän eri näkökulmista.
Ehkäpä kyse ei olekaan siitä, ettei miehistä enää saisi kirjoittaa, vaan siitä, että kaikki ovat lukeneet tämän saman laulun jo niin monta kertaa, että haluamme kuulla jo jotakin muuta.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Tuntui, että tämän kirjan lukemisessa kesti jotenkin tosi kauan. Ja no, ehkä kirja oli vähän liian pitkä. Periaatteessa tarina oli aika verkkainen, tuntui ettei juuri mitään tapahtunut, vaikka kyllä tapahtui. Kirja keskittyi enimmäkseen ihmissuhteisiin, etenkin isä-poika-suhteeseen ja sen haasteisiin.
Kun tarinassa hypättiin 30 vuotta eteenpäin, kiinnostukseni alkoi herpaantua. Jotenkin kirjan loppupuoli tuntui hieman irralliselta ja no, hieman turhaltakin. Siis siinä mieleasä turhalta, että tuntui kuin tapahtumia olisi jotenkin vain nopeasti kerrottu, ikään kuin vain mainitti ohimennen. Luvutkin lyhenivät ja näin myös kirjan rakenne muuttui.
En osaa oikein sanoa tästä mitään muuta. Ehkä odotin kirjalta vähän enemmän, koska pidin viime syksynä lukemastani Ihmettä kaikki -kirjasta niin paljon. Aion kyllä lukea muutkin Itkosen kirjat. Tämä ei kyllä yltänyt Ihmettä kaikki -teoksen tasolle. Toivottavasti Itkonen ei osoittaudu minulle sellaiseksi one hit wonder-kirjailijaksi...
Kirjassa mainittiin eksplisiittisesti isän murha monta kertaa. Sen pitäisi kai kuitenkin olla ohimenevä ilmiö? Kun se on tehtävänsä tehnyt, hieman armollisempi suhtautuminen olisi ehkä terveempi. Itkonen tuntuu näkevän edellisten sukupolvien (vain miesten) synnin kuin 60-luvun saksalaisnuori omien vanhempiensa sukupolven. Saksalaisnuorten eliitti ajautui terrorismiin tai ainakin pasifismiin, Itkosen kuvaaman sukupolven nuori parhaimmisto lapsista kieltäytymiseen ja yhteiskunnasta eristäytymiseen.
Ishiguron Menneen maailman maalari tai Pitkän päivän ilta on armollisempi eilispäivän ihmisille.
Kun uusi sukupolvi julistaa edelliset täysin mädiksi seurauksena ei välttämättä ole loistava tulevaisuus. Itkosen päähenkilö valitsee lapsettomuuden, koska tässä maailmassa ei pidä lapsia hankkia. Joku toinen olisi ehkä valinnut Puna Khmerien tien: "Tapetaan ne".
Pitäisi ehkä vain myöntää, että Itkonen ei ole minua varten. Ajatuksen tasolla ihan hienoa kirjoittamista ja useita teemoja, joista voisi saada jotakin irti. En kiinny taaskaan hahmoihin, joten ei juuri kiinnosta mitä kenellekin tapahtuu (jäin toki miettimään onko vika minussa jos en osaa kiintyä tavallisiin ihmisiin, jotka tuskailevat arkisten asioidensa parissa).
Korona-dystopia -elementit tuntuvat päälleliimatuilta - en ole lukenut arvosteluja, mutta olo on kuin Itkonen olisi ollut kirjoittamassa kirjaa isän ja pojan suhteesta ja miehenä olemisen vaikeudesta, ja korona iski ja tuli tuhannen taalan paikka ympätä tämä elementti mukaan. Ymmärrän periaatteessa, mitä taitelija voisi tässä alleviivata, mutta ehkä nyt en ollut taiteellisen tulkinnan tuulella.
Enpä tiedä. Jos haluat lukea virus-dystopiaa, lue Atwoodin Maddadam-trilogia. Jos tykkäät Itkosesta, niin lue tämä.
Rakenne ei oikein toiminut: loikka tulevaisuuten ja kerrontamuodon vaihtuminen tulivat liian myöhään ja täysin yllättäen. Alkuosa oli neljän tähden arvoista kiinnostavaa (varsin kevyttä ja ajoittain humoristista) luettavaa, loppuosa puolestaan maks. kahden tähden kuvausta dystooppisesta tulevaisuuden maailmasta. Ongelma tämän loppuosan kanssa oli minulle se, että kun lähdetään ns. tieteiskirjallisuuden/tulevaisuuskuvauksen puolelle, se pitää hallita poikkeuksellisen hyvin ja tuoda genreen jotain uutta. Tässä siinä ei onnistuttu ja tulevan maailman kuvaus oli ajoittain - jos ei nyt noloa, niin ei kovin kauka siitä. Jotenkin jäi sellainen kokonaiskuva, että kirjan ongelma ei ehkä ollut niinkään sen kirjoittajassa, vaan kustannustoimitusprosessissa. Mielestäni tässä oli ainekset parempaan kokonaisuuteen.
Dystooppinen kertomus, jossa kerroksellisuus ja loppukäänteiden piilossa pitäminen viime hetkeen saakka toi mieleen viime päivinä lukeamiani dickereitä. Synkän tulevaisuuden ennustamista enemmän kyse on kuitenkin nykyajan merkityksettömyyden kuvauksesta ja ylisukupolvisten draaman kaarien jatkuvuudesta, jossa jälkimmäinen seuraa edellistä. Kun tulevasta ei tiedä, uppoutuminen siihen mitä oli on ainoa mitä jää jäljelle. Itkonen on parhaimmillaan purevassa nostalgiassa, ja onkin nerokasta häneltä kääntää myös nykyhetki menneisyydeksi. Sen kautta on helpompaa piirtää punainen lanka sinnekin, missä sitä ei vielä ole. Osuvana anekdoottina hän mainitsee aborttien kieltämisen olevan meneillään vuoden 2050 Yhdysvalloissa. Siltä osin ennustus toteutui valitettavan paljon etuajassa.
Itkosen pandemian aikana kirjoittama kirja ei oikein toimi.
Teatteriohjaaja Ilmari tekee kirjan alussa virheen joka kostautuu. Hän elää mukavaa elämää: opettajavaimo, kaksi lasta ja talo Käpylässä. Taloon ei ihan ole varaa, mutta kuitenkin. Vanha isäukko muuttaa poikansa kotiin.
Itkonen yrittää kertoa huonojen ihmissuhteiden perityvyyttä ja hyppää välillä toiseen aikaan, tulevaisuuden pandemiaan ja Euroopan ja maailman kriisiin. Vapaus uhattuna, vain pohjoismaissa se on jäljellä- ehkä.
Kaikki on jälleen niin siloteltua että ylemmän keskiluokan lukija ei säikähdä. Lopulta jää vain "no mitä sitten? "- tunne.
Pidän kyllä Itkosen tyylistä ja kirjoista paljon. Tapa, jolla hän kertoo on kiinnostavaa ja samaistuttavaa. Tässä kirjassa kuitenkin hukattiin jotenkin alun hyvä vauhti ja tarina keskivaiheen juoksutuksilla tulevaisuuteen. Syy tälle toki oli ilmiselvä, mutta silti se tuntui väkisin väännetyltä. Harmillisesti. Kirja olisi mielestäni toiminut perinteiseen tapaan kerrottuna oikein hyvin.
Ei tämä ollut huono, mutta alkupää oli kiinnostavampi. Edelleen luen sen mitä kirjailija julkaisee, sillä pidän lukukokemuksista.
Odotuksia oli, mutta jo lukemisen aikana huomasin ärsyyntyväni siitä, kuinka tässä on koetettu saada yhteen teokseen kaikki ja mahdollinen. Oli hankala isäsuhde, äidin poismeno, sukupolvien törmäilyä, rakoileva avioliitto, lehtolapsi, taiteilijaelämä, ilmastokriisiä, ikäkriisiä, kasvukriisiä, mielenterveyden ja kulissien romahtamista, korona ja maailmanloppu. Hirveä vyyhti kaikkea muttei kuitenkaan mitään, josta kunnolla ottaa kiinni.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Uutta Itkosta aloittaessa on aina yhtä toiveikkaana: ylittäisikö odotukset, liikuttaisiko jotenkin ennakoimattomasti? Tälläkin kertaa kyllä, eikä varsin mitäänsanomattoman kirjan nimenkään kannata antaa hämätä. Ajassa ja paikassa siirtyilevä sukutarina vaatii mutta myös palkitsee tulevaisuuden toivolla.
Suuria teemoja limittäin ja sisäkkäin: isiä ja poikia, taidetta ja kirjallisuutta, nykyisyydessä elämistä, menneeseen takertumista ja tulevan uumoilua. Kirja, josta ei kannata tietää liikaa ennen sen lukemista (lopetin HS:n arvion lukemisen ensimmäisen kolmanneksem jälkeen, mutta silloinkin jo harmitti). Loistotyötä, kuin synteesi Itkosen uran aiemmista teemoista.
Mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tarina! Piti otteessaan alusta loppuun. Ihanan tunnistettavia havaintoja teatterimaailmasta ja näytelmän synnystä sekä kirjan kirjoittamisesta. Ja tietysti ihmisyydestä, sukupolvien ketjuista, tekojen - pienienkin - seurauksista. Pidin myöskin ajankohtaisuudesta ja visioista pandemian jälkeisessä maailmassa.
Hienotunnelmainen teos isistä ja pojista. Lopun loikkaukset tulevaisuuteen tuntuivat jotenkin päälleliimatuilta - kirja olisi toiminut ihan perustarinan ja nykyhetken + menneen varassa, mutta muuten erinomaista settiä. Tarinaan ja ihmisiin oli jotenkin todella helppo upota heti ekoilta sivuilta, ja se jos mikä vaatii kirjoittajalta taitoa.
Ei parasta lukemaani Itkosta, mutta kelpo kirja silti. Olisin kaivannut aikatasojen välille selkeyttä, niissä hyppiminen sekoitti hieman. Pandemiakuvaus ei kiinnostanut kummemmin, vaikka on tietysti selvää että aihe tulee näkymään fiktiossakin.
Kirja oli kiva kuunnella ja se herätti monenlaisia ajatuksia. Hyvää kerrontaa kolmesta sukupolvesta, tulevaisuuteen sijoittuneet kuvaukset olivat minusta hieman hämmentäviä, niistä en oikein osaa sanoa mitään. Mutta siis kokonaisuudessa pidin kirjasta.