”Olen unohtanut kirjoittaa alun muistiin, ja nyt isoäiti on kuollut.”
Noin vuosi ennen isoäidin poismenoa Laura Pörsti käy läpi mummolan vinttikomeroa. Siellä roikkuu kukallinen aamutakki, joka ei ole vain kukallinen aamutakki. Se on tietolähde, ja se kertoo, että isoäiti on haaveillut kauneudesta.
Viimeinen vuosi on kirja siitä, mitä valitsemme yllemme ja miksi. Se muistuttaa, että pukeutuessamme peitämme ihoa mutta paljastamme paljon muuta: tunteita ja epävarmuuksia, makua ja arvostuksia, sukupuolta ja sosiaaliluokkaa. Samalla kirja kertoo isoäidin ja lapsenlapsen suhteesta ja siitä, miten vaatteista voi kutoutua silta sukupolvien välille.
Upea kirja. Vähän olisi voinut tiivistää, mutta ehdottomasti yksi parhaista kotimaisista nonfiktioista, jonka olen lukenut ikinä. Mikä luonteva törmäytys on isoäidin viimeinen vuosi, vaatehistorian läpikäyminen niin henkilökohtaisesti kuin historiallisesti, tahaton lapsettomuus ja matkakirjakin.
Aloin lueskella tätä ”työkirjana” pukeutumisaiheisen esseeni editoinnin tueksi, mutta huomasin teoksen olevan hienosti kirjoitettu ja halusin lukea sen loppuun ajatuksella. Kannatti. Kirjan lopetus on niin tunnepitoinen, että itkin junassa. Pörsti kaivautuu syvälle omaan vaatesuhteeseensa kertoessaan, miten kävi läpi isoäitinsä vaatteita asuessaan jonkin aikaa tämän luona. Hän kuvaa tarkasti myös Pariisissa asumistaan ja siellä kohtaamiaan pukeutumistodellisuuksia, ja rinnalla kulkevat eettiset pohdinnat uusien vaatteiden hankkimisesta, sukupolvien erot ja lapsettomuuden kokemukset. Teos on paikoin esseemäinen, ja välillä sen proosa säväyttää hiotuilla havainnoillaan.
”Vaatteet hellivät ja hinkkaavat meitä, ne hierovat ja painavat. Valitsemme ne uudelleen joka päivä, rakastamme ja vihaamme niitä, varastoimme niihin muistoja, halusimme tai emme. Niihin tarttuu meidän tuoksumme. Vaatteet koskettavat meitä enemmän kuin kukaan ihminen koskaan.” (s. 8)
”Terästäydyn. En ole kuullut aamutakista ennen. Haluan kuulla lisää mutten tiedä, pitäisikö tietoa saadakseen kysyä vai jättää kysymättä, olla hiljaa tai ohjata keskustelua. Tuntuu, että hetki voi mennä rikki, tarina voi unohtua tai vaihtaa kurssia.” (s. 37)
”Monet yhden vaatetyylin ihmiset sanovat, että vapautus jatkuvasta valitsemisesta säästää heiltä aikaa. – – He voivat säästää päätöksentekolihastaan muihin asioihin.” (s. 207)
Vaatteet, matkailu, ihmissuhteet, lapset: elämänmittaisia ilon tai huolen aiheita näkökulmasta riippuen. Onneksi on heitä, jotka paitsi tuntevat syvästi myös osaavat sanoittaa sen briljantisti muidenkin koettavaksi.
Taas üks kuidagi (mu jaoks) märkamatult ilmunud raamat, mis ehk võiks rohkem pildil olla.
Elukirjandus.
Kolmekümnendates (kirjutamise ajal) soomlanna viibib mõned nädalad 94aastase vanaema juures, mõeldes, et need on ilmselgelt viimased hetked ja võimalused küsida, uurida, saada teada. Lihtsat maainimest pole aga nii lihtne lahti muukida, viimaks õnnestub ust minevikku natu-natukenegi paotada vanaema tohutuid rõivapanipaiku sorteerides. Lisaks Pörsti vanaema eluloole (mis ei ole siin peamine) saame põgusa ülevaate Soome tekstiilitööstuse ajaloost (see ei ole kuiv ega igav, vastupidi), autori ajakirjanduslik taust paneb teda otsima erinevaid rõivastega seotud uuringuid ja statistikat (näiteks, mitu korda käib üks riideese seljas, mis sa arvad?). Autor mõtiskleb ja otsib seoseid, kuidas rõivad peegeldavad oma aega, suhtumist ja meeleolusid ühiskonnas, kuis mõjutavad kandjat, meie tarbimiskäitumist jne. Rõiva elutsükkel on saja aastaga ju kardinaalselt muutunud, siin on mille üle mõtteid mõlgutada.
Teine pool raamatust kulgeb Pariisis, kus autor kõnealust raamatut kirjutades koos abikaasaga mõned kuud veedab. Ootuspäraselt jälgib Pörsti seal pariisitaride rõivavalikut.
Ja kuigi kogu see tekstiilimaailm on põnev ja haaravalt kirjutatud, siis mu jaoks oli siin siiski ka teine mõõde - kaasaegne noor naine. Kuna viimastel dekaadidel tulevad paljud mõjutused meieni ikka lahe vastaskaldalt, siis on põnev pilk peal hoida, mida mõtleb ja kuidas näeb maailma üks soomlanna (õrnalt meenutab, muide, Kankimäki meeleolusid). Lakkamatu mure maailma päästmise, kliima soojenemise ja Aasia odavtööjõu pärast, samas mingi võõristus ja suutmatus toime tulla näiteks oma vanaema hooldamisega ja kõige elementaarsema suhtlusega. See on inimlik, seda kindlasti, lihtsalt lugedes tekkisid sellised võrdlusmomendid. Ühtlasi näitab ka ausust ja oma vigade tunnistamist. Nagu seegi, et kuigi tänasel päeval on autor pigem säästlik tarbija ja püüab iga rõivaeseme tausta süveneda, siis tunnistab ta, et 90ndatel varateismelisena käis temaga ema ja õega lühikestel nädalalõpu ostureisidel Pariisis jm ning nende retkede edukust näitas näpu otsas olevate firmalogodega kottide arv.
Yllättävän koskettava tietokirja, jossa kirjoittaja kuvaa isoäitinsä viimeistä vuotta vaatteita läpi käymällä ja samalla peilaa vaatteisiin historiaamme ja yhteiskuntaamme. Ensimmäinen osa keskittyy vahvasti vertailemaan isoäidin ja Pörstin suhteita vaatteisiin ja sitä mitä vaatteet kertovat heistä ja heidän kokemuksistaan. Toisessa osassa mm. matkaillaan Pariisissa ja esille nousee mm. vaatetuotannon ongelmat, laadukkaat vaatteet ja vaatekaappien kuratointi. En osannut odottaa näin kaunokirjallista tietokirjaa.
Teos käsittelee monipuolisesti vaatteiden merkitystä yksilön elämässä. Tartuin teokseen juuri vaatekaappikuvauksen vuoksi, mutta yllätyin moninaisista teemoista, jotka oli ujutettu kansien sisään.
Teos pyrki sisällyttämään niin historian, taito-oppaan, matkailun kuin arkojen aiheiden kuten läheisen poismenon ja lapsettomuuden käsittelyn yksien kansien väliin. Teoksessa vaihteli mielestäni tietokirjallinen ote ja kaunokirjallinen tarinointi. Tämä sai aikaan vaikutelman, ettei kirjailija tiennyt kumpaan keskittyisi. Siksi teos jäi mielestäni etäiseksi.
Me kaikki pukeudumme johonkin, jotenkin, joka ikinen päivä. Laura Pörstin esseemäinen romaani on ylistys vaatteille ja niihin liittyville tarinoille, isoäidin vaatekaapille ja pukeutumiseen liittyville valinnoille.
Kiinnostava, vähän ahdistuneen sävytteinen kirja. Paikoin mukaansatempaavaa tekstiä, paikoin vähän junnasi. Opin paljon asioita, joita en ole tullut edes ajatelleeksi.