Finlandia-voittajan odotettu toinen romaani on kuriton kertomus yksinäisyydestä, hengenvaarallisesta sairaudesta ja romaanin vastaanotosta.
Kirjailja Jan Holm joutuu pikaiseen leikkaukseen: veri hänen sydämessään on kiertänyt väärään suuntaan ties kuinka kauan. Holm julkaisee sairaalasta päästyään omakohtaisen romaanin, josta ja jonka kirjoittajasta jokaisella on pian mielipide.
Taivaallinen vastaanotto on tuhannen aiheen ja henkilön romaani, jossa on vahva omakohtainen ydin. Se on kommentaari, tutkimus, sanasto, palaute ja google-haku, villi selitysteos sekä moniääninen kertomus lukevista helsinkiläisistä.
Jukka Viikilä on suomalainen kirjailija ja dramaturgi. Viikilä on valmistunut Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta teatteritaiteen kandidaatiksi sekä opiskellut Pop & Jazz Konservatoriossa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Viikilän ensimmäinen runokokoelma Runoja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hänen esikoisromaaninsa Akvarelleja Engelin kaupungista voitti vuoden 2016 Finlandia-palkinnon. Lisäksi teos huomioitiin Kaarlen palkinnolla ja Arkkitehtuurin ansiomerkillä.
Taivaallinen vastaanotto ei ole enää edes metafiktiota vaan metametafiktiota. Kirjassa tavataan useita Taivaallinen vastaanotto -kirjan lukijoita, jotka kertovat kokemuksistaan, luetaan otteita Taivaallinen vastaanotto -kirjasta, saadaan jonkinlainen käsitys kyseisestä teoksesta ja pohditaan näiden lyhyiden katkelmien välissä kirjoittamista, lukemista, ja elämää yleensä.
Viikilä on sanoistaan tarkka ja kirja on myös (erittäin itsetietoisesti) aforismikokoelma, jonka lukemisen myötä lukijan on tarkoituskin ihastua yksittäisten lauseiden oivaltavuuteen. Kieleen hurmaantuneena on kuitenkin todettava, että kirjan rakenne on hakkaavine rytmeineen ja lukemattomien sivuhenkilöineen raskas, ja keskiosan vaiheilla aloin jo muotoon kyllästyäkin.
Jotenkin Taivaallinen vastaanotto kuitenkin onnistuu loppua kohti kehräämään uutta puhtia, ja kun jotkut sivuhenkilötkin kehittyvät muutamaa aforismia isommiksi tarinoiksi, päädyn kolmen (3+) tähden arvioon. Ymmärrän romaanin muodon rajojen etsimisen ja uusintamisen, mutta lukijaa se ei aina palvele. Kirjallisuuskeskustelua toki.
Moniääninen, kerronnaltaan hajautettu, ajatuksia lukeva, omakerrallinen romaani Jukka Viikilästä, ei kun Jan Holmista, ei kun Mintusta, ei kun Uber-taksikuskista, joka pettänyt vaimoaan, jonka vaimo on pettänyt häntä, joka joutuu sydänleikkaukseen. Kirja täynnä sitaatteja, hienoja lauseita, etten ehdi kuin kirjoittaa niitä muistiin. Ja sitten kirja sanoo, että hyvä kirja, tämä kirja, on muutakin kuin sitaattivalikoima. Kuka tätä kirjaa oikein kirjoittaa, Viikilä vai minä vai kirja itsessään? Ajatuksia lukeva romaani? Ajatuksia syövä romaani?
Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen.
Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Voisi olla. Olisi?
Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä.
Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin.
Saa ottaa autofiktion vakavissaan, mutta hei ei ole pakko. Päättämisen vapaus jää tässä romaanissa aika monessakin kohtaa lukijalle. Niin tai näin, aina muodostuu kokonaisuus ja minulle muodostui ensisijaisesti kommentaariteos kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisesta, kirjamarkkinoinninsta yms. kirja-alkuisista entiteeteistä.
Taivaallinen vastaanotto on Matti Pulkkisen aikoinaan tunnetuksi tekemä ajatusta romaanista, joka on sika, joka syö kaiken, jota sille keksii appeeksi antaa. Viikilä ruokkii sikaa romaaniinsa luotujen kuviteltujen lukijoiden kautta, jotka löytävät tästä teoksesta kuka mitäkin. Henkilöt vilisevät lukiessa ohi kuin teoksessa taksia ajavan Raunon ajopelin ikkunoiden läpi piirtyvät maisemat.
Taivaallinen vastaanotto sisältää järkyttävän määrän lauseita, joita tekee mieli siteerata. Koska lukemani kirja ei ole omani, vaan kirjaston, siteeraan muutamia näistä lauseista tähän alle, jotta voin palata niihin myöhemmin, jos tarve iskee. En millään tapaa väitä, että juuri nämä lauseet olisivat kaikkein olennaisimpia Viikilän romaanissa, mutta ne ovat joka tapauksessa erinomaisia yksilöitä.
Ja se vielä, että on vaikeaa - ellei mahdotonta - (ja tämä on kehu Viikilän teokselle) mennä tämän epäromaanin yksityiskohtiin, koska tekstuaalisia kaivoskäytäviä on runsaammin kuin sielu kohtuudella sietää.
Let's go!
"Mistä tahansa nykyromaanista saisi kiinnostavan, jos sen editoisi jollakin muulla periaatteella kuin mikä on vallitseva. Hienon romaanin saisi kenties siten, että käyttäisi vain materiaalin, jonka kustannustoimittaja poistaa. Romaanitaiteen kannalta kasvannaiset ovat kaikkein kiinnostavimpia."
"Kirjailija joka ei kavahda ja kadu tekstiään ei ole oikea kirjailija! Kirjailijuus on sairaalloista herkkyyttä kirjoitettua sanaa kohtaan. Kuolettava tila, joka tekee lopulta kirjoittamisen ahdottomaksi. Merkittävin osa kirjailijoista ei kirjoita."
"Ymmärrän kyllä, että eräänlainen moniääninyys ja hallittu sekavuus on romaanissa pyrkimyksellistä, mutta pääni ei silti pääse riittävällä tavalla sekoittumaan. Muistan jatkuvasti kaiken, mitä kirjassa on kerrottu, eikä informaatiotulva saa hukutettua minua niin kuin kirjailija on mahdollisesti tarkoittanut."
"Kirja ei ole oikeussali. Lukijan tuomio on mitä milloinkin. Tuhat hyvää tekoa ei saa armotonta lukijaa unohtamaan yhtä pahaa. Harvinaista, mutta ei mahdotonta, on kohtuuton ja ansaitsematon rakkaus, jonka lukija voi lahjoittaa."
"Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään linkittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä."
"Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta."
"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan."
"Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan."
"Suomalaisilla runoilijoilla ei näy Rolexeja. Runoilijaksi kehittyminen on niin aikaa vievää, ettei sivussa ehdi hankkia rahoitusta Rolexille. Muutenhan juuri runoilijat ostaisivat niitä."
"Jos keksimme hänen [kriitikon] kirjoitelmastaan jonkin myönteiseksi tulkittavan lauseen, jaamme sen sosiaalisessa mediassa kaikelle kansalle. Kustantaja painattaa lauseen seuraavan kirjan kansiliepeeseen. Huonoimmastakin kritiikistä on löydettävissä lause, jonka voi tulkita edukseen. Sen voi irrottaa muusta kritiikistä niin kuin painajaista ei olisikaan."
Taivaallisessa vastaanotossa tekijä on pappi, joka sekä jakaa ehtoollisen että ottaa sen vastaan. Vaan kuka keksi leivän ja onko se gluteenitonta?
Viikilän teoksen lukeminen on paikoin työlästä, mikä lienee tarkoituskin. Yhtä usein se on riemastuttavaa päättymättömällä tavalla.
Se vielä, että Taivaallinen vastaanotto on noin tuhat kertaa parempi kirja kuin Akvarelleja Engelin kaupungista. Siksi sitä tuskin palkitaankaan Finlandia-palkinnolla, jonka myötä sitä päätyisi runsaassa määrin myös joulupukin säkkiin.
Ei tätä romaania kuvaamaan ole mitään tavallisen tallaajan sanoja. Jakaa mielipiteet, takuulla, puuttuuhan tästä juoni ja monia muitakin kaunokirjalliselta teokselta odottamiaan asioita. En ole, vielä, lukenut kirjailijan edellistä Finlandia-palkittua, mutta teen sen ensi töikseni; ihastuin niin kovasti tapaan käyttää ääntä. Moniäänisyydestä mieleen tuli George Saundersin aivan upea Lincoln Bardossa, kirjallisuuden aseman (ja kirjallisuuspalkintojen, ja kirjallisuuskritiikin) tulkinnasta nyky-yhteiskunnassa Saara Turunen, Kerstin Ekman, Maggie Nelson ja Deborah Levy.
Mutta mikä tämä kirja on? Yksi kerros kertoo kirjailija Jan Holmin romaanin Taivaallinen vastaanotto saamasta vastaanotosta. Mutta sen lisäksi kerroksia on paljon muitakin; helsinkiläisten ääniä, jotka pääasiassa kommentoivat kirjallisuutta, mutta myös ihmissuhteita ja elämän tarkoitusta. Ilmaisu on erikoista, mutta ei lainkaan vaikeaa; kyydissä pysyy niin kuin kyydissä pysymään on tarkoitettu. Kirjailijan suoruus ja lauseen keveys ja tarkkuus hämmentävät. Pelkäsin keski-ikäistä miesselittämistä, mutta kirjailija on siihen kyllä aivan syytön. Hän ei toki voi keski-ikäiselle valkoiselle heteroudelleen mitään, mutta osaa pyytää sitä riittävästi anteeksi pyytämättä sitä anteeksi. Tässä (ja monessa muussakin romaanissa) minua, keski-ikäistä naista, hämmentää seksielämän kuvaus ja jatkuva ajattelu. Se oli kirjallisesti taitavaa ja kiinnostavaa, mutta vaikeasti samastuttavaa.
Jos romaanista jää mieleen joku yksittäinen juttu tai lause, on se mielestäni jo ihan lukemisen arvoinen. Tästä kirjasta ei ehkä voi käyttää sanaa romaani, mutta erilaisia juttuja ja jutunaihioita sieltä voi hyvinkin jäädä mieleen.
Kirja muuten kommentoi (fiktiivistä) itseään niin, että kirjan voi aloittaa ja lopettaa mistä tahansa kohdasta ja lukea minkä verran vain tai olla jopa kokonaan lukematta. Joskus pelkkä tieto kirjan olemassaolosta on sama kuin sen lukeminen.
Tämän kirjan nimi olisi pitänyt olla Langanpätkiä. Tai ehkä Puretut kalsarit, koska sen verran paljon oli alapään juttuja.
Harvoin tulee luettua kirjaa josta pitää aina sitä vähemmän, mitä pidemmälle kirjassa pääsee. Ensimmäisten 20 sivun aikana pidin kirjasta. Sitten alkoi alamäki. Melko tuskallista luettavaa, enkä edelleenkään ymmärrä mikä kirjan pointti oli.
Tekotaiteellinen, tylsä, liian hajanainen. Suuri määrä kertojia, joiden kaikkien ääni kuulostaa samalta. Kahlasin väkisin läpi, kun yritin viime sivuille asti löytää tästä jotain, mistä pitäisin. En löytänyt.
Teksti oli hyvin taitavasti kirjoitettua, siitä kolmonen. En päässyt sisälle rakenteeseen ja kirjan lukeminen oli melko työlästä. Ajattelen, että kirjailijalla on ollut jonkin matkaa kirjoitettu romaani, josta ei tullut mitään, sitten muutama toimiva novellinaihe, nämä on pätkitty sekamelskaksi ja täydennetty lisäsilpulla toisten lukijoiden/kirjailijanalkujen/erikoishenkilöiden mietteitä. Passio saa minulta 2021 Finlandian.
Fragmentit (suom. sälä) muodostavat jonkinlaisen kertomuksen, joka ei ole kiinnostava. Aforismeina ajateltuna jutut jäävät vähän latteiksi. Viittauksina ei jaksa kiinnostaa. Ainoastaan Kriittistä korkeakoulua koskevan läpät jaksavat naurattaa, enkä usko että niistä riittäisi viihdettä Kriittistä käymättömälle. Välttele!
Tuli Finlandia-touhusta mieleen "Keisarin uudet vaatteet"... Keinotekoinen. "Linnean" mielipide aikalailla omani ("ei ole jaksanut nähdä vaivaa romaanimuodon eteen", "itse romaani jäänyt kirjoittamatta"). Rakenne vaikutti siltä, että näin on saanut laitettua mukaan kaikki eri muistilappujen ajatukset, koskivatpa ne mitä tahansa.
Finlandia winner 2021 and my project Finlandia book nr. 7/41.
I’ve never rated a book this low, for me low ratings normally go as follows: 2 stars = nothing whatsoever interested me at any point 1 star = not only uninteresting, but also bad/triggering, would not recommend
For books receiving such low scores, I’ve normally not given half or quarter stars, but I have to make an exception here, because this was not only uninteresting and unpleasant, but also way too long, triggering because it was so all over the place, and basically unreadable. I’m glad I read it in audio cause I don’t think I could have ever managed a print version.
The idea of this book is somehow meta, it’s basically a book that talks about the writing process, readers and opinions on this same book, so yes it’s supposed to be cool and groundbreaking somehow. And as an idea it’s interesting, but I didn’t like the execution. Call me unartistic or whatever, but I do think great literature should at least allow the reader to follow the story. The aim of the author seems to have been to draw up a story that isn’t meant to be a self-standing story and/or a character study, and maybe it’s specifically the fact that he succeeded at his aim what made it impossible for me to like this story, because I do need a plot and some character development.
The rest in Finnish:
Pysytellen tämän kirjan metaisuudessa, tässä kirjassa esiintyvistä tätä kirjaa kuvailevista sitaateista kaksi osuvinta ovat seuraavat:
”paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan. Sen takia se saa varmuudeksi taivaallisen vastaanoton.”
“On tärkeä pitää kirjallisuus marginaalissa, sillä merkittävin kirjallisuus syntyy aina marginaalissa. Mitä laajemmaksi lukuinto leviää, sen huonommaksi kaikki käy.”
Ehkä nämä on olevinaan jotain itseironiaa tai satiiria mutta silti ärsytti.
Kaikista paras lause oli audiokirjan lopussa, ja kuului näin: “Jukka Viikilän teos, taivaallinen vastaanotto, päättyy tähän.” Siinä kohtaa tunsin syvää iloa ja helpotusta.
Kirja, jonka kanssa lukijana sai vängätä alusta loppuun. Ehkä eniten ärsyttää se, että tämä sisälsi itsessään jo kaiken sen kritiikin mitä siihen haluaisin kohdistaa. Tuntui, että kirja pilaili kustannuksellani, mitä se varmasti tekikin. Kirja lukemisesta (mutta ei sellaisella wholesome-tavalla kuten vaikka Ali Smith kirjoittaa lukemisesta), kirjallisuuden vastaanotosta, sydämestä, Helsingistä, Meilahdesta ja Töölöstä, taksissa nukkumisesta, kirjoittamisesta ja seksistäkin. Yritin lukea tätä niin monella eri tavalla, löytää sen asennon jossa tämä lähtisi yhteistyöhön kanssani, ja sitten joka kerta kirja veti maton altani. Ärsyttävää? Sairaan. Mielenkiintoisen kokeellista? Ehkä sitäkin. Avartava lukukokemus? Jollain mittarilla. Sielunruokaa? Ei.
”Uberin aloitin siksi, että voisin ajaa surun reunoille. Tai että joku asiakas voisi kertoa minulle edes yhden vieraan lauseen.”
Olipa varsinainen kokoelma kerroksia, metan metaa, hurmaavia virkkeitä, mustaa virnistelyä ja kuolemanvakavuutta rinnakkain, fragmenttien runsautta. Erityisesti nautin kirjailijuuden ja kirjallisuuden vastaanoton olemuksen pohtimisesta (kurittomuudella ja ilman), viittauksista kirjalliseen maailmaan ja muun muassa Kriittiseen korkeakouluun. Nautin tästä kyydistä, vaikka en olekaan vielä aivan varma, missä kaikkialla kävin.
Erikoista oli huomata, että muodon takia kirjan lukemiseen muodostuu täysin omanlainen tapa, joka ei ole tuttu aiemmin lukemistani kirjoista. Lisäksi tästä teoksesta on vaikea sanoa mitään, sillä tuntuu että kaikki on jo sanottu kirjassa.
Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto on romaani, joka on romaani romaanista ja sen vastaanotosta. Lukemalla sen ja tulkitsemalla ja arvottamalla sitä jatkan Taivaallinen vastaanotto -nimisen romaanin olemassaoloa ja muotoutumista. Tai oikeastaan saan vallan tehdä sen. Tämä on tietysti paradoksi, koska en ole kirjoittanut siitä sanaakaan. Paitsi että juuri nyt kirjoitan.
Taivaallista vastaanottoa kirjallisuudellisempaa romaania en ole kuunaan lukenut. Kokemus on riemastuttava, sillä en ole lukijana koskaan ollut tietoisempi omasta vallastani, jonka kirjailija minulle joutuu luovuttamaan. Samalla se opettaa lukijalle nöyryyttä: oma elämäni rajoittaa tulkintani juuri tähän, eikä mahdollista yhtään enempää.
Tartuin Jukka Viikkilän toiseen Finlandia-voittajaan ilman ennakko-odotuksia, koska minusta Akvarelleja Engelin kaupungista oli vietävän pitkäveteinen. Taivaallinen vastaanotto ei ollut, vaikka kyseessä onkin hardcore-taideromaani, jossa juonioletetun joutuu päättelemään eri romaanihenkilöiden ajatuksia kuvaavista irrallista katkelmista. Kuuntelin Taivaallisen vastaanoton äänikirjana. Taideromaaneissa hyvänä tai huonona puolena on, että vaikka niitä kuunnellessa sattuisi esimerkiksi nukahtamaan lentokoneessa puoleksi tunniksi, ei tunne menettäneensä mitään olennaista, koska tajunnanvirrassa pysy varsin hyvin kiinni nukkuessakin – kenties jopa paremmin. Joskus kirjan puolivälin jälkeen hahmoittuu, että romaanissa saattaa olla jokin punainen lanka, jota voi yrittää tavoitella selaamalla kirjan paperiversiota. Onneksi tämä löytyy myös hyllystä paperisena. Taivaallisessa vastaanotossa on muutama kirkas ajatus, siksi neljä tähteä.
4,5 tähteä. Siis tämähän ei osu mihinkään genreen, eikä oikeastaan ole edes romaani. Kirjan lukeminen oli vaivalloista ja samalla koukuttavaa. Siitä voisi siteerata loputtomasti upeita kohtia, en edes osaa valita kymmentä parasta. Viikilän Akvarelleja oli ok, tämä on todellakin Finlandia-palkinnon arvoinen. Kuten voittajan valinnut Zaida Bergroth sanoi perusteluissaan, kirja ”jättää lukijan kiitolliseksi."
Lähtökohtana Taivaalliselle vastaanotolle on romaanin täydellinen dekonstruktio: kaikki on levällään. On aiheita, teemoja, tapahtumia, mutta ne ovat taustalla, aivan kuin kaikkien jo valmiiksi tuntemana osana totuutta. Taivaallinen vastaanotto kertoo (jos se nyt ylipäänsä kertoo jostakin!) siitä, minkälaisen vastaanoton Jan Holmin teos sai. Se on kokoelma sitaatteja, mielipiteitä, muistikirjamerkintöjä, romaanikatkelmia, aforismeja. Sen sivuilla ääneen pääsevät kymmenet, elleivät sadat hahmot, joilla kaikilla on jotain sanottavaa Jan Holmista tai hänen kirjastaan. Välissä on katkelmia itse Holmin romaanista. Kokonaiskuva täytyy aistia itse, rivien välistä.
En todella tiedä, mitä tähtiä tälle kokemukselle antaisin. Vanha kirjallisuustieteen opiskelija minussa hihkuu, kun romaani on dekonstruoitu nerokkaasti. Ahmiva tarinankuluttaja minussa meinasi heittää leikin kesken. Tähän ei sopinut tuttu lukemisen tapa, niin täynnä se oli ääniä ja aforistisia virkkeitä, jotka teki mieli kirjoittaa mintunvihreään muistikirjaan.
Romaani oli: silmissä ennen kuolemaa vilisevä pikakela, samalla yksi hetki ja puolikas elämä, meta-autofiktiivistä tunnelmointia kirjailijana olon eteerisyydestä, tarina sisukkaasta pumpusta, näkymätöntä ajan tikitystä ja kalliita kelloja.
Totally new type of structure for a book + a thousand ideas, statements and stories. Insightful, pretty deep, describing human life in 21st century Helsinki.
It was hard to get into the world of this novel (is it a novel? Meta meta fiction someone called it), but when I finally did it was enjoyable. Maybe it’s a book that should be read twice. I’m not sure what to think.
Jopas oli hidaslukuinen teos. Sen jälkeen, kun tajusin, ettei mitään isompaa palkintoa ole tulossa minkäänlaisten johtolankojen yhteen riipimisestä, lukemisesta tuli hiukkasen raskasta ja sinällään olisi ollut sama asia, vaikka lukemisen olisi jättänyt kesken puolessa välissä kuin lopussa. Kirjasta saa sen minkä saa. Töölö ja tutut paikat toivat kuitenkin kiinnostavuutta, ja olihan ajatusten joukossa alleviivaamisen arvoisia helmiäkin.
Hämmentävää, miten vaivalloisesti tän lukeminen sujui. (Kuuntelulla aloitin ja se ei onnistunut lainkaan.) Sitten kun pääsin vähän vauhtiin, niin tunteet vaihtelivat laajalla skaalalla. Ethereum-rolex-fiilistelyt ärsyttivät, mutta toisaalta ne yhdessä runoilun ja paljon muun kanssa herättivät ajatuksia miehisyydestä. Kirjan itsereflektiiviset kommentit olivat monesti aika naulan kantaan osuvia.
Tää kirjavuosi on kyllä alkanut varsin kehnosti, ja tää vielä kolmantena kirjana sinetöi sen ihan totaalisesti.
Mun mielestä tää oli vaan vastenmielinen kirja. Alussa olin kiinnostunut fragmentaarisesta kerronnasta, mutta sitten tää lähti vaan aivan liian laukalle. Mä en vaan yhtään ymmärrä, että minkä takia tässä piti melkein joka toisella sivulla puhua alapäistä tai mieskeskeisestä seksistä. Tuntui lähinnä vain Viikilän omilta kotkotuksilta eikä mitenkään olennaisena osana itse tarinaa. Oksettavaa.
Jotkut huomiot oli ihan teräviä, mutta ne jäi liiallisen sekavuuden ja irrallisuuden alle. Mun on ihan mahdoton käsittää, että tää on voittanut Finlandian.
Outo kirja, eikä samalla lailla mielenkiintoisella tavalla kuin Mona Awadin Bunny tai Nicholson Bakerin House of Holes. Ennemmin outo sillä tavalla, että ensimmäiset 50 sivua tyyli on kiinnostava ja lupaava, mutta lupaus lopahtaa ja kirjan "gimmick" alkaa nopeasti uuvuttaa.
Olen yleensä hyvin tarkka lukija, koska mieltäni jää kalvamaan jos tiedän lukeneeni jonkun kohdan huonosti enkä pääse häiritsevästä tunteesta eroon ennen kuin palaan siihen. Poikkeuksellisesti Taivaallisen Vastaanoton kanssa saatoin suuremmitta suruitta hypätä kappaleiden yli. Puolenvälin jälkeen kirjailijan tavat kirjoittaa ovat niin tunnistettavia että tunnistan puuduttavan tylsät pätkät lukematta.
Oli Taivaallisessa vastaanotossa yksittäisiä nokkelia juttuja tai lauseita, joihin saattoi pysähtyä. Kirjan kymmenistä hahmoista mukanani kulki Mintun, Linnean ja Mirvan tarina, joka auttoi jaksamaan. Etsin katseella ensisijaisesti heidän kirjoituksiaan, vaikka luin lähes kaikki muutkin. Myös Raunon ja nukkuvan matkustajan tarinaa seurasin. Näiden ansiosta annoin kirjalle kolme tähteä, vaikka se tuntuu anteliaalta siihen nähden ettei etenkään ensimmäinen johtanut mihinkään. Ilman näitä hahmoja olisin varmaan jättänyt kirjan kesken. Paitsi että en olisi, koska jonotin sitä niin kauan kirjastosta.
On mielenkiintoista ajatella, tarttuivatko nämä hahmot alusta asti mieleeni siksi, että ne puhuttelivat minua henkilökohtaisesti, vai onko kokemus sama muillakin lukijoilla. Ainakaan oma mieleni ei riitä muistamaan ja seuraamaan niin valtavaa määrää nimiä ja hahmoja kuin kirjassa on. Siksi en voi varmaksi tietää, olivatko Mintun ja Raunon ainoat edes jotenkin koherentit sivihenkilötarinat. Mielenkiinto ei missään nimessä riitä lukemaan kirjaa uudelleen ja ottamaan selvää.
Eriskummallinen lukukokemus. Eheyttävä ja raivostuttava. Yhtäaikaisesti yksinkertainen sekä vähän liian vaikea teos. Niin meta, että pää pyörii. Kieli poskessa ja sykkivä sydän rinnassa kirjoitettu.
Koettelee kärsivällisyyttä, mutta antaa paljon, paljon, paljon ajateltavaa. ”Vituttaa tää Finlandia-voittaja”, sanoin useaan otteeseen. Ja silti omalla tavallaan hienoin kirja pitkään aikaan. Äh!