Nocturno 21:07

by Antti Rönkä

Omakohtainen romaani seksuaalisesta häpeästä.

Kelloradion digitaalinumerot näyttävät 21:07. On kaunis kesäilta, mutta Antti tietää, että hänen siihenastinen elämänsä on päättynyt. Hän ei ole pystynyt vastustamaan kiusausta, vaan on masturboinut. Miten hän voisi enää koskaan syödä vanhempiensa kanssa saman pöydän ääressä? Hän on saastunut ja hänen on tunnustettava vanhemmilleen, millainen lapsi heillä on.

Seksuaalinen häpeä leimaa Antin nuoruutta ja saa erilaisia itseinhon muotoja. Silti hän ei voi kontrolloida seksuaalisia halujaan, joita hänen ikätoverinsa pitävät täysin luonnollisina.

Romaanin toisessa tasossa minäkertoja seuraa Antin häpeäpainia. Minäkertoja ymmärtää, että hänen on tapettava kaikkea häpeävä puoli itsessään voidakseen olla vapaa.

Esikoisromaanillaan Jalat ilmassa sukupolvensa ääneksi noussut Rönkä kirjoittaa toisessa romaanissaan seksuaalisesta häpeästä taitavasti ja itseään säästämättä.


Antti Rönkä (s. 1996) on Helsingissä asuva kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Jalat ilmassa (2019) sai kiittävän vastaanoton ja palkittiin Kiitos kirjasta -palkinnolla. Rönkö on julkaissut kirjeenvaihtokirjan Silloin tällöin onnellinen (2020) yhdessä isänsä Petri Tammisen kanssa. Jalat ilmassa on ilmestynyt myös ranskaksi.

Genres: Finnish Literature, Contemporary, Fiction, Audiobook

190 pages, Hardcover

First published August 2, 2021

About the author

Antti Rönkä on kotoisin Vääksystä. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja kasvatustieteitä Jyväskylän yliopistossa ja harrastanut yleisurheilua ja pianonsoittoa. Hänen omakohtainen esikoisromaaninsa Jalat ilmassa käsittelee koulukiusaamista.

Reviews

[Susa · Rating 2 out of 5]

Tämä on kirja tärkeästä aiheesta ja on Antti Rönkältä äärimmäisen rohkeaa kirjoittaa se niin suoraan ääneen sanoen, että tämä on kirja hänen kokemuksistaan. Mahdollisuus samastua oikeaan ihmiseen lohduttaa, jos ja kun kärsii samanlaisesta häpeästä.

Paininkin lukiessa sen kanssa, kuinka paljon upea aihe ja rohkeus käsitellä sitä avoimesti ja raadollisen rehellisesti painaa vasten siinä, etten hirvittävän paljon pitänyt mistään muusta kirjassa. Henkilöhahmot olivat hivenen onttoja, toki Antti itse oli monimuotoisesti rakennettu — tietenkin Antti itse tuntui aidolta, kun Antti itse kirjoitti tämän. Olen huomannut, että sama ilmiö on yleinen useissa autofiktion teoksissa: henkilökavalkaadi itse päähenkilöä lukuunottamatta jää hivenen etäiseksi. Merkitystä on vain sillä minällä, hänhän on elämänsä pääroolissa, muut vain statisteja. Täysin fiktiivisissä kirjoissa kaikki muutkin henkilöt yleensä rakennetaan elävämmiksi ja syvemmiksi.

Se, että Antti itse kirjoittaa Antista, jättää myös hahmoon sokeita pisteitä, emmehän me valitettavasti vaan osaa lähestyä itseämme niin, että näkisimme koko kokonaisuuden. Ajoittain siksi tuntuikin siltä, että tässä nyt vatvotaan samoja juttuja menemättä yhtään eteenpäin. Olisin kaivannut itse enemmän analyysia, havaintoja, häpeän perinpohjaista haastamista.

Tuntui, että kirja jäikin vähän kesken. Itse asiassa niin kesken, että mietin taas hetken, oliko e-kirjani joku lyhennetty versio… (Näin käy usein kun luen yleisesti pidettyä teosta, josta en itse en tykkää, hah.) Mihinkään todelliseen katharsikseen tai lopputulemaan ei nyt tunnuttu päätyvän — toistaalta ehkä se ei ole tarkoituskaan, tämä häpeähän kulkee varmasti aina tavalla tai toisella mukana, jos ei muuten niin muistona.

Eli: plussaa rohkea aihe ja täydellinen rehellisyys, miinusta kirjalliset ansiot.

[Petri Saarela · Rating 3 out of 5]

Antti Röngän kirjaa odotti ja siihen tarttui esikoisen painolastin ansiosta huikein odotuksin. Nocturno 21:07 käsittelee mieheksi kasvamista, seksuaalisuuden heräämistä ja tämän rinnalla yleisestikin itseinhoa ja häpeää. Aikatasoilla hypitään; palataan varhaisnuoruuteen ja sieltä kumpuaviin fiiliksiin ja millainen kosketuspinta niillä nuorena aikuisena elämässä onkaan. Tyyli ja menneisyyden taakan vaikutukset nykyisyyteen muistuttavat vahvasti esikoisromaania Jalat Ilmassa ja tämä onkin onnistunut tapa käsitellä vuosikausia elämää leimaavia aiheita.

Nocturno herätti minussa kuitenkin lukijana voimakkaan vastakokemuksen ja ärsytyksen nuoren miehen ongelmista. Selkeästi olen setäytynyt vuosien mittaan jo niin, että samoin kuin koin Erkka Mykkäsen Something not goodin urvelon ja avuttoman mieslapsen räpiköintinä, niin samat fiilikset nousivat aika pitkälti myös tästä. Ensimmäisenä tämä ehkä herättää itsessäni huolen siitä, että onko oma lapsuuteni onnistunut sisällyttämään itseeni kaikesta pärjäävän ja eteenpäin puskevan suomalaisen miehen mallin niin vahvasti, että tällainen avoin paapatus elämän tuskasta tuntuu vain suunnattoman ärsyttävältä. Eikö näillä ole elämässään mitään oikeita haasteita (mitä ne sitten ovatkaan?!) kohdattavanaan ja kaikki on niin hyvää, että vatvotaan vaan loputtomasti oman navan ympärillä pyörivissä, narsistisissa ongelmarakenteissa? Samastuin vahvasti kirjastohaastattelukohtauksessa takarivistä nousevaan mieheen, joka kysyy vain, että miksi häntä pitäisi kiinnostaa?

Taitavasti on kyllä kirjoitettu! Ehkä oli viljelty hieman liikaa kielikuvia muuten niin ytimekkäässä tekstissä. Kaverin Sampsan rooli piristi ja osiot olivat parhaita kirjassa! Kaipaan samaistuttavaa luettavaa juuri miehisyyden haasteista, miehen mallista ja keho- ja seksihäpeästä miesnäkökulmasta. Ehkä tässä sukupolvien kuilu oli minulle kuitenkin liikaa ja tämä suruttaa! Ehkä uudelleen lukemalla osaan lokeroida kokemusta paremmin.

Hyvän kirjan merkki lienee, että herättää tunteita - Nocturno herätti, joskin se tunne oli vahva ärtymys. Kolme tähteä ihan tunnekuohun voimasta!

[Arja-täti · Rating 5 out of 5]

Hiukan epäillen tartuin kirjaan ja pohdin, onko tämä yhden asian kirja, joka pyörii ja kierii vain seksuaalisen häpeän ympärillä. Kirja kun niin esiteltiin takakantta myöten. En siis vielä luottanut Rönkään. Loistavan esikoisteoksen jälkeen ei voi olla varma, toimiiko toinen.

Turhaa epäilin. Ei muista hetkeen lukeneeni näin loistavaa kuvausta nuoruuden ahdistuksesta ja vaikeuksista. Kuinka voikaan sanoittaa sen kaiken näin tarkasti.

[Mari / 1001 kirjaa · Rating 3 out of 5]

Lukukokemus liikkuu kolmen ja neljän tähden välimaastossa. Rakastan miten Rönkä käyttää kieltä! Aidosti tuoreet kielikuvat ja arkisuus ovat herkullinen yhdistelmä. Aihe on tärkeä, mutta myös vaikea. Kiusaannuin, mutta oliko se myös sitä, että jouduin kohtaamaan oman häpeäni? Taatusti.

Uskon, että Rönkä on kirjailija, josta puhutaan vielä viidenkymmenen vuoden päästäkin. Huvittelen ajatuksella, miten jossakin yliopistossa sillon analysoidaan näitä hänen uransa varhaisia, nuoren miehen elämää, käsitteleviä teoksia.

[Readerwhy]

Antti Rönkä jatkaa romaanissaan Nocturno 21:07 aiemmista teoksistaan (Jalat ilmassa ja yhdessä Petri Tammisen kanssa kirjoitetun Silloin tällöin onnellinen) tuttua tunnustuksellista linjaa. Armo ei tunneta, eikä säälipisteitä jaeta. Röngän uutukaisessa itseen kohdistuva nihilismi viedään entistä pidemmälle.

Nocturno 21:07:n elämänmullistava tapahtuma on 13-vuotiaan Antin runkkaushetki, joka saa hänet tuntemaan loputonta syyllisyyttä ja likaisuutta. Tästä tulee myös teoksen nimi, joka manifestoi Antin "onnettomuuden" kellonajan. Nocturno puolestaan viittaa Chopinin samannimiseen teokseen, jota Antti pianolla soittaa ja joka sisältää jumalaista kauneutta.



Muut ihmiset näyttäytyvät Antille puhtaina ja viattomina. Vain hän itse on viallinen ja siemennesteensä tahraama.

Teoksessa Antti on jakautunut kahtia. On kertoja eli ei-Antti sekä Antti, joka ei jätä edellistä rauhaan. Kertoja ei jaksaisi Anttia, vaan usein mieluummin tappaisi hänet.

Rakenteellisesti teos etenee eri aikatasoissa. Kun liikutaan Antin menneisyydessä on luvun alussa ilmaistu numeroin, minkä ikäinen hän kyseisessä luvussa on. Kerronnan nykytasolla taas ajan kulkua kuvaavat kellonlyömät.



Kertoja näkee Antin, joka on ei-poika, koska tämä ei oikeiden poikien tapaan pelaa jääkiekkoa ja kuulasotaa, ei huuda eikä tappele, vaan harrastaa "epäilyttäviä asioita", kuten pianonsoittoa. Poikaroolin tiukkuus tuottaa Antille kosolti tuskaa. Miten kasvaa pojasta mieheksi, kun kokee jatkuvasti olevansa heikonlaisesti olemassa maskuliinisuuden kentällä ja hukassa omien seksuaalisten impulssiensa kanssa.

Lisäksi Antti vielä asuu pikkukylällä, jossa ihmisen olemista määrittävät tiukat parametrit, jotka eivät suostu venymään.



Vaikka Nocturno 21:07 on ensisijaisesti romaani häpeästä ja erityisesti seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä, kasvaa se laajemmaksi tarinaksi mieheksi tulemisen haasteista. Rönkä kuvaa erinomaisen tunnistettavasti nuoruuden korskeutta ja uskoa oman itsen nerouteen ja ylivertaisuuteen, joiden kanssa sisäinen häpeä ja alemmuudentunteet käyvät jatkuvaa dialogia.

Tunne erilaisuudesta nakertaa, mutta sen rinnalla kulkee usko omaan erityiseen erinomaisuuteen.



"Hän oli niin traaginen ja surullinen! Hän oli niin erityinen! Hän kuolisi nuorena, hän kuolisi kauniina, hän kuolisi pian, ja kaikki tajuaisivat kuinka erityinen hän oli ollut."



Epävarmuus saa Antin paikoin toivomaan, että hän olisi homo, koska "homous tekisi hänestä kiehtovan ja erilaisen. Homous oikeuttaisi hänen erilaisuutensa ja selittäisi hänen yksinäisyytensä." Toisinaan taas seksuaalinen epävarmuus ja häpeä saavat Antin pakenemaan omaa seksuaalisuuttaan ja esittämään itsensä aseksuaalina.

Läsnä on myös nuoruudelle tyypillinen kuoleman romantisointi. Kuolema viimeisenä niittinä, joka tekisi Antista suuremman kuin mitä hän koskaan eläessään olisi ollut. Tekisi hänestä ikimuistoisen ja unohtumattoman. Kruunaisi hänen menestyksensä.



"Vielä jonain päivänä hän ottaisi yliannostuksen. Se oli hänen suurin tavoitteensa elämässä. Mutta vasta sitten kun hän olisi menestynyt."



Röngän romaanissa ongelmalliseksi osoittautuu nimenomaan (hetero)miehen seksuaalisuuden kuvaaminen. Kun Antti on kirjastovierailulla puhumassa esikoisteoksestaan hän havahtuu siihen, että puhuessaan seksuaalisuuden kuvaamisesta "miehen näkökulmasta" hänen sanansa kuulostavat "rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta." "Naisen näkökulma" sen sijaan kuulostaa "raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta".

Vaikka Antti ei kysy, mistä tämä johtuu, tekee mieleni vastata, että miehen näkökulman ilmentymät ovat tulleet varsin perustellusti kuvatuiksi halki länsimaisen kirjallisuuden historian ja ovat matkan varrella rasvaistuneet ja sikamaistuneet.



Usko itsessä oleviin rajattomiin mahdollisuuksiin ja niiden toteutumiseen tinkimättömän uskon kautta on nykyajalle tyypillinen vaatimusnarratiivi, joka vaatii yksilöltä jatkuvasti yhä enemmän ja tekee hänestä itsestään syypään, mikäli mahdollisuudet eivät toteudukaan.



"Enää ei uskottu Jumalaan tai edes maailmaan, sen sijaan hoettiin minä uskon itseeni, minuun, kaikkivaltiaaseen. Tee mitä haluat, sanottiin, maailma on sinun, anna mennä."



Nocturno 21:07 tavoittaa tarkalla otteella Antin kasvun 13-vuotiaasta hieman yli parikymppiseksi nuoreksi mieheksi. Tämä on kirja, joka pitäisi vaikka puoliväkisin saattaa teini-ikäisten poikien luettavaksi, sillä tuskin kukaan onnistuu kasvamaan aikuiseksi käymättä läpi ainakin osaa Antin kokemasta.

Se siitä erityisyydestä, sanoisi joku, mutta minä jätän sanomatta.

[Tuomas Aitonurmi · Rating 4 out of 5]

Intensiivisen romaanin päähenkilö häpeää seksuaalisuuden ilmenemistä omassa ruumiissaan ja mielessään. Kertomus jakautuu kahteen aikatasoon, kuten myös kertojaratkaisu, joka liikkuu minän ja hänen, preesensin ja imperfektin välillä. Tavallaan ratkaisu ilmentää myös persoonan eri puolia, joista toinen yrittää ottaa haltuun toisen, häpeävän. Kyvyttömyys paeta synkeyttä tuottavalta mielensä osalta tulee näkyviin, kuten Röngän esikoisessakin. Hienosti hän on tämänkin romaaninsa kirjoittanut. Rikas kuvakieli tekee kohtauksista – usein piinaavinakin – tietyllä tapaa nautittavia lukea. Tekstistä välittyvä olotila on usein ristiriitainen, kahtaalle repeävä, jännitteinen. Pienoisromaanin laajuinen Nocturno 21:07 on myös vetävä; pitkästä aikaa luin kirjaa pari tuntia yhteen putkeen. Teos sisältää kiehtovan, autofiktion olemusta koskevan pohdinnan, joka on upotettuna kirjastovierailun kuvaukseen – kirjastonhoitaja kuvataan hyväntahtoisesti pihalla olevana, mikä on stereotyyppistä, mutta en jaksanut loukkaantua. Ehkä tilanne on “tosielämästä”.

Vastikään lukemani Marina Abramovicin elämäkerran alussa on kertomus siitä, miten pelko rakennetaan meihin lapsena, ja Röngän romaania lukiessani aloin miettiä, miten syyllisyys rakennetaan. Kuka tai mikä sen tekee ja miksi? Toiset pelkäävät enemmän kuin toiset ja toiset syyllistyvät enemmän kuin toiset; mistä tällaiset erot syntyvät? Tällä kertaa päädyin lukemaan Goodreadsin arvioita teoksesta ennen siihen tarttumista, ja eräs käyttäjä piti romaania “avoimena paapatuksena elämän tuskasta” samastuen kirjassa kuvattuun kirjastovierailun mieheen, joka kysyi, miksi häntä pitäisi kiinnostaa jonkun elämästä lukeminen. Itse taas kiinnityin teoksen maailmaan monissa kohdin, vaikka kokemuksissani on paljon eroavaisuuksiakin päähenkilöön verrattuna. Onko sitten oikein (heh, tätä kysymystä viljellään paljon kirjassakin) kirjoittaa sellaisia romaaneja, joista toiset löytävät omat tunteensa ja kokevat tulevansa nähdyiksi, mutta joista toiset taas jäävät etäälle, koska ovat eläneet hyvin eri tavalla? Tietenkin on. Sitä paitsi romaanin lukemisesta saa irti paljon enemmän, kun ei aseta sille lähtökohtaisesti vaatimuksia. En väitä, että itsekään aina onnistuisin siinä, mutta tällaista avoimuutta kohti pyrin.

“– – kyllähän sen jokainen näki kun Anttia katsoi, ettei siinä seissyt mikään kunnon poika, tervemielinen poika, joka pelasi kuulasotaa ja jääkiekkoa ja tarvittaessa huusi ja tappeli.” (s. 10)

“Jos hän olisi etsinyt kuvia netistä, hän olisi itse ollut vastuussa ja ällöttävien himojensa vanki, joka varta vasten etsii tyydytystä netistä, kirjoittaa hakusanat tieten tahtoen. Mutta kun hän katsoi televisiota, hän saattoi vain ajatella että mitäs tekevät tällaisia videoita, en minä ole niitä valinnut – –” (s. 20)

“Kaikki keskustelumme ovat ironiaa. Sen on ilmeisesti tarkoitus tehdä asioista helpompia, vaikka oikeasti se tekee niistä vaikeampia.” (s. 40)

[Kirja Vieköön! · Rating 4 out of 5]

Antti Röngän uutuusteos Nocturno 21:07 kertoo häpeästä, jota 13-vuotias Antti kokee masturboinnistaan ja heräävästä seksuaalisuudestaan. Tarkka kellonaika heijastelee sitä jyrkkää rajaa, joka jakaa hänen elämänsä aikaan ennen = viattomaan lapsuuteen ja jälkeen = syvään syyllisyyteen, huonommuuteen ja häpeään.

Perimmäinen kysymys lienee, miten kasvaa mieheksi valkoisen heteromiehen kliseisessä maailmassa, jos ei ollenkaan istu kuvaan, vaan on herkkä Chopinia rakastava ja pianoa soittava kirjoittajapoika? Ympäristössä seksuaalisuus tunkee kavereiden puheista ja lööpeistä, television musiikkivideoista ja -kanavista, joita Antti katsoo kotona yksin ja salaa, vanhempien seurassa kun ei ikinä ilkeäisi. Eräänä iltana se sitten tapahtuu kelloradion näyttäessä aikaa tarkasti ja armottomasti: katsottuaan Shakiran videon Hip’s don’t lie hän ryntää huoneeseensa ja klo 21:07 Antti on masturboinut ensimmäisen kerran.

Joulustakaan mummon läsnäollessa ei voi nauttia puhtain sydämin ja joka paikassa pelottaa, jos SE taas tapahtuisi. Koulukavereiden haukkumasanan runkkari hän omii tarkoittamaan itseään eivätkä kaverien hyväksyvät letkautukset auta asiaa. Antti on hävettävä ja likainen, piste. Hyi helvetti Antti!

Mieheksi kasvaminen ei käy kompleksiselta Antilta tuosta vaan. Lehtihaastatteluissa Rönkä kertoo nyt kymmenen vuotta myöhemmin nykyisestä terveemmästä ja sallivammasta suhtautumisesta itseensä ja seksuaalisuuteensa. Täysin sinut sen kanssa hän ei ole vieläkään ja arvelee syyksi erityistä herkkyyttään. Rönkä on rohkea ja taitava nuori kirjailija, sillä monikaan ei panisi itseään ja persoonaansa alttiiksi näin! Nocturno 21:07 oli avoin ja koskettava. Tekstiä kevensi tietty vino huumori ja itseironia.

[Linda W. · Rating 5 out of 5]

Tuskin koskaan lakkaan hämmästelemästä Antti Röngän rohkeutta kirjoittaa niin raadollisesti omasta häpeästään. Häpeä on mielestäni aihe, jota ei käsitellä läheskään tarpeeksi saati näin kipeän aidosti. Kiinnostaisi tietää millaiset myllyt kirjailija on käynyt päässään että on uskaltanut lähteä hälventämään häpeäänsä menemällä sitä kohti näin julkisesti.

Tykkäsin aikatasoista ja Sampsan hahmosta. Luvut 17 ja 17:00 olivat erityisen hienot. Yleensä karsastan turhan paljon tässä ajassa olevia kirjoja joissa eritellään WhatsAppit toimintoineen, mutta tämä kirja onnistui silti mielestäni olemaan kovin ajaton. Antilla on hienoja lauseita ja yksittäisiä huomioita, alleviivasin niitä monta kymmentä. Erityisesti isän taustalla häilyvä rooli kiinnosti niin kuin aiemmassakin kirjassa. Jäin miettimään oliko jatkuvasti taustalla soivalla joululaululla joku elämää suurempi merkitys, itselleni se ei ainakaan avautunut vaikka oli mainittu melkein häiritsevän monta kertaa. Kirja ehkä vaatii toisen lukukerran.

Kuten aina, tämäkin Antin kirja oli helppo lukea ja herätti paljon sekä yleistä että yksityistä pohdintaa. Arvostan tällaista rohkeaa tuuletusta, jota moni - itseni mukaanlukien - karttaisi viimeiseen asti itsensä paljastumisen pelossa.

[Samu · Rating 2 out of 5]

En ihan päässyt tämän 25v ihmisen pään sisään. Tarina jäi ontoksi eikä varsinaista aihetta (seksuaalista häpeää) oikein kunnolla päästy käsittelemään missään vaiheessa. Tai ehkä päästiin, mutta käsittely oli niin pinnallista, että melkein jäi huomaamatta. Missään vaiheessa ei myöskään selvinnyt, miksi päähenkilö häpesi seksuaalisuuttaan niin kamalasti. Moni tästä on kamalasti tykännyt, joten voi toki olla, että en vaan itse ymmärtänyt jotain olennaista.

[Anina | lukukartano · Rating 3 out of 5]

”Soittaminen oli ainoa asia, jonka hän osasi, kaikki muu hajosi ja mätäni ja haisi ja valui hiekkana sormien välistä. Aiemmin hän oli ajatellut, että hänen kuuluikin olla estynyt ja erikoinen, koska hän oli nero. Mutta viime aikoina hänen mielessään oli yltynyt kiusallinen, levottomuutta herättävä tunne, että kyse oli sittenkin jostain muusta kuin neroudesta. Että hän ei ollutkaan luova hullu, vaan pelkästään hullu.” (s. 113)

Antti Röngän Nocturno 21:07 kertoo siitä, miten hankalaa on elää ja kasvaa aikuiseksi seksuaalisen häpeän varjossa. Päähenkilön elämä muuttuu lopullisesti 13-vuotiaana, kun hän eräänä kesäiltana Shakiran musiikkivideota katseltuaan heittäytyy sängylle ja tyydyttää itsensä ensimmäistä kertaa. Taakse jää viaton lapsuus, elämä puhtaana ja hyvänä kunnon ihmisenä, murojen syöminen muumikulhosta. Alkaa uusi ajanlasku, jota leimaavat häpeä, syyllisyys, itseinho, ulkopuolisuuden tunne. Päähenkilö suomii itseään jatkuvasti: ”Hyi helvetti, Antti.”

Tämä teos ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin Röngän esikoisromaani Jalat ilmassa, vaikka kirjoissa paljon samaa onkin. Ehkä nyt vain aiheista koulukiusaaminen kiinnosti itseäni enemmän kuin seksuaalinen herääminen? Tälläkin kertaa tykkäsin kyllä hirmuisesti raikkaista kielikuvista ja ylipäätään kirjailijan tavasta käyttää suomea.

”Auditorioon valuu ihmisiä, enimmäkseen keski-ikäisiä naisia. He nyökkäävät kirjastonhoitajalle, joka seisoo ovella ja hymyilee. Minäkin hymyilen, tai ainakin yritän. Naiset kiipeävät tyhjille penkkiriveille ja sirottelevat itsensä katsomoon niin että paikka näyttää elokuvateatterilta, jonka valot on sytytetty ja jonne muutamat ovat jääneet seuraamaan lopputekstejä. Kirjastonhoitaja sulkee oven, kopistelee korkokengillä ja istuutuu viereeni. Hörppään pullosta kivennäisvettä, joka tuntuu ylellisyydeltä ja luo korkojen kopinan tavoin vaikutelmaa, että jotain tärkeää on tekeillä.” (s. 117)

Suurella mielenkiinnolla odotan, miten Röngän ura tästä jatkuu. Olisko nämä omasta elämästä ammennetut tarinat nyt tässä? Joko Antin seuraava kirja kertois jostakin muusta kuin Antista vai vieläkö jatkuu autofiktiivisehkö meininki?

Helmet-lukuhaasteen 2021 kohtaan 10: kirjan nimessä on numero.

[Ville Verkkapuro · Rating 3 out of 5]

My second Rönkä, kinda knew what I was getting into and didn't disappoint. A very Finnish book in many ways: shame, insecurity, detachment from the world, mundane everyday life. Well-written in many parts, clear metaphors and just the right language for this. Some (obvious) choices made in style to elevate the everydayness of the story, which worked perfectly for this. No surprises, no revelations, no big insights. But a nice companion to the previous one and something that will surely find its audience. Important, too. Waiting for the next one.

[Spidermonkey · Rating 4 out of 5]

3,5 tähteä. Ei yhtä hyvä kuin Röngän esikoisteos, mutta ei huonokaan.

Nähtävästi Röngän kirjat ovat tietyllä tavalla synkkiä. En voinut samaistua tämän kirjan aiheeseen - siis miehen seksuaaliseen heräämiseen - mutta se on silti tärkeä aihe käsitellä. Koin kirjan vahvasti autofiktisena, vaikken tiedä, miten vahvasti se sitä oli (jos ollenkaan - uskon kyllä vahvasti, että kirja perustuu Antin omaan elämään ja kokemuksiin).

Aion kyllä jatkossakin lukea Röngän teoksia.

[Jenna · Rating 3 out of 5]

Rohkea omaelämäkerrallinen romaani nuoren miehen seksuaalisesta häpeästä ja syyllisyydentunteesta. Ahdistavia tunteita oli sanoitettu hienosti.

3,5 tähteä, tällä kertaa pyöristys alaspäin.

[Minka Marikki · Rating 3 out of 5]

Tämä kirja herätti ristiriitaisia ajatuksia. Rönkä kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti, ja tykkäsin hänen esikoisteoksestaan sekä yhdessä Petri Tammisen kanssa kirjoitetusta kirjeenvaihtoromaanista kovasti. Olisin halunnut tykätä tästä yhtä paljon, ja arvostan herkkää ja henkilökohtaista lähestymistapaa vaikeaan aiheeseen. Nuoren pojan seksuaalista heräämistä ja siihen liittyvien häpeän tunteiden kanssa painiskelua kuvaavat osuudet ovat sydäntäraastavaa luettavaa ja toimivat hyvin. Kuitenkin kirjan toinen aikataso, jossa minäkertoja pyrkii menneisyyden painolastista eroon nykyhetkessä, jää jollain tavalla ohueksi. Olisin kaivannut mukaan joko kolmatta kertojanääntä, joka olisi voinut olla joku ihan toinen henkilö, tai sitten toisen aikatason olisi voinut jättää kokonaan pois ja syventää menneisyyden kuvausta. Nyt loppu jää vähän kiirehdityn oloiseksi.

Tästä huolimatta kirja on tärkeä puheenvuoro seksuaalisesta häpeästä, kasvusta ja sukupuoleen liittyvistä odotuksista. Olen iloinen siitä, että nykykirjailijat uudistavat kirjallisuuden mieskuvaa kirjoittamalla miehistä jotka uskaltavat kohdata oman haavoittuvuutensa ja herkkyytensä.

[Eija Toiviala · Rating 4 out of 5]

Todella mielenkiintoinen teos alkaa nuoren pojan kasvusta mieheksi. Saa ajattelemaan ihan uudella tavalla toisen sukupuolen kehitystä, avaa silmät.

Kirjan alkuosa on parempi kuin loppupuolisko.

[Jane Kirjan jos toisenkin · Rating 3 out of 5]

Nuoren miehen kipuiluja vol xxxxx.

[Jaana V · Rating 4 out of 5]

Häpeän ja nuoruuden kuvaus on niin intensiivistä ja kipeää ja sydäntä muljauttelevaa, että tämä täytyi lukea kerralla.

Näkökulma on toki kapea ja vain päähenkilö-minään jäävä, mutta juuri tällaisessa teoksessa tuskin muuta voi ollakaan.

[Jaana Angeria · Rating 4 out of 5]

“Seksi ahdistaa mua.”

Antti Rönkä, Nocturne 21:07 (Gummerus, 2021) e-kirja, s. 191

Antti Röngän uusin teos on harvinaisen avoin, vaikka aihe on vaikea, seksuaalinen häpeä ja itseinho. Kirjan päähenkilön lapsuus loppuu ensimmäiseen masturbointiin. Se saa Antti-pojan tuntemaan itsensä inhottavaksi ja saastaiseksi. Niinpä poika lopettaa hymyilyn ja alkaa miettiä, että nyt hän oikeasti on se, miksi häntä haukutaan, runkkari. Silti käsi eksyy housujen sisään ja piilopaikkaan kertyy likapyykkiä.

Viimein poika avautuu asiasta vanhemmilleen, ja nämä helpottuvat: syy pojan vaitonaisuuteen onkin täysin luonnollinen ja tavanomainen. Päähenkilö ei kuitenkaan hyväksy muutosta. Hän ei enää anna itselleen lupaa nauttia mistään. Hän on arvoton ja vääränlainen. Hän ei tahdo huutaa, ei tapella eikä pelata jääkiekkoa, kuten kaikki oikeat pojat ja miehet.

Poika venähtää pituutta, ja hyväntahtoisetkin kommentit satuttavat, koska Antti tahtoisi olla näkymätön. Nykymaailmassa se vain on mahdotonta, sillä kärsimystä pahentavia peilejä on joka puolella — ja Antin mielestä ne todistavat kerta toisensa jälkeen, kuinka ruma hän on.

Antti olettaa, että elämä helpottuu, kun hän pääse pois ahdasmielestä pikkukaupungista. "Luulin, että kaikki ratkeaisi, kun muutin Helsinkiin. Että Antti luovuttaisi ja katoaisi elämästäni, ja minä vihdoinkin voisin olla vapaa, niin että tuntisin itseni hyväksi ja normaaliksi ihmiseksi, sellaiseksi, joka ei haahuile pitkin katuja ja notku kahviloissa. Luulin, ettei Antti jaksaisi etsiä minua suuren kaupungin kasvottomuudesta, kaupunkilaisten välinpitämättömyydestä."

Antti pitää huolen, että ulkokuori on aina kunnossa. Hän käy hienoissa kahviloissa, esiintyy kirjastoissa ja esittää, että kaikki on hyvin. Silti hän ajattelee "päivittäin parvekkeelta putoamista, koska vuosikausien elossa pysyttely tuntuu tarpeettomalta vaivannäöltä". Hän jopa suunnittelee tekevänsä kyselylomakkeen, jolla selvittäisi, kuinka vastenmielisenä ilmiönä toiset häntä pitävät. Koska Antti ei saa sovitettua itseään mihinkään joukkoon, hän toivoo välillä olevansa se, miksi häntä on haukuttu, homo. Se sentään selittäisi hänen erilaisuutensa ja yksinäisyytensä.

Chopinin Nocturno on Antin “mielestä kauneinta mitä maailmassa on tehty”, ja jotta piano soittava Antti voisi olla oikea mies, hän päättää ryhtyä rock'n'roll-tähdeksi. Sellaistenhan pitääkin kärsiä ja kuolla nuorena. Niinpä Antti käyttäytyy itsetuhoisesti: juo, viiltelee ja käyttää lääkkeitä. Koska Antti pelkää olla yksin, myös tyttöjä tulee ja menee. Kuitenkin vain suihku on yksi niistä harvoista paikoista, joissa Antti voi hyvin. Siellä hän rentoutuu. Tosin omatunto kolkuttaa, sillä veden tuhlaaminen on väärin.

Sitten Antti rakastuu. Nuorukainen vain on niin rikki, ettei osaa kohdella toista kunnioittavasti. Lisäksi tyttö vaatii Antilta jotain sellaista, mihin tämä ei ole valmis. Antin pelastus lienee Sampsa, lapsuuden ystävä, joka on lähes aina tavoitettavissa. Sampsa hyväksyy Antin sellaisena kuin tämä on. “Et sä nyt ikävä ole. Ehkä vain vähän... omalla taajuudella.”

Minäkertoja eli kirjailija-Antti käy kirjassa jatkuvasti päänsisäistä keskustelua menneisyyden itsensä kanssa, eikä hän anna armoa runkkari-Antille. Hän haluaa vain päästä eroon nolosta hujopista ja sättii tätä tuon tuostakin. Kirjailija-Antti kuitenkin ymmärtää, että jollei hän opettele olemaan sinut itsensä kanssa, seuraukset ovat kohtalokkaat. Niinpä kirjan lopussa Antti menee jouluksi kotiin. Hän tunnustaa, että hän kuuluu maisemaan, johon ei tahtoisi kuulua. Lisäksi hän tiedostaa, että tunteet ja ajatukset vaihtuvat, mutta silti on vain jaksettava aloittaa alusta.

Röngän kirja avaa raadollisesti yksinäisen ja ahdistuneen nuorukaisen maailmaa. Teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti, mutta huomiot ovat teräviä. Ne sivaltavat lakonisesti esiin sen, miltä tuntuu, kun poika ei sovi maskuliiniseen roolimalliin. Minulle kirja avasi uudenlaisen näkökulman miehisyyteen ja miesten seksuaalisuuteen. Ei miestenkään elämä helppoa ole.

+ avoin ja todentuntuinen kuvaus itseinhosta ja seksuaalisesta häpeästä
+ nopealukuinen
+ elävää kieltä ja teräviä huomioita
+ silmiä avaava ja erilainen näkökulma
- Lopussa olisi voinut olla jotain, joka olisi nostanut tarinan vielä uudelle tasolle.



"Pimeys näytti kuolemalta. Ehkä pimeys oli kuolema. Kuolema odotti suurten ikkunoiden takana, tyyneenä ja lempeänä, koska tiesi, että kaikki kyllä tulisivat ajallaan."

[Pauliina · Rating 3 out of 5]

Rönkän uutuus oli yksi loppukesän odotetuimmista kirjoistani. Jalat ilmassa -kirjan tyyliin se pureutuu Rönkän oman nuoruuden kokemuksiin, tällä kertaa fokuksena seksuaalisuus, siihen liittyvä häpeä ja kasvaminen.

Lukukokemus oli ahdistava. Sitä toivoisi, ettei kukaan puhuisi itselleen niin kuin kirjan minäkertoja puhui itselleen: jatkuvasti soimaten ja inhoten. Mielessä kävi, että sellainen puhe muistuttaa ensimmäisenä nuorten tyttöjen ajatuksia, minkä takia onkin tärkeää, että on tällaisia kirjoja, joissa kasvukipuja käsitellään miehen näkökulmista. Ärtymys, häpeä ja ahdistus välittyvät siis erinomaisesti minulle ja kirja ansaitsisi sen takia täydet 5 tähteä. Tekstiä itse pidin paikoin tekotaiteellisena, aikahypyt häiritsivät, ja "juonelta" olisin kaivannut enemmän mielenkiintoa, nythän tässä ei oikeastaan tapahtanut mitään. Toisaalta uskon, että tarkoutus oli tehdä juuri tällainen kirja; se on ehjä paketti, ja hyvä niin.

[Lotta Yli-Hukkala · Rating 4 out of 5]

Kävin kuuntelemassa Rönkää Turun kirjamessuilla syksyllä 2021 sattumalta - en ollut lukenut hänen teoksiaan aikaisemmin, mutta samaan aikaan ”ei ollut muutakaan kiinnostavaa”. Esitys oli niin vaikuttava, että päädyin lukemaan kaikki Röngän kirjoittamat kirjat ja olen ihastunut niistä jokaiseen.

Nocturno 21:07 ei ole juonivetoinen kirja, enkä ymmärrä oikein itsekään mikä siinä viehättää: Kirja kertoo nuoren pojan omaa seksuaalisuutta kohtaan tuntemastaan häpeästä, enkä kyennyt samastumaan tarinaan missään vaiheessa. Aihe on kuitenkin äärimmäisen tärkeä ja Röngän lähestymistapa on loistava, sillä lakoninen kerronta tuo aiheen ja minäkertojan keskiöön. Ehkä kirjassa viehättävätkin sekä sympaattinen minäkertoja että Röngän tapa kirjoittaa.

[Janne Penttilä · Rating 3 out of 5]

Kielellisesti ja rakenteellisesti eheä romaani. Pidin ratkaisua, jossa nuori päähenkilö kuvattiin kolmannessa persoonassa ja nykyhetken päähenkilö ensimmäisessä, erittäin onnistuneena. Oletin myös että nämä kaksi "eri"henkilöä törmäävät jossain kohtaa ja ehkä se oli vähän turhankin ilmeistä. Varsinaisesta aiheesta eli päähenkilön seksuaalisesta häpeästä en oikein osaa sanoa mitään, koska samaistumispinta puuttuu ja aihe jäi siksi hiukan etääksi. Tämä on nyt kolmas Röngän teos ja hiukan samat mietteet kuin Saara Turusen tuotannon osalta, eli pajatso alkaa olla tämän aiheen tiimoilta tyhjennetty ja toivoisin myös Antin siirtyvän jossain kohtaa myös muiden kuin autofiktiivisten aiheiden pariin.

[Helena · Rating 3 out of 5]

Aihepiirin takia jätin tuoreeltaan tarttumatta tähän kirjaan, vaikka Röngän esikoiskirjasta pidin tavattomasti. Kirjallisesti tämä oli hieno, mutta oman itsen ja oman seksuaalisuuden ympärillä kieppuminen teki lukukokemuksesta jotenkin vaivaannuttavan, tunnistin ehkä ärsyyntymistäkin tätä lukiessani. Toki nuoruuteen kuuluu juuri tämä kirjan päähenkilönkin kuvaama loputon itsensä tarkkailu, itsekeskeisyyskin. Huomasin lukiessani miettiväni, missä kulkee se raja, ettei autofiktiivisessäkään kirjassa tarvitse kuoria itseään täysin paljaaksi. En tiedä, pystyykö miespuolinen lukija samaistumaan tähän nuoren kehitystä kuvaavaan kirjaan minua paremmin, itse en nuoruuden kehitystäni näin angstisena tavoita!

[Toni · Rating 3 out of 5]

Rönkä on mielestäni kehittynyt kirjoittajana, kun vertaan tätä esikoiseen. Mielenkiintoinen ääni, jota jään kyllä seuraamaan. Tosin odotan jo aikaa, jolloin hän kirjoittaa jotain ihan muuta. Kovasti haluaisin nähdä, millaista se olisi. Vaan eiköhän sieltä vielä yksi autofiktiivinen teos ole tulossa, sillä kukapa sitä nyt trilogiaa kesken jättäisi.

Semmoinen 2,71238298/5 kirja omalla epäjohdonmukaisella kriitikkoasteikollani. Ilolla pyöristän ylös, koska vaatii ihan pirusti rohkeutta kirjoittaa tällaista. Tuota rohkeutta ihailen suunnattomasti.

[Heini | lokikirjoituksia · Rating 3 out of 5]

Pidin teoksen rohkeasta ja avoimesta tavasta käsitellä häpeää. Vastaan tuli kohtia, joihin kykenin samaistumaan, välillä taas tuli kohtia, jolloin teki mieli ravistella kertojaa hartioista ja sanoa, että etkö sinä tajua, miten turhaa tuo on. Teos herätti siis ehdottomasti ajatuksia ja tunteitakin, kerrontatyyli/kahden eri ikäisen Antin näkökulmien vaihtelu oli mielenkiintoinen valinta. Satunnaiset huomiot ilmastonmuutokset tuntuivat ylimääräisiltä ja veivät mielestäni huomion toisaalle, mutta muuten teoksessa oli paljon sellaista, mistä pidin!

[Eero Sipilä · Rating 2 out of 5]

Rönkä on edelleen loistava kuvaamaan arkihavaintoja ja -tunnelmia, mutta muilta osin tämä kirja ei oikein sytyttänyt.

Kirjoittajan itseinho ja häpeä on niin pohjatonta ja kaikennielevää, että se syö tilan oikeastaan kaikelta muulta. Muut henkilöhahmot jäävät silkoiksi statisteiksi ja tapahtumien jatkumolle ei oikein pääse kehittymään painoarvoa. Loppuratkaisu, jos kirjassa nyt sellaista edes on, tuntui mielestäni melko pakotetulta ja pohjustamattomalta.


Toki autofiktion tulee perustua omaan kokemusmaailmaan, mutta jostain niitä valoisan sävyjä voisi koittaa kaivaa.

[BooksAndFrogs (Mervi) · Rating 2 out of 5]

Aikamme ongelma: kaikki mitä teet, on jollain tasolla väärin.

En oikein tiennyt, millainen kirja oli odotettavissa, joten aloin lukea ihan avoimin mielin. Samaistumispintaa ei ihan kaikkeen ole, mutta tavoitin kuitenkin sen nuoruuden epävarmuuden itsestä ja omasta kehosta sekä omanapa-keskeisyyden eli sen olettamuksen että jos mokaat jotain, niin koko maailma nauraa ja kaikki muistaa sen vielä vuosikymmenten päästäkin. Eikä nuori tajua, että kaikki muutkin nuoret tuijottavat siihen omaan napaansa eivätkä ehdi muiden murheita huomata.

[Tiina · Rating 3 out of 5]

Sen verran päälle kaksi tähteä, että pyöristyköön kolmeen. Ei osunut omaan makuun, ei jättänyt juuri jälkiä. Kirja on uskollinen takakannen kuvaukselle. Tarina etenee sinänsä loogisesti, toisaalta en halunnut jättää kirjaa keskenään. Olisin kaivannut parempaa kasvutarinaa, nuoruuden tuskat tulevat hyvin esille. Jotkin kohtaukset oli rakennettu taiten. Antin persoona pääsi hyvin esille. Osa sivuhahmoina lähinnä hämmensi.

[Maaria Sainio · Rating 3 out of 5]

Arkisen tyhjät kielikuvat, miten nautinnollisen tylsää. Tarinaa itsessään en pitänyt kiinnostavana, mutta röngän tapa kertoa, piirtää se uskottavan tarkasti lukijan ympärille oli vaikuttavaa. Varmasti omakohtaisesti tärkeä teos yhtään aihetta vähättelemättä. Huomasin toivovani tältä koko ajan enemmän. Silti jokin koukutti, en täysin osaa hahmottaa mikä.

[Salla Majaniemi · Rating 3 out of 5]

Jälleen kerran voi kyllä todeta, että Rönkä on aivan huikea kirjoittamaan. Kirjan kieli on todella sujuvaa ja kaunista, ja ihailen suuresti tapaa, jolla Rönkä onnistuu kuvailemaan ihan tavallisia asioita niin syvällisesti ja osuvasti. Tarina sen sijaan oli mun makuun liian pirstaleinen ja mitäänsanomaton, joten siksi vain kolme tähteä.

[Miia · Rating 2 out of 5]

Kauniisti kirjoitettu tärkeästä, kiinnostavasta aiheesta. Itseinhossa ja -säälissä vellominen käy kuitenkin puuduttavaksi, kun koko kirja on sitä. Antin hahmo ärsyttää kaikessa epävarmuudessaan ja oman navan kaivelussaan, mutta kai vain siksi, että siitä on tunnistettavissa asioita siitä, millainen itsekin oli murrosiässä.