What do you think?
Rate this book
Vaikeampaa on olla näkemättä unia
Kuuntelen vuosia, kuuntelen poissaoloasi. Olet mykkä alue minussa, mutta kirjoitan silti. Etäisyydestä huolimatta olemme samaa. Olemme kahden erillisyyden muodostama ykseys; sykähtelevä kuvio.
Äiti ja tytär. Ursula ja Veera.
Kun Veera oli lapsi, äiti katosi. Nyt Veera kirjoittaa aikaan uponneista fragmenteista tarinaa, joka tekee näkyväksi muistin omalakisen mekaniikan. Vähitellen piirtyy esiin kuva perheestä, jonka jäseniä ei edes rakkaus suojellut eksymästä toisiltaan. Veera rakentaa säikeitä lapsuuteen rinnallaan keltaista villalankaa neulova kuiskaaja ja naapuritalon Papukaijarouva.
Wallinin kieli on tiheää ja kerroksellista. Se kuroo näkyvää ja näkymätöntä kertomukseksi ajasta, muistamisesta ja identiteetistä. Kun sanat alkavat kasvaa jäkälää, vuodet luopuvat lineaarisuudestaan.
Sielläkö sinä olet? Seisot ajan ulkopuolella ja puhut sanoja, jotka eivät kanna tänne.
Kristiina Wallin on tunnettu runoilija, jonka intohimona on kieli ja sen kerroksiin syntyvät maailmat. Vaikeampaa on olla näkemättä unia on hänen ensimmäinen romaaninsa.
Äiti ja tytär. Ursula ja Veera.
Kun Veera oli lapsi, äiti katosi. Nyt Veera kirjoittaa aikaan uponneista fragmenteista tarinaa, joka tekee näkyväksi muistin omalakisen mekaniikan. Vähitellen piirtyy esiin kuva perheestä, jonka jäseniä ei edes rakkaus suojellut eksymästä toisiltaan. Veera rakentaa säikeitä lapsuuteen rinnallaan keltaista villalankaa neulova kuiskaaja ja naapuritalon Papukaijarouva.
Wallinin kieli on tiheää ja kerroksellista. Se kuroo näkyvää ja näkymätöntä kertomukseksi ajasta, muistamisesta ja identiteetistä. Kun sanat alkavat kasvaa jäkälää, vuodet luopuvat lineaarisuudestaan.
Sielläkö sinä olet? Seisot ajan ulkopuolella ja puhut sanoja, jotka eivät kanna tänne.
Kristiina Wallin on tunnettu runoilija, jonka intohimona on kieli ja sen kerroksiin syntyvät maailmat. Vaikeampaa on olla näkemättä unia on hänen ensimmäinen romaaninsa.
267 pages, Hardcover
First published August 1, 2021
7 people are currently reading
69 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 8 of 8 reviews
Read
September 19, 2021”Kun joku katoaa, muiden on päätettävä, onko hän elossa vai kuollut."
Kristiina Wallinin romaanissa tytär (Veera) ja äiti (Ursula) esiintyvät vuorotellen. Veeran kohdalla kyse on vuosista 2015-2016, kun taas Ursula liikkuu pääosin vuodessa 1975, jolloin hän katosi.
Mitä Ursulalle tapahtui? Wallin antaa aluksi hienovaraisia vihjeitä Ursulan kohtalosta ja teoksen kuluessa niiden ääni voimistuu.
Veera kirjoittaa kadonnutta äitiään olevaksi. Ursula pukee sanoihin yksinäisyytensä. "Sellaista on yksinäisyys, lumi tuiskuaa jäljet umpeen eikä toisia tule."
Isäkin Veeralla toki on. Johannes. Hän on hoitokodissa, ei nouse sängystään, on poistunut maailman sykkeestä, vaikka vielä hengittääkin.
Wallinin kieli on kaunista tavalla, joka painautuu syvälle sieluun, menee aina sen pohjamutien alisiin kerroksiin asti. Kielessä on pidäteltyä painoa ja elämästä taottua hienovireisyyttä, joka pakottaa pysähtymään ja lukemaan uudelleen. Tuntuu, että joka sivulta voisi ottaa sitaatin ja jos on alleviivaukseen taipuvaista lukijatyyppiä kannattaa valita kynä, jossa mustetta on jäljellä riittämiin.
"Kun polut umpeutuivat, sydän räjähti ja keuhkot halkesivat. Kylmä jäädytti ihoon sinertäviä laikkuja."
Tämän romaanin lukeminen on kävelyä meren rannalla, kun on syksy. Ja syksy on aina. Syksyn mentyä uusi syksy. Ne värit ja niiden samanaikainen tummuus ja röyhkeä loisto. Niiden joka suunnasta tuuleva melankolia.
"Merta minä odotin, kaiken ylitse vyöryvää vettä. Tulvaa, joka hukuttaisi talvilinnut ja puut."
Veera katsoo menneisyyteen, sen ympärillä olevaan sumuun, joka on aluksi kuin käsivarret hänen ympärillään. Mutta muistot paljastavat myös toisenlaisen sumun, jonka reunat ovat sahalaitoja täynnä.
"Sanot, ettei mitään tapahtunut. Itket ja konttaat lattialla, keräät helmiä. Sanot uudestaan, ettei mitään tapahtunut, monta kertaa ettei + mitään + tapahtunut.
Minun pitää lohduttaa sinua ja toistaa, ettei mitään tapahtunut. Sanon uudestaan, ettei mitään tapahtunut."
Wallinin lauseissa asuu katedraaleja, joihin auringonsäteet tulevat viistosti ja pölyn armottomasti paljastaen ja ikuisesti soi Rahmanovin 2. pianokonserton keskimmäinen osa.
Kristiina Wallinin romaanissa tytär (Veera) ja äiti (Ursula) esiintyvät vuorotellen. Veeran kohdalla kyse on vuosista 2015-2016, kun taas Ursula liikkuu pääosin vuodessa 1975, jolloin hän katosi.
Mitä Ursulalle tapahtui? Wallin antaa aluksi hienovaraisia vihjeitä Ursulan kohtalosta ja teoksen kuluessa niiden ääni voimistuu.
Veera kirjoittaa kadonnutta äitiään olevaksi. Ursula pukee sanoihin yksinäisyytensä. "Sellaista on yksinäisyys, lumi tuiskuaa jäljet umpeen eikä toisia tule."
Isäkin Veeralla toki on. Johannes. Hän on hoitokodissa, ei nouse sängystään, on poistunut maailman sykkeestä, vaikka vielä hengittääkin.
Wallinin kieli on kaunista tavalla, joka painautuu syvälle sieluun, menee aina sen pohjamutien alisiin kerroksiin asti. Kielessä on pidäteltyä painoa ja elämästä taottua hienovireisyyttä, joka pakottaa pysähtymään ja lukemaan uudelleen. Tuntuu, että joka sivulta voisi ottaa sitaatin ja jos on alleviivaukseen taipuvaista lukijatyyppiä kannattaa valita kynä, jossa mustetta on jäljellä riittämiin.
"Kun polut umpeutuivat, sydän räjähti ja keuhkot halkesivat. Kylmä jäädytti ihoon sinertäviä laikkuja."
Tämän romaanin lukeminen on kävelyä meren rannalla, kun on syksy. Ja syksy on aina. Syksyn mentyä uusi syksy. Ne värit ja niiden samanaikainen tummuus ja röyhkeä loisto. Niiden joka suunnasta tuuleva melankolia.
"Merta minä odotin, kaiken ylitse vyöryvää vettä. Tulvaa, joka hukuttaisi talvilinnut ja puut."
Veera katsoo menneisyyteen, sen ympärillä olevaan sumuun, joka on aluksi kuin käsivarret hänen ympärillään. Mutta muistot paljastavat myös toisenlaisen sumun, jonka reunat ovat sahalaitoja täynnä.
"Sanot, ettei mitään tapahtunut. Itket ja konttaat lattialla, keräät helmiä. Sanot uudestaan, ettei mitään tapahtunut, monta kertaa ettei + mitään + tapahtunut.
Minun pitää lohduttaa sinua ja toistaa, ettei mitään tapahtunut. Sanon uudestaan, ettei mitään tapahtunut."
Wallinin lauseissa asuu katedraaleja, joihin auringonsäteet tulevat viistosti ja pölyn armottomasti paljastaen ja ikuisesti soi Rahmanovin 2. pianokonserton keskimmäinen osa.
September 2, 2021
Kristiina Wallinin esikoisromaanissa Vaikeampaa on olla näkemättä unia proosa lähenee runoutta. Teksti on kevyttä ja leijailevaa, unenomaista ja pohtivaa, mutta konkreettinen teemakin romaanissa on: aikuinen Veera yrittää selvittää, mitä tapahtui kun hänen äitinsä Ursula katosi. Äidin kadottua pieni Veera oli ymmällä ja isä mykistyi. Kukaan ei selittänyt tytölle äidin lähtemisen syitä ja katoamiseen liittyviä tapahtumia. Vaietut salaisuudet ja muistojen sirpaleet jäivät leijumaan irtonaisina ja hajallaan tytön mieleen. Jäi myös kaipuu ja vihan tunteet, jonkinlainen limbo.
Nykyhetkessä Veera on kansainvälisesti tunnustettu jäkälätutkija ja isä Johannes hoivakotiin puhumattomaksi käpertynyt vanhus. Uupunut Veera lähtee muutamaksi viikoksi vieraaseen kaupunkiin saadakseen koottua repaleisista muistoistaan ehjän kuvan. Veera haluaisi uskoa, että äiti kaipaa tai on kaivannut häntä. Nykyhetken kerronnan lomassa on äiti Ursulan kerrontaa vuosilukuineen. Vieraan kaupungin kirjastossa Veera lukee Simone de Beauvoirin romaania sota-ajasta ja Ursulan osuuksissa Anna Ahmatova polttaa runojaan annettuaan säkeet ensin jonkun ystävänsä ulkoa opeteltaviksi.
Veeran sydämessä on asunut vuosikymmenten ajan hämmennys, epätietoisuus, viha ja äidin kaipuu. Mietin sitä, miten paljon Veera menetti isän ja ympäristön vaikenemisen ja salailun vuoksi. Romaani kertoo isän rakkaudesta, häpeästä ja tarpeesta suojella tytärtään, mutta myös äidin rakkaudesta tyttäreensä. Pidin siitä, että perheen kokema tragedia avautui vähitellen. Romaani on hyvin taiteellinen ja koskettava, ja Wallinin runollinen teksti pääosassa. Hieno teos, joskaan ei aivan helposti avautuva.
Nykyhetkessä Veera on kansainvälisesti tunnustettu jäkälätutkija ja isä Johannes hoivakotiin puhumattomaksi käpertynyt vanhus. Uupunut Veera lähtee muutamaksi viikoksi vieraaseen kaupunkiin saadakseen koottua repaleisista muistoistaan ehjän kuvan. Veera haluaisi uskoa, että äiti kaipaa tai on kaivannut häntä. Nykyhetken kerronnan lomassa on äiti Ursulan kerrontaa vuosilukuineen. Vieraan kaupungin kirjastossa Veera lukee Simone de Beauvoirin romaania sota-ajasta ja Ursulan osuuksissa Anna Ahmatova polttaa runojaan annettuaan säkeet ensin jonkun ystävänsä ulkoa opeteltaviksi.
Veeran sydämessä on asunut vuosikymmenten ajan hämmennys, epätietoisuus, viha ja äidin kaipuu. Mietin sitä, miten paljon Veera menetti isän ja ympäristön vaikenemisen ja salailun vuoksi. Romaani kertoo isän rakkaudesta, häpeästä ja tarpeesta suojella tytärtään, mutta myös äidin rakkaudesta tyttäreensä. Pidin siitä, että perheen kokema tragedia avautui vähitellen. Romaani on hyvin taiteellinen ja koskettava, ja Wallinin runollinen teksti pääosassa. Hieno teos, joskaan ei aivan helposti avautuva.
November 10, 2021
Rauhoittavan runollista kieltä. Ehkä - ja vain ehkä - koen kuitenkin, että tällainen jälkistrukturalistinen fragmentaarisuus alkaa olla jo hieman kliseistä. Varsinkin, kun sitä käytetään väistämiseen – ilmeistä etenkin romaanin loppuratkaisussa, jossa kuten niin monesti aiemminkin, jälleen kerran paetaan maagisrealistiseen fantasiaan tarvitsematta selittää sen johdosta oikeastaan mitään – paljastamisen, kritisoimisen, kantaa ottamisen; jonkin rohkeammin sanomisen sijaan.
March 29, 2025
Ah, kirja minun makuuni. Ei tapahdu juuri mitään, mutta kuitenkin tapahtuu paljon, on paljon tunteita ja ajatuksia, ja kaikki kuvataan tiheällä, kauniilla, runollisella kielellä, jota ei kokonaan edes ymmärrä mutta jonka tuntee.
December 4, 2025
tää on niitä kirjoja että ärsyttää etten ite kirjottanu tätä
melko yksinkertanen tarina sai upean tyylin ansiosta siivet
melko yksinkertanen tarina sai upean tyylin ansiosta siivet
November 20, 2025
”Aika kirjoittuu sen solurakenteeseen.
Ei tässä ole kyse luonnontieteestä, vaan henkilökohtaisesta; valon tivistymisestä itiökoteloihin ja
mineraaleihin, mutta myös ihoon. Siitä, että makaa
selällään kalliolla ja viipyy ajan murtumakohdassa,
muistamisen ja unohtamisen ulottumattomissa.
Leijuu ruumis kiveä vasten.
Kuvittelen meidät vierekkäin rosoiselle pinnalle, kaksi naista kesäpäivaän tarrautuneina, äiti ja tytär.
Kuvittelen, koska mitään muuta ei ole: on vain poissaoloa vuosien läpi.
Tiedän kyllä, että olisi parempi ajatella jotakin
muuta kuin sinua. Esim. aarnityynyjäkälää tai mitä
tahansa luppoa.”
…
”Joinakin päivinä tuoksui pakkanen, joinakin päivinä nuoska.
Vaikka pelkäsin, oli pakko juosta päin havunhajua, pakko rynnätä puunrankojen tiheään.
Välillä pysähdyin ja poimin käpyjä taskuun. Ne olivat
lahjoja tyttärelle. En minä häntä unohtanut.
Kerta kerralta kuljin kauemmaksi, kerta ker-
ralta viivyin pitempään. Mista tahansa menin
polut umpeutuivat heti.
Kun polut umpeutuivat, sydän räjähti ja keuh-
kot halkesivat. Kylmä jäädytti ihoon sinertäviä
laikkuja.
Jos joku olisi koskettanut aivojeni kuorikerrosta, hänen sormiinsa olisi jäänyt kaarnan haju.
En tiedä mitä odotin. Miksi minä sellaista väitän?
Merta minä odotin, kaiken ylitse vyöryvää
vettä. Tulvaa, joka hukuttaisi talvilinnut ja puut.”
Ei tässä ole kyse luonnontieteestä, vaan henkilökohtaisesta; valon tivistymisestä itiökoteloihin ja
mineraaleihin, mutta myös ihoon. Siitä, että makaa
selällään kalliolla ja viipyy ajan murtumakohdassa,
muistamisen ja unohtamisen ulottumattomissa.
Leijuu ruumis kiveä vasten.
Kuvittelen meidät vierekkäin rosoiselle pinnalle, kaksi naista kesäpäivaän tarrautuneina, äiti ja tytär.
Kuvittelen, koska mitään muuta ei ole: on vain poissaoloa vuosien läpi.
Tiedän kyllä, että olisi parempi ajatella jotakin
muuta kuin sinua. Esim. aarnityynyjäkälää tai mitä
tahansa luppoa.”
…
”Joinakin päivinä tuoksui pakkanen, joinakin päivinä nuoska.
Vaikka pelkäsin, oli pakko juosta päin havunhajua, pakko rynnätä puunrankojen tiheään.
Välillä pysähdyin ja poimin käpyjä taskuun. Ne olivat
lahjoja tyttärelle. En minä häntä unohtanut.
Kerta kerralta kuljin kauemmaksi, kerta ker-
ralta viivyin pitempään. Mista tahansa menin
polut umpeutuivat heti.
Kun polut umpeutuivat, sydän räjähti ja keuh-
kot halkesivat. Kylmä jäädytti ihoon sinertäviä
laikkuja.
Jos joku olisi koskettanut aivojeni kuorikerrosta, hänen sormiinsa olisi jäänyt kaarnan haju.
En tiedä mitä odotin. Miksi minä sellaista väitän?
Merta minä odotin, kaiken ylitse vyöryvää
vettä. Tulvaa, joka hukuttaisi talvilinnut ja puut.”
July 30, 2023
Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:
Kun joku katoaa, muiden on päätettävä, onko hän elossa vai kuollut: puhutaanko hänestä preesensissä vai imperfektisä. Kadonnut sen sijaan vapautuu vastuusta oman olemassaolonsa suhteen.
On kyse yksipuolisesta muistamisesta = vallankäytöstä, mutta kirjoitan silti, sillä ainoastaan kirjoittamalla voin koskettaa sinua.
Jos olisin tiennyt, että uni on viimeinen huvilauni, en olisi tullut yöstä pois.
Kun joku katoaa, muiden on päätettävä, onko hän elossa vai kuollut: puhutaanko hänestä preesensissä vai imperfektisä. Kadonnut sen sijaan vapautuu vastuusta oman olemassaolonsa suhteen.
On kyse yksipuolisesta muistamisesta = vallankäytöstä, mutta kirjoitan silti, sillä ainoastaan kirjoittamalla voin koskettaa sinua.
Jos olisin tiennyt, että uni on viimeinen huvilauni, en olisi tullut yöstä pois.
September 4, 2021
Kaunista, tiheää kieltä. Hidaslukuinen, tähän pitää paneutua, ei mitenkään helposti ahmaistavissa.
Displaying 1 - 8 of 8 reviews