Yhteiskunnan laitamilla on lyöttäydyttävä yhteen selviytyäkseen, jakaakseen yksinäisyyden, joka on sisäänrakennettu toiseuteen.
Palkitun Susinukke Kosolan neljäs teos Turkoosi vyöhyke on runoelma kumppanuudesta tulevaisuudeltaan kapeaksi käyvässä maailmassa. Kuinka olla sekä onnellinen että hyvä paikassa, jossa jokainen teko on ruokaa tuhoa kylvävälle talousjärjestelmälle ja jokaisella ajatuksella on maailmanlopun varjo?
”nämä avaruusjutut, ne on ikään kuin viimeisiä tapahtumia, tiiäks? kaikki aina kerääntyy katsomaan auringonpimennyksiä ja komeettoja, se on sellainen rituaali. se on ehkä ainoa rituaali, josta pidän. ne on ihan pöljiä tapahtumia, ne ei niin tarkoita mitään, mut koska ne on harvinaisia, ne voi samalla olla joku juttu, tarkoittaa mitä vaan. ihmiset katsovat niitä, ja sit ku ne katsovat toisiaan, ne tietää, et niissä on se sama, se kokemus. ja mäkin näen sen, jossain bemarijäbässäkin tai Ellun kanojen konsultissa.”
Tätä teosta lukiessa teki mieli alkaa kirjoittaa kirjaston kirjan marginaaleihin enkä minä koskaan kirjoita marginaalimerkintöjä. Jokin siis kolahti. Kaunis, riipaisevalla tavalla suloinen pehmoleluineen.
Pidin turkoosin estetiikasta, eri väristen fonttien jäljet toisinaan tuntuivat siltä, että joku toinen on käynyt jälkikäteen kommentoimassa runot läpi ja kommunikaatiotahan tämä käsittelee, sen katkeilua ja tauon luomaa mahdollisuutta tarkastella toista. Jotenkin näin tätä luin, toisen, ehkä myös yhteisenkin surun ja melankolian käsittelynä, jossa samaan aikaan käsitellään omia tunteita toista kohtaan. Täytyisi varmaan lukea koko kirja uudestaan, jos tahtoisin tehdä syvällistä analyysia, mutta rakastin paljon alaviitteitä ja lopun visuaalisuutta. Ehkä siinä on auringonpimennys, kahden taivaankappaleen ohitus, ehkä yritys piirtää ympyrä, kuva toisesta. Tiedähäntä, mutta pidin tästä. Ja tuntui vapauttavalta nähdä puhekieltä painettuna runokirjassa.
Pitkästä aikaa luin runohyllystä löytyneen teoksen. Runomuotoisia kertomuksia sen sijaan olen lukenut paljon: YA-puolella tällaista ehkä kutsuttaisiin säeromaaniksi, mutta tietysti tämä oli paljon useampiin suuntiin avautuva, vähemmän juonta ja enemmän upeasti ilmaistuja ajatuksia sisältävä - eli myös vaikeampi ymmärtää ja tulkita. Päätin jättää sivuun ymmärtämisen pakon ja lukea oivalluksista, yllättävistä ja välillä hassuistakin yhteyksistä nautiskellen.
"mikään ei kerro ihmisestä niin paljon kuin se / mitä tämä ajattelee ihmisyyden vastakohdaksi // sinulle se on tarkkuus // ja eikö se ole jo riittävä todiste, että jokaisella on kysymykseen oma vastauksensa?"
toimispa aivot näin…! en oo ennen lukenut runoelmaa. tykkäsin ainakin fonttiväreillä kikkailusta, tilanteista, tietystä tän maailman ja mielen yhtaikaisesta onttoudesta ja runsaudesta, päähenkilöiden suhteesta(!!!), siitä miten kaikki kiertyi auki
onneks hävis kirjakerhon äänestyksen koska tästä ei oikein voi jutella yritän jotenki ain alkaa selittää runoja niiden omalla kielellä (jotai esim et yks päivä menin nukkuu päänsäryssä ja heräsin viideltä samassa säryssä ja tää kirja ois voinu olla homeenharmaa uni siinä välissä)
(kävin katsomassa susinukkea instagramissa ja ekat mitä näin oli 3d-tulostettu kaupunki sokeritoukille ja kolisevia keloja somesuhteesta niin täytyi alkaa seuraamaan. siellä susinukke oli myös kirjottanut tästä: ”[…] sen kirjan syy olla olemassa on juuri se, ettei sen sisältöä saa oikein sanoiksi millään muulla tavalla.”)
Huhhuh mikä teos. Susinuken kirjoitukset iskee aina mulla kovin syvälle, ja niin teki myös Turkoosi vyöhyke. Tarkkoja havaintoja, kutkuttelevaa kieltä ja Susinukelle tyypillisesti tiukkaa ja osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Kumppanuuden kuvaus tässä oli huikeeta. Pidin valtavasti kahden eri fonttivärin ratkaisusta, se toi keskustelevan otteen tekstiin. Susinukke on oikeastaan se syy, miksi runoudesta todella kiinnostuin! Seuraavaksi lukujonossa olisi Varisto.
Ensimmäisen osan kuudesta luettuani pohdin, tuleeko ymmärtämään tästäkään kirjasta mitään. No, parempi olikin luovuttaa sen suhteen (kuten toisinaan teen runouden kanssa), ja antaa sanojen virrata vasten aivojen harmaita — se mikä tarttuu, tarttuu. Paljon hyviä kohtia, olisin alleviivaillut jos ei olisi ollut kirjaston kirja!
mutta kaikki tämä blaablaa ei kukaan synny siihen, toiset vaan smalltalkkaavat juurensa syvälle siihen, suorittavat tutkintonsa sen mullasta ja sen multaan, eivät ole kotona mutta kiinni
Yksi vuoden lukuelämyksiä on tämä Kosolan runoteos, jota olen lukenut puistossa, parvekkeella, sohvalla ja sängyssä. Kirja, joka oli pakko ostaa itselle, jotta siihen voi palata. Kirja, josta en osaa sanoa mitään järkevää. Yhteiskunnallista modernia runoutta nykypäivän Suomesta. Voiko kuivakkaammin asiaa ilmaista, sorry.