Lajien välissä liikkuva teos ihmisistä ja muista eläimistä, halusta, anarkismista sekä siitä, miten salakuljettaa hiiri lentokoneeseen.
Miltä tuntuu hypätä pimeään roskasäiliöön ja huomata sen olevan täynnä ruokaa? Mitä ihminen ajattelee, kun poliisi lyö vieressä seisovaa ihmistä? Entä miten joku päätyy naimisiin Jeesuksen kanssa? Kaltainen valmiste johdattaa lukijan vallattujen talojen katoille ja karismaattisten seurakuntien kokouksiin. Esseeteos käsittelee valtaa ja vallattomuutta, maailmaa koossa pitävää toivoa sekä kertoo Auvisen uskomattomista seikkailuista.
Suvi Auvinen on toimittaja, tietokirjailija, vegebisneksen haluttu huippuosaaja ja Suomen kenties tunnetuin anarkisti.
Myönnän typerän ennakkoluuloni: olen aina kuvitellut, että Suvi Auvinen on paljon vihaisempi. Mutta tässä teoksessahan oli valtavasti ymmärrystä, lempeä ja lämpöyttä. Huomasin itkeväni pari kertaa ja toistelevani ääneen että juuri niin. JUURI NIIN.
Omia ajatuksia haastava teos, mistä toki aina pidän. Huomasin aluksi vaivaantuvani tietynlaisesta henkilökohtaisuudesta, joka kyllä kertoo enemmän minusta itsestäni kuin tästä kirjasta: koska me jokainen elämme elämäämme nimenomaan omasta näkökulmastamme, totta kai johdamme yksityisestä yleiseen. Sehän myös tekee Auvisen ajatuksista läpinäkyvämpiä, kun hän näyttää kokemuksistaan ne ajattelut ja paikat, joina heräsi (haha, woke-ajattelua koskevan kriittisen esseen lukemisen jälkeen hyvä käyttää tätä käsitettä) maailman epäkohtiin.
Miinus yksi tähti siitä, että tietynlainen toisteisuus vähän häiritsi, kun luin tämän melkein yhdeltä istumalta. Se ei varmaan vaivaisi niin paljon, jos lukisi esseitä ripotellen yksi kerrallaan. Hieno joka tapauksessa! (Ai niin ja miinus yksi myös siitä että tässä käytettiin sitä saakelin sanaa dikki, joka on maailmanhistorian karmein käännöslaina. Aivan hirveä. Älköön kukaan ikinä missään käyttäkö sitä.)
Tästä olisi paljonkin sanottavaa, mutta kun nyt sain tämän luettua, en oikeastaan halua uhrata enää hirvittävän paljoa aikaa koko opuksen ajattelemiseen.
Kaksi tähteä taitavasti kirjoitetusta tekstistä ja ihan mielenkiintoisista aiheista, loput tähdet karisivat pois potista samaa tahtia kuin otsaani kasvoi tatti tätä opusta lukiessani. Varmasti jos kirjoittajalta kysytään, minusta ihmisenä kertoo kaiken tarpeellisen se, että tämä kirja ärsytti minua (korjaan, minua ärsytti se ihminen, joka tämän kirjan kirjoittajasta mieleeni muodostui tätä lukiessani.) Kirja oli jaettu ihan loogisiin pakinoihin, mutta niiden sisäinen rakenne ei meinannut millään pysyä kasassa kirjan läpi. Mutta tämä on varmasti makuasia.
Tartuin tähän kirjaan, koska joka paikassa silmilleni sateli siitä ylistystä. En ollut koskaan kuullutkaan Suvi Auvisesta, enkä tiennyt hänestä siis mitään kun aloin kirjaa lukea. Olisi ehkä pitänyt vähän selvitellä etukäteen, eikä uskoa hypeen. Kirjaa lukiessa totesin olevani monista asioista Auvisen kanssa samaa mieltä. Totesin myös, että hänen tapansa tuoda asiansa ilmi sai minussa aikaa reaktion olla eri mieltä. Ihan vain, jotta ei tarvitsisi olla hänen kanssaan samaa mieltä.
Kirjasta saa käsityksen, että sen kirjoittaja on oman elämänsä päähenkilö. Hän sanoo, "älkää olko kanssani samaa mieltä, kyseenalaistakaa!" mutta samoilla sivuilla antaa kuitenkin vahvasti ymmärtää, että kaikki hänen kanssaan eri mieltä olevat ovat tyhmiä lampaita, jotka koneiston orjana heittävät elämänsä hukkaan eivätkä osaa edes nauttia mistään. Kyseenalaistakaa siis toki mitä sanon, mutta älkää väärällä tavalla!
Ehkä olisin teini-ikäisenä tuntenut vetoa tämän kirjan mustavalkoisuuteen. Tapaan alleviivata ongelmat mustavalkoisesti koittamattakaan katsoa asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Tapaan olla tarjoamatta mitään konkreettisia ratkaisuja anarkismiin vedoten. Tapaan nostaa itsensä jalustalle, mitä ei poista se, että tähän taipumukseen koitetaan pari kertaa viitata. Se että tiedostaa pitävänsä itseään muita parempana ei poista sen kyseenalaisuutta.
Nyt kuitenkin kirjoitin tästä jo paljon enemmän kuin olisin halunnut, ja tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin. Mutta jätän tämän nyt tähän, koska ärsyttää jo valmiiksi niin paljon että käytin tähän kirjaan useita tunteja ja vielä useampia euroja.
En tiedä mikä tämän kirjan tarkoitus on, mutta siinä se onnistui, että sai ajattelemaan asioita. Se kirkasti itselleni hyvin sen, missä kaikessa olen eri mieltä kuin kirjan kirjoittaja. Sellaisissakin asioissa, joissa olin ehkä kuvitellut olevani enemmän samaa mieltä hänen kanssaan kuin lopulta olenkaan. Tästä hyvästä en kuitenkaan tähtiä lisää pottiin jakele.
4.5 Aktivismi, toivo ja rakkaus. Ja suurimpana niistä..? Voi miten mahtava esseekokoelma. Mahtava tavalla, että tunnistin, opin, sain myötäelää, olla vahvasti eri mieltä, olla silti jotenkin turvassa eli ikään kuin hyvässä keskustelussa, jossa toista ei poljeta vaan, noh, keskustellaan, vaihdetaan kokemuksia ja mielipiteitä. Herkistyin, vihastuin, tunsin. Auvinen kirjoittaa vaivattomasti hyvän journalistin tavoin, sitoo isoja linjoja eri teksteissä taitavan prosaistin tavoin ja katsoo maailmaa röyhkeän anarkistin tavoin, se on hyvä yhdistelmä henkilökohtaisten esseiden pohjaksi.
Suvi Auvisen loistavaa esseeteosta voisi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Lähtökohtana voisi olla esim. guacamolen avokadopitoisuus, fregaanius, biseksuaalisuus, väkivalta yhteiskunnassa ja se valtiolliset aspektit ja poliisiväkivalta, eläinten kohtelu, uskoontulo rippileirillä, Suomessa syntyneen ihmisen asema, politiikkaan herääminen, avoimet ihmissuhteet, lintusalaliitto ja vakoilijapulut, anarkismin määrittely ja häpeä.
Edellisten sijaan nostan tässä tekstissä esiin woke-ilmiön, josta ei ole osunut silmiini ainoatakaan tekstiä Auvisen teoksen esittelyn yhteydessä.
”Woke-identiteetti on eriytymässä toiminnasta aatepuhtauden vahtimiseksi. Tärkeää ei enää ole se, mitä teet, vaan kuka olet ja millaisia termejä käytät.”
Wokeiksi identifioituu Auvisen mukaan ”me tiedostavat yksilöt, jotka uskomme näkevämme asioiden todellisen laidan.”
Auvinen nostaa esiin wokeen liittyviä ongelmia. Miten se pahimmassa tapauksessa on hissi, jonka avulla porukka samanmielisiä ihmisiä nostaa itsensä muiden yläpuolelle. ”Me olemme inkvisitio, joka selvittää, oletko kyllin hyveellinen olemaan meidän puolellamme.”
Auvisen wokea käsittelevästä tekstistä on paljon opittavaa. Hän näkee itsensä osana wokea, mutta samalla hän tuo esiin myös tähän ilmiöön liittyviä ongelmia.
Somessa teoksia arvotetaan väliin varsin surutta sen mukaan, mitä mieltä ollaan teoksen kirjoittajasta ja samalla saatetaan määritellä, ketkä kirjailijat ovat hyviksiä ketkä pahiksia. Äärimmillään tuodaan esiin, että on kirjailijoita, joiden teoksista ei sovi kirjagramissa puhua ollenkaan, koska kirjailijan mielipiteet ovat loukkaavia ja omien näkemysten vastaisia.
Hyvin usein unohtuu se, että kirjallisuuden ensisijainen tehtävä ei ole olla minkään erityisen asian tai -ismin (mukaan lukien feminismin) palveluksessa. Ja myös niin, että arveluttavia ja tuomittavia näkemyksiä omaava kirjailija voi kirjoittaa mainioita teoksia ja päinvastoin.
4,5 ⭐️ no olihan tämä just niin hyvä kuin kaikki mua ennen lukeneet ovat hehkuttaneet. loistava kokoelma, missä aiheet, joilla ei ensisilmäyksellä pitäisi olla mitään tekemistä keskenään, kutoutuvat yhteen sulavasti. en voi laskea, montako kertaa mutisin itsekseni NIINPÄ ja AAMEN ja LUKISPA KAIKKI IHMISET TÄMÄN. viimeinen ajatus roikkui mukana myös lihan loppua luettaessa. opin kaltaisesta valmisteesta myös uutta. vaikka napautin viisi tähteä juurikaan ajattelematta, mietin, onko se ansaittu arvio, mut ei kai mikään kirja ihan täydellinen oo. mut kyl tää nyt viis tähteä on. ihmetytti kuvaus tästä auvisen ekana ”kaunokirjallisena” teoksena, musta tää oli hyvinkin nonfiction-kamaa.
Insert /ensin suhtauduin epäillen, lopulta rakastuin/ -henkinen arvio. Keikun neljän ja viiden tähden välillä, yritän saada ajatuksen blogin puolelle hieman paremmin kasaan.
Mikäköhän oli kirjan genre? Omaelämänkerrallista esseistiikkaa? Jotain pamfletin ja novellikokoelman välimaastosta? Kuunneltuna äänikirjana ihan miellyttävä kokemus, ja löysin kirjasta inspiraatiota kyllä.
Kirja sovitti eri aikatasot toisiinsa äkkinäisinä aikaloikkauksina useissa kohdin. Eri elämänvaiheet limittyivät toisiinsa kerronnan avulla suht tyylikkäästi. Kirjailijan tyyli oli suurin piirtein se, että ensin hän johdatteli lukijan johonkin oman elämänsä tapahtumaan tai ajanjaksoon, ja sitten hän alkoi pureskella tapahtumia, analysoida ja vetää niistä johtopäätöksiä; että nämä tietyt hetket ja koitokset muuttivat häntä ihmisenä, tekivät hänestä askel askeleelta sen ihmisen, anarkistina tunnetun vege-konsultin, aktivistin ja julkisen ajattelijan, joka hän tänä päivänä on. Kirja on puheenvuoro siitä, millainen identiteetti kirjoittajalla on, ja se sisältää laajat perustelut sille, miksi hän tällainen, mm. poly, bi, anarkisti, vegaani ja ex-kristitty, on. Kirjailijan identiteetit ovat mielestäni aika voimakkaita ja selkeärajaisia, ja hänen yksi motiivinsa on puolustaa niitä, perustella sitä, miksi ne ovat oikeutettuja ja hyviä.
Kerronta on siinä hienoa, että siinä vaihtelevat erilaiset kiteytetysti ja raikkaan yllättävästi ilmaistut näkökulmat varsin tiuhaan. Tämä vaihtelevuus piti kerronnan mielenkiintoisena. Joskin minä-muotoinen kerronta jatkui läpi kirjan. Hänen tapansa ajatella on selkeästi joukosta erottuvaa. Kirjan kertoja on optimisti ja elämänmyönteinen, ei slaavilainen ja melankolinen. Hänessä on jokin todella voimakas into, halu elää täysillä. Minua kiinnostaisi, milloin tuo tahtotila häneen alunperin kehittyi; uskonnollisesta lahkosta irtautumisen myötä (kun jarruttavat uskomukset putosivat kertaheitolla pois...) vai kenties taidealan tuomien vapauksien myötä. Vai oliko hän jo lapsena niin lannistumaton ja positiivisella otteella taisteleva luonne?
Kirja käsitteli myös köyhyyttä eri tavoin; niin kirjailijan henkilökohtaisten kokemusten kautta, kuin esim. Nairobissa vietetyn ajan kautta. Kirja oli voimakas kertomus siitä, miksi tämä nainen on tällainen. Hän ei pidä itseään erikoisena, vaan ihmettelee pikemminkin, mikseivät kaikki ole samanlaisia. Hän on elämänsä aikana ollut todella intohimoinen, aktiivinen ja kapinallinen näin Suomen mittapuilla. Kirja loppuu boheemisti kuulustelupöytäkirjaan, johon hän oli ladellut jotain siitä, miten elämän pitäisi sisältää paljon punaviiniä ja hyvää seksiä. Hän oli joutunut kiinniotetuksi ja putkaan talonvaltaukselta, ja perustelee pöytäkirjassa myös sitä, miksi hänen tekonsa eivät olleet moraalisesti vääriä tai rikollisia ylipäätään.
Myös tuossa kuulustelupöytäkirjassa nousee esille tietty laatikon ulkopuolelta tragikoomisesti asioihin suhtautuvat asenne, joka Auvisella usein on ollut. Ikään kuin kaikki, tai ainakin todella monet, yhteiskunnan lait ja säännöt, olisivat täysin tuulesta temmattuja ja jopa naurettavia, ja siksi hänellä olisi täysi moraalinen oikeutus niitä rikkoa. Hänen tapansa tehdä aktivismia oli monesti trollaava ja teatraalisella ylpeydellä yläperspektiivistä asioihin suhtautuva; ja siinäkin oli oma kapinallisuutensa, ottaa nyt tällainen röyhkeän omahyväinen asenne. Myymälävarkaudetkin olivat kirjassa oma hävytön osuutensa, jonka myötä lukija johdatettiin näkemään ympäröivä maailma uudenlaisen vapauden kautta; tätäkin tapaansa toimia hän perusteli varsin uskottavasti. Toisaalta lukijalle paljastetut pikkurikokset toivat lukijaa lähemmäs kirjailijaa, sillä yhdessä tehty rikos on voimakkaasti yhdistävä psykologinen tekijä.
Kirjassa en pitänyt selostuksia siitä, miten tietty Matrixissa esiintynyt salaliittoteoria, johon liittyivät puluiksi naamioidut vakoilurobotit, kovin kiinnostavina. Tuo kyseinen salaliittoteoria oli kirjoittajan lemppari kaikista salaliittoteorioista. En aivan oivaltanut, miksi noista puluista, ja tuosta naiiveimmasta ja pöhköimmästä salaliittoteoriasta koskaan, oli tehty kirjan kanteen asti nostettu teema ja idea. Ei kovin mystistä, ei kovin uskottavaa, ja jopa vähän teennäistä. Täytyy myös sanoa, että kirjassa analysointi ei useinkaan mennyt niin juurille ja niin syvälle, kuin olisin toivonut, vaan asioita pyöriteltiin sittenkin hieman pinnallisesti. Esim. jotain guacamole-purkkia sisältöineen tarkasteltiin kuin kädessä käännellen, ja pohdittiin mikä oli sen vaikutus mediassa ja tuotantoketjussa, kun alhainen avokaadoprosentti joskus paljastui. Aika materiaalisia ja vähäpätöiseltä tuntuvia analyysejä monin paikoin. Toisaalta oli hienoa, miten tuotteen taustalla olevaa tuotantoketjua valotettiin. Varsinkin eläintuotannon hirmukoneiston kuvailu oli kirjassa ansiokasta siinä, miten se jälleen uusin sanoin kenties herätteli lukijaa oivaltamaan kaiken tälläkin hetkellä meneillään olevan karmeuden. Miten elämme aikakautta, joka tulee jättämään tulevaisuuden fossiilitutkijoille näkyviin lähinnä valtavan kerroksen kananluita.
4,5-ish. Huomaan kokevani tarvetta alleviivata, että en ole Auvisen kanssa kaikesta samaa mieltä. En ole anarkisti ja suhteeni anarkismiin on kovin mutkikas, mutta poliittisesti semi-aktiivisena queervassarinaisena olen toki laveasti kategorisoiden vahvasti enemmän Auvisen puolella kuin häntä vastaan. Esseekokoelman aiheet ovat pitkälti samoja, joiden kanssa itse painin lähes päivittäin, mikä oli välillä vähän väsyttävää, mutta Auvisen tulokulmat olivat aina skarppeja ja mielenkiintoisia, silloinkin kun vetivät minua vastakarvaan. Lisäksi - ja tavallaan tärkeimpänä - teksti itsessään oli kautta linjan erittäin hyvää, hauskaa ja mukaansatempaavaa. Pulujen ja kaltaisen valmisteen varaan rakennettu punainen lanka jäi vähän huteraksi, mutta yleisesti ottaen teos toimi todella hyvin. Lukujen alaotsikot olisi tosin voinut kirjoittaa myös joka luvun alkuun eikä vain sisällysluetteloon, koska ne olivat mainioita ja halusin kurkata ne aina ennen luvun aloittamista.
Oli miten oli, päällimmäisenä lukukokemuksesta jäi fiilis, että kuinka ihanaa, helpottavaa ja tarpeellista, että maailmassa on Auvisen kaltaisia ihmisiä, jotka tuntevat asioista voimakkaasti ja puhuvat niistä suoraan. Se, olenko minä samaa mieltä on loppujen lopuksi aika toissijaista. Niistä tärkeimmistä asioista Auvinen tuppaa kuitenkin olemaan mielestäni oikeassa, ja jos tämä kirja auttaa sysäämään muitakin näiden asioiden äärelle niin sekös mahtavaa.
Kaltaisen valmisteen lukeminen oli nautinto. Tällaisille avauksille on ollut tilausta. Tuntuu siltä, että tämä on oikeastaan enemmän elokuva tai muu hurmoksellinen esitys kuin kirja? Resonoi, päässä surisee ja haluan jatko-osan. Ehkä?
Millainen esitys sitten? Paikallisesti räävitön, hauska, ihana, aivan vitun ärsyttävä, nenäkäs, söpö, vastakarvainen ja tarkkanäköinen. Efektiivisen altruismin ylistys.
Kaltainen valmiste on myös erinomainen esimerkki siitä, ettei henkilökohtaisuus aina tarkoita pelkkää todellisuudesta irrallaan olevaa rasittavaa oman navan kaivelua, joka on saakelinmoinen vitsaus, jota näkee joidenkin toisten suosittujen aikalaisvaikuttajien kirjallisissa tuotoksissa. Haluaisin piruuttani vaihtaa tämän kirjan sisällön eräänkin suositun burnout-selfhelp-"oppaan" kansiin ja katsoa tapahtuuko lukijan aivosähkökäyrässä mitään vinkkeliä vaihtaessa.
Hieno ja viisas kirja. Ainut asia mikä tässä ei oikein kolahda on sen kaunis, mutta kryptinen nimi (joo, osaan kyllä lukea ja luin kirjan - en vaan silti näe yhteyttä nimen ja kirjan välillä), mutta se nyt ei ole millään tasolla tärkeää. Street cred -bonusta myös siitä, että Hesarin kriitikko haukkui tämän pamfletiksi. Lue! Lue! Lue!
Alun dyykkaus- ja ruokavalion eettisyyteen liittyvät jutut olivat kiinnostavia ja antoivat odottaa lopulta enemmän. En tiedä mikä kirja oli? Tarkistin puolessa välissä onko alaotsikkona ”Suvi Auvisen kaikki puolet” mutta ei. Rakkaudesta, parisuhteista, seksistä puhuminen tympäännytti eikä tarjonnut uutta vaan toisti kliseitä. Tuli vaikutelma, että koska osasta aiheuta kirjoittajalla on erityisosaamista (aktivismi, eettinen ruokailu) niin oli laajennettu pamfletti sellaiseenkin mistä ei ole osaamista tai kiinnostavia näkemyksiäkään. Vaivoin jaksoin kuunnella loppuun. Alun asioista olisin taas kuunnellut lisääkin.
Loistava. Tällä teoksella Auvinen kyllä nosti itsensä suomalaisten esseistien kärkikastiin Silvia Hosseinin, Riikka Kaihovaaran ja Asta Lepän rinnalle.
Harmittaa, että lainasin kirjan kirjastosta, sillä se oli täynnä ajatuksia ja onelinereitä, jotka olisin halunnut alleviivata.
"Biseksuaalisuus on paise sateenkaarilipun reunassa." "Ei itseään pidä ottaa niskasta kiinni, itseään pitää ottaa kädestä." Tai sinne päin. Siteeraan muistinvaraisesti, sillä en tosiaan voinut alleviivata kaikkia nerouksia.
Auvisella on mielenkiintoisia ajatuksia ja esseekokoelma kietoo niitä hienosti yhteen elämänkokemusten kanssa. Osa ajatuksista oli kuitenkin sellaisia, että tuntui, että pieni määrä pohdintaa lisää olisi voinut jalostaa niitä huomattavasti. Erityisesti häiritsi, että biseksuaalisuuden käsittelyssä meni sukupuolet ja feminiinisyys/maskuliinisuus hämmentävästi sekaisin (muunsukupuolisuus ei ole androgyyniyttä). Parhaimmillaan kokoelma oli käsitellessään aktivismia, sen muotoja ja erilaisten toimintamallien tehokkuutta (tekemällä työtä ja lahjoittamalla rahaa voi saada enemmän aikaan kuin menemällä valkoisena pelastajana vapaaehtoistöihin) - ja käsitellessään puluja. Pulut best.
Auvisen esseekokoelma oli riemastuttavaa luettavaa! Nauroin ääneen muumitarinoille, nyökyttelin lahkokokemuksille, irvistelin väkivallalle ja kurtistelin kulmia omaisuusrikoksille. Auvinen aloittaa köyhyydestä ja yltäkylläisyydestä: toisen oikeudesta tuhlata ja heittää roskiin ja toisen velvollisuudesta iloita almuista tai jäädä tyhjin käsin. Nuoruuden dyykkaustarinat olivat hurjia, mutta myymälävarkauksia oli vaikeampi niellä. Tämän Auvinen varmasti tietää, joten pisteet rehellisyydestä.
Seuraavat esseet jatkavat yhtä räväkällä linjalla. Auvinen kertoo lapsuudestaan 90-luvulla, kun ruokapöytään kutsuttiin myös naapuruston nälkäisiä lapsia, nuoruudestaan lahkossa profetoimassa Jeesuksen kihlattuna, salaa tyttöön rakastuneena, uudesta vakaumuksestaan anarkistina, mielenosoituksista ja talonvaltauksista, seksistä ja väkivallasta, rakkaudesta ja parisuhteista, vastenmielisistä hanttihommista ja uupumuksesta menestyvän yrityksen toimarina. Mukana oli paljon tuttua, mutta myös paljon uutta ja vierasta. Erinomainen kombo siis!
Auvisen tyyli on veitsenterävää, mutta myös lempeää ja humoristista. Hän ei väsy selittämään näkökantojaan tai sorru haukkumaan muita heidän vääristä sanoistaan tai mielipiteistään. Muutosta ei saavuteta canceloimalla, vaan on oltava valmis keskustelemaan kaikkien kanssa, löydettävä yhteisiä päämääriä erimielisyyksien takaa. On oltava valmis korjaamaan myös omia mielipiteitä. Vain yhdessä voimme saada aikaan aitoa edistystä.
Kaltainen valmiste on timanttinen kokonaisuus. Suosittelen lämpimästi joka nasulle!
Tykkäsin tästä hurjan paljon enemmän kuin odotin. Suvi Auvinen on oikeasti hyvä kirjoittaja ja tarinankertoja, kuten konsultin kuvaan kaiketi kuuluukin, ja hän avaa ajatteluaan terävästi, hauskasti ja lähestyttävästi. Aiheet ovat tärkeitä ja usein polarisoivia: eläintalous ja poliisiväkivalta, rakkaus ja vapaus. Muutamaa notkahdusta lukuun ottamatta – Auvisen sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä analyysi on toisinaan makuuni turhan tylppää tai sitä ei ole lainkaan – esseet ovat mainioita ja niistä syntyy ehyt kokonaisuus, jota on ilo lukea.
Eräästä Helsingin Sanomien kirja-arvostelusta provosoituneena halusin tämän lukea (/kuunnella), ja siitä voi kyseisen kirja-arvostelun bifoobiselle ja naisen seksualisuutta arvostelleelle (tunnetaan myös nimellä slutshaming) kirjoittajalle antaa sellainen shoutoutin, että luojan kiitos luin. Oli nimittäin todella hyvä. Muusta ei sitten voikkaan hänelle antaa kunniaa, sillä kyseinen arvostelu oli aliarvoinen kaikin puolin.
Auvinen kirjoittaa osuvasti ja tuo esille arkisistakin asioista sellaisia näkökulmia, joita en olisi osannut muuten ehkä ajatella. Ja sen takia olen hyvin onnellinen, että tämän luin. Kaikesta en ollut samaa mieltä (hyvä niin), mutta kirja pisti pohtimaan myös omia näkemyksiä. Ja se jos mikä on hyvän esseen merkki. Minusta ei tullut tämän kirjan myötä anarkistia, mutta se ei myöskään ollut kirjan tarkoitus.
Joskus itse teksteissä tuntui, että aika-ajoin rönsyilevät esimerkit ja tulokulmat leviävät käsiin, mutta suurimmassa osassa tapauksia esseet sidottiin upeiksi ja ymmärrettäviksi kokonaisuuksiksi. Arvostin myös kovin paljon Auvisen kykyä itsereflektioon. Essee on siitä haastava kirjallisuuden laji, että esseissä on lähes poikkeuksetta ylhäältä annettu olo. Minä tässä nyt kirjoitan viisaita, ja teidän tulee kuunnella. En usko, että kyseisestä ominaispiirteestä on edes mahdollista päästä kokonaan eroon, mutta Auvisen kirjoittaminen ei tuntunut pätemiseltä.
Itse sisällöstä voisin erityismaininnaksi nostaa esimerkiksi väkivaltaa käsittelevän esseen, mikä nousi ehkä omaksi suosikikseni.
Esseekokoelma anarkismista, työstä, rakkaudesta, eläimistä, tottelemattomuudesta. Tekstin suoraviivainen tyyli toimi minulle ainakin kuunnellussa muodossa, jutustelevuus oli helposti lähestyttävää. Kun jokin asia menee tarpeeksi yli, pääsee välillä kirosanojakin, ja se on ihan ok. Esteettiset konservatiivit ovat arvioissaan repineet pelihousunsa, mikä ei ollut yllättävää. Minusta kotimaiselle esseekentälle kyllä mahtuu omakohtaisesti koetusta vahvasti ponnistavaa ääntä, joka ei kulttuuriviittaile niin laajasti kuin monet muut. Kaipailin kokoelmaan vahvempaa punaista lankaa; anarkismi muodosti sellaista toki, mutta tekstejä olisi minusta voinut sitoa sen ympärille tiukemmin. Rönsyt menivät välillä niin pitkälle, että keskittyminen herpaantui. Suosikkini kokoelmassa oli paskaduuniessee. Vuoroin nauroin, vuoroin heristin tykittelyn mukana mielessäni nyrkkiä epätasa-arvoiselle työelämälle.
Pidin tästä paljon. Auvinen käsittelee parissa sadassa sivussa yllättävän paljon teemoja, joista suurin osa nostatti pohdintoja ja oivalluksia ja esitti asiat niin tuoreella tavalla, että sanojen seurailu oli kerrassaan ilahduttavaa. Monet esseet nostivat keskiöön omat ajatukseni ja näkökantani, haastoivat jäsentelemään ja kääntelemään, epäilemään ja kyseenalaistamaan. Juuri kyseenalaistamista pidänkin niin kovin tärkeänä, oikeastaan kaikessa ja Auvinen tuntuu alleviivaavan myös sitä useampaan kertaan. Ei asioita tarvitse tehdä vain, koska niin en tehty ennenkin. Mieltään saa muuttaa ja itse saa muuttua. Itseasiassa se on välttämätöntä.
Paljon myös sellaista, johon en yhtynyt ollenkaan. Toisaalta, se ei myöskään haittaa.
Omaelämäkerrallisia esseitä, muistiinpanoja, ajatelmia. Jotenkin hyvällä tavalla epätäydellinen kirja. Olin kirjoittajan kanssa vuoroin samaa mieltä ja eri mieltä, en aina digannut sanavalinnoista tai tyylistä, mutta silti pidin kirjasta tosi paljon, sen rönsyävistä teemoista ja ambivalenttiudesta ja henkilökohtaisuudesta.
Hesarin kriitikon mukaan "Auvinen rehvastelee seksihurjasteluillaan" ja "ottaa hyllystä seuraavan ihmistuotteen edellisen tilalle". Siis mitä ihmettä? Mielestäni kirjassa ei edes ollut mitenkään korostetun paljon seksiä - ja mitä siitä, vaikka olisikin ollut, mutta omasta näkökulmastani seksuaalisuuden heräämisen, muutamien yhdenyön juttujen ja parin nuoruuden suhteen muistelu ei ole "rehvastelua" tai "seksuaalisen tunnustamisen pakkoa". Auvinen kirjoittaa elämästään ja seksi ja ihmissuhteet ovat osa elämää. Miksi naisen kirjoittaessa seksistä ollaan heti asettelemassa jotain "hurjastelijan" viittaa harteille? Mites kaikki miesten kirjoittamat seksikuvaukset kirjallisuudessa? Ai niin, nehän on vaan "perus" "elämää".
Lopun häpeämättömyysjulistus oli mahtava. Ja poliisikuulustelu-dokumentti kirsikka kakun päällä.
"Ei ole surullista, että ketään ei kiinnosta. Ei ole surullista, että elämän ensi-ilta ei saavu koskaan. Se on vapauttavaa. Kuvitelma yleisöstä on harhainen ja saa ihmiset ottamaan itsensä aivan liian vakavasti. Jos suhtautuu itseensä kovin tosissaan, löytyy varmasti paljon syitä hävetä.Jos kuitenkin luopuu siitä ajatuksesta, että on uniikki, verraton ja kiinnostava, voi saavuttaa tilan, jossa ulkopuolisten kuviteltu huomio ei enää rajoita omaa tekemistä."
Viihdyin päätä nyökytellen kuin pulu konsanaan tämän kirjan parissa! Eniten minua puhuttivat ajatukset woke-kulttuurista, joka on kääntynyt tuomitsemaan ihmisiä ja tekemään heistä vihollisia vahingossa käytettyjen sanojen vuoksi - välittämättä tarkoituksesta sanojen takana tai haluamatta lempeästi selittää ja saada liittolaisia sitä kautta, sekä rakkaudesta ja empatiasta anarkian ajavana voimana.
Suorasukaisia, ellen sanoisi vallan tykitteleviä esseitä anarkismista, toiseudesta ja eläinarvosta ihmiset mukaan lukien. Erityisesti puhutteli omaisuuden ja ihmiselämän arvo yhteiskunnassa - miten voi olla, että omaisuusrikoksista saa usein pidemmän tuomion kuin ihmisiin kohdistuneista rikoksista? Tekstissä oli toistoa turhan paljon, mutta muuten tykkäilin kovasti.
Vetävästi kirjoitettu kokoelma esseitä. Ajatuksia ravisteleva ja monin paikoin innostava. Paheksuttava, vaan sellaisia monet hyvät kirjat ovat, herättävät tunteita. Tykkäsin siitä, millainen olo kirjan lukemisen jälkeen jäi: voimaantuneen energinen.
Sekoitus omaelämäkertaa, itseapuopasta ja laimennettua anarkistista propagandaa, joka kokonaisuudessa ei ollut kovinkaan tyydyttävä.
Rakenteellisesti taitavasti kirjoitettua tekstiä, joka muistuttaa Holywoodin kaavamaisia muusikoitten elämäkertaelokuvia, mutta itse sisällöltään teoksessa ei ole mitään uutta tai oivallista, jon muuten tuntee vasemmistolaisen ajattelun. Ehkä tämä kirja on oivaltava, jos ei ole koskaan pohtinut poliisiväkivallan ja talonvaltauksen moraalisia implikaatioita.
Ainoa kohta, jota pidin jotenkin mielenkiintoisena oli Auvisen analyysi woke-ilmiöstä negatiivisena trendinä vasemmistossa ja sekin vain koska harva vasemmistolainen tunnustaa ilmiön olemassaoloa. Ja silloinkin Auvisen idea ei ole uusi, koska Veikka Lahtinen kirjoitti samasta ilmiöstä vuonna 2019, mutta ei käytä sanaa woke, koska sitä ei ollut silloin olemassa, vaan puhui "sosiaalisen oikeudenmaisuuden sotureista". Noam Chomsky on taas valittanut samasta ilmiöstä jo 1990-luvulla. Auvinen antaakin ymmärtää, että vasemmiston sisäänpäinkääntyminen olisi jokin uusi ilmiö, vaikka se ei ole. Historiallinen perspektiivi olisi ollut parempi. Esim huomautus että woke on vain uusi nimi ikuiselle ongelmalle.
Mutta ymmärtääkseen Auvista ihmisenä, tämä kirja on joksekin hyvä kasvukertomus nuoresta naisesta, joka meni yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, kunnes tajusi aikuistua ja toimia yrityskonsulttina ajaakseen jotain anarkistista entryismiä. Mutta anarkismi ideologiana on kirjassa vesitetty joksekin antiautoritaariseksi asenteeksi, eikä vallankumoukselliseksi ideologiaksi. Tämä näkyy siinä, ettei Auvinen avaa, miten ja miksi ryhtyi anarkistiksi ja miten se muokkasi hänen tapaansa nähdä maailmaa. Sen sijaan kirja antaa ymmärtää, että Auvinen ajautui anarkistipiireihin puolivahingossa ja hengaili seillä hetken ja poistui. Toki voi olla näin, mutta ei minusta kovin jännittävää luettavaa.
I was prepared for some opinions and fearlessness when I started this and that is what I got! No bullshit, straight to the point and a boot in the face of old norms. Auvinen paints an interesting picture of herself here. From religion to diet to politics to sexuality... there's a kind of intensity in everything and a need to get to the bottom of the thing. You start to question the motives and paint a psychological picture, even if it's not necessary. At some point this felt a bit too much, but in the end when everything started to melt together nicely, there was a sigh of relief in my brain and a satisfied impulse. The synthesis and "meaning" of this book was very smoothly done. This was very interesting in many ways. Dangerous, even. And very annoying, too. I'm not sure why. But maybe that's the power of it. This was punk and I like punk.
”Live for pleasure, not for pain.” “Kun tartun uuteen, kysyn itseltäni ajaako teko kohti nautintoa vai kipua. Kipua ei voi välttää, mutta olisi mieletöntä pyrkiä siihen.”
Ajatuksia herättävä, välillä naurattava, todella sujuvasti kirjoitettu esseekokoelma monipuolisista aiheista lihansyönnistä talonvaltaukseen ja ilmastokriisiin. MSF:kin mainittu. :) Ja rakkaus, joka kaikkea kannattelee.
Aiemmin netin "päivystävänä anarkistina" tunnettu, nykyisin esimerkiksi kokoomustaustaisen viestintätoimiston konsulttina työskentelevän Suvi Auvisen ajattelu kieltämättä kiinnostaa. Halu vaikuttaa voi viedä yllättäviinkin suntiin. Myös tämä varsin omakohtainen esseekokoelma avaa myös juuri näihin valintoihin liittyviä ajatuksia, kuten myös ajatuksia vallasta, vallankäytöstä, vaikuttamisesta, anarkismista, eläimistä ja eläinten oikeuksista (mainittakoon: yllättävän paljon myös puluista), vapaudesta, väkivallasta, seksistä, suhteista, halusta, työstä ja merkityksistä.
Huomaan yleensä vaikuttuvani erityisesti esseeteoksista, jotka avaavat maailmaan täysin uusia näkökulmia tai saavat ajatuksia liikkeelle niin, että se tuntuu vähän samalta kuin pitkään paikallaan olleesta kiviröykkiöstä lähtisi yhtäkkiä liikkeelle suuri joukko pikkukiviä, jotka vierivät ja vierittävät mukanaan yllättäviin suuntiin. Tämä ei oikeastaan ollut minulle sellainen kirja. Se ei toki ole teoksen itsensä "viaksi" laskettava ominaisuus, vaan johtui oikeastaan varmaankin eniten siitä, että olen elänyt kirjoittajan kanssa hyvin paljon samankaltaisia vaiheita aktivistina, ajatellut samanlaisia ajatuksia, kasvanut läpi osittain hyvin samankaltaisten prosessien ja käynyt jo samanlaisia keskusteluja tai tuntenut samanlaisia tunteita kaduilla, mielenosoituksissa ja vallatussa talossa, joskin enemmän periferiassa ja vähemmän julkisesti. Siksi luinkin suurta osaa esseistä pääasiassa suuren nostalgian ja tunnistamisen vallassa. Yhtä kaikki näissäkin teksteissä kuvataan tunnistettavasti ja osuvasti niitä ajatuksia ja tunteita, jotka syntyvät, kun jännittää vallatussa talossa, tulevatko paikalle ensin poliisit vai natsit, seisoo yöllisellä dyykkausreissulla roskiksessa keskellä pois heitettyä mutta täysin syömäkelpoista ruokaa, tai kun poliisi kaivaa esiin pampun ja lyö pysäyttääkseen mielenosoittajan ja kun valmistautuu kohta mahdollisesti virtaavaan kyynelkaasuun pukeutumalla kostutettuun huiviin ja suojalaseihin.
Toki esseissä on myös paljon minulle vieraampaa materiaalia ja ajatuksia vaikkapa yrityksen perustamisesta, uskonnollisista kulteista, projektityöstä Kiberassa ja häpeämättömyydestä. Näitä kuvauksia luin etäämpää, mutta ehdottomasti mielenkiinnolla.
Pidin esseiden yleistajuisesta, epäakateemisesta tyylistä ja tavasta kurkottaa monenlaisia lukijoita kohti, niin sanottujen samanmielisten yli muihinkin pöytiin. Tähän teokseen juuri tällainen tapa kirjoittaa tuntuu sopivan hyvin. Tavoitteena on selvästi tavoittaa monenlaisia lukijoita ja yleisöjä ja toivon, että tämä toteutuu. (Toivon myös, että teoksesta kirjoitettaisiin myös jokin muukin sanomalehtikritiikki kuin se HS:n kammottavan huono setämieskritiikki, jossa ei ollut oikein mitään muuta selkeää kuin kirjoittajan vaikeus suhtautua teokseen teoksena.)
Pidin kovasti myös teoksen välittämästä ajatuksesta siitä, että vaikka aktivismi tai mikä tahansa maailmaan ja sen vääryyksiin vaikuttaminen, yhteiskunnallisten valtasuhteiden kritiikki tai vääryyksien oikominen ja oikeuden saaminen tarvitsee usein polttoaineekseen raivoa, sen rinnalle tarvitaan myös toivoa: " Jokaisesta kuolevasta lapsestamme pitää raivota. Valon kuolemaa vastaan pitää raivota. Natsien normalisoinnista ja eläinten syömisestä pitää raivota. Raivo kuitenkin tarvitsee parikseen toivon, sillä raivo ilman toivoa on tuho. Raivo tasoittaa maaston, toivo näkee horisontin ja hahmottaa suunnan, johon tie kannattaa vetää."
Muutenkin loppua kohden teoksessa korostuu lempeyden ja rakkauden eetos voimana, joka kantaa vihaa kauemmas. Anarkismistakaan ei ole järkeä puhua puhumatta myös rakkaudesta. "Anarkismi rakastaa toisen vapautta enemmän kuin mitään muuta. Se ei halua hallita eikä omistaa, ei halua tulla hallituksi eikä omistetuksi. Rakkaus ei tarvitse anarkismia mihinkään, mutta anarkismi tarvitsee rakkauden ytimekseen." <3
Oikeastaan vain yksi asia teoksessa myös raivostutti aika ajoin, ja jolle huomaan olevani helposti allerginen tämänkaltaisissa teksteissä: en pidä lainkaan siitä, että teksteissä potentiaalinen lukija asetetaan lähinnä markkinointimaailmasta tutulla sinä-puhuttelulla ikään kuin valmiiksi tiettyyn lukijapositioon tai tekstistä tulee olo, että siinä oletetaan valmiiksi, miten lukija ajattelee. Esimerkiksi tähän tapaan: " Et sinä tuomitse kaikkea väkivaltaa. Lakkaa sanomasta niin. Sinä tuomitset vain sen väkivallan, joka horjuttaa niitä rakenteita, joiden varaan maailmankuvasi rakentuu. Sinä et tuomitse väkivaltaa, jota joku muu käyttää sinun puolestasi." Ymmärrän, että sitä käytetään tehokeinona ja kenties keinona haastaa, mutta minusta se ainoastaan aliarvioi. Tai sellainen tunne siitä tulee. Etenkin silloin, kun en itse lukijana asetu tuohon positioon tai ajatukseen lainkaan. (Sama raivostuminen herää minussa muuten lähes aina, kun kohtaan teksteissä sinä-passiivia, oikeastaan missä tahansa merkityksessä... mutta ehkä se olen vain minä ja minun loputon taistoni sinä-passiivia vastaan?)
Kaltainen valmiste on Suvi Auvisen esseekokoelma, josta voin heti alkuun myöntää etten ennen kirjan lukemista ymmärtänyt edes nimeä. Nyt ymmärrän - kaltaisuuteen perehdyttiin heti ensimmäisessä esseessä, ja asiaan palattiin myös kirjan lopuksi.
Esseen ottivat itsereflektoivalla tavalla kantaa Auvisen elämän tapahtumiin, jotka esiteltiin välillä hyvinkin henkilökohtaisella tasolla - pisteet rohkeudesta. Kantavat teemat vaihtuivat esseestä toiseen, aiheina esimerkiksi dyykkaus, eläinten syöminen, polyamorisuus, biseksuaalisuus, köyhyys, paskaduunit ja tietenkin anarkismi. En ollut Auvisen kanssa kaikesta samaa mieltä - eikä kirjan lukeminen tätä edellytäkkään - mutta Auvinen perusteli kyllä kantansa aina niin hyvin, että sitä oli helppo kunnioittaa vaikka ei voinutkaan samaistua.
Kaiken lisäksi tämä oli aivan ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin äänikirjana. Esseekirjan, jossa on puluja kannessa, hankkiminen omaan kirjahyllyyn ei juuri houkutellut, joten päädyin lukemaan kirjan muuta kautta. Koska äänikirjan lukijana on Auvinen itse, kiinnostuskynnys ylittyi. Tästä seurauksena minulla ei ole esimerkiksi nokkelia sitaatteja tarjolla, jotka fyysiseen kirjaan olisin saattanut merkata - mutta nyt lukukokemukseen liittyy myös kävely Kirjurinluodolla ja alpakat, taitava skeittaaja jota pysähdyin katselemaan, ajomatka Kokkolasta Ouluun sekä Turusta Poriin, Pyhäjoen isosilta sekä yllättävä tiskaamisinspiraatio (:D).
Taidan jatkossakin suosia äänikirjoja sellaisten kirjojen kohdalla, joita en halua hyllyyni ostaa. Varsinkin, jos kirjoittaja itse on lukijana - ja jos lukijalla on yhtä rauhallinen ja miellyttävä ääni kuin Auvisella.
Suomen tunnetuin anarkisti Suvi Auvinen panee tuulemaan esseekokoelmassa, joka kertoo puluista, talonvaltauksesta, dyykkaamisesta, nälkäänsä varastamisesta, kolme kertaa kastetuksi tulemisesta, maskottina työskentelemisestä ja monesta muusta asiasta Auvisen värikkään ja vaiheikkaan elämän varrelta.
Auvinen on oivallinen ravistelija. Hänellä on vahvoja, radikaaleja näkemyksiä ja kanttia ja taitoa sanoa ne ääneen selkeästi ja vetävästi. Ei ihme, että tällaisella ulosannilla pääsee paikkoihin. Kaltainen valmiste puhuu muun muassa eläinten oikeuksien puolesta hyvin vakuuttavasti. Kiinnostavaa on myös Auvisen laivamuumina esiintymisestä nouseva pohdiskelu paskaduunien olemuksesta ja siitä, miten työntekijöitä keskinäiseen kilpailuun vauhdittava kapitalistinen järjestelmä on läpimätä. Lehdessä hehkutetaan menestyneitä startup-yrityksiä, eikä kysytä, miten startupin menestys on revitty "lähettikumppanien" selkänahasta.
Ajankohtaista on myös Auvisen kommentaari woke-kulttuurista ja maailmanpelastusaktivismista ylipäänsä. Auvinen katselee huolestuneena, miten woke-identiteetti näyttää keskittyvän toiminnan sijasta aatepuhtauden vaalimiseen, ja silloin ollaan menossa vahvasti kulttien maailmaan (mistä Auvisella on, sattumoisen, omakohtaista kokemusta). Sama veganisminkin kanssa: joiltakin unohtuu veganismin ytimessä oleva empatia ja tilalle tulee vain vihaa ei-vegaaneja kohtaan. Auvisen mukaan vihaa tarvitaan kyllä, mutta on hyödytöntä vyöryttää sitä satunnaisten ihmisten niskaan ja aktivismin on kasvettava henkilökohtaisen yli – muuten se voi nuupahtaa siinä vaiheessa, jos oma elintaso nousee eikä enää kiukutakaan yhtä paljon.
Nyökyttelin enimmäkseen samanmielisenä. Auvisella on näkökulmia ja viihdyttävä tapa kirjoittaa. Kaltainen valmiste on innostava, ilahduttava kirja, joka kuitenkin nostaa esille tärkeitä asioita.