Anja Snellman, Kaikki minun isäni (Wsoy, 2021) s. 238
Kevättalven lukupiirimme kirjaksi valikoitui Anja Snellmanin uusin teos Kaikki minun isäni. Olin nähnyt teoksesta myönteisiä arvioita ja tartuin kirjaan innoissani. Olin kuitenkin hyytyä jo alkumetreillä. Teksti vyöryy eteenpäin enkä pohjoissuomalaisena hahmottanut kunnolla, missä päin liikutaan. Minä en tiedä, missä on Piritori, Kansantalo, UFF enkä edes missä sijaitsee “Hesarin vakideegujen diggaama Lidlin myymälä sekä kulmakunnan fyffehipsterien suosima Via Tribunal -pizzeria”.
Itse tarina on kuitenkin puhutteleva, ja selvääkin selvempää on, ettei kirjailjian isäsuhde ole ollut kunnossa ja että isä, Ensio Kauranen, on ollut monella tavalla traumatisoitunut. Hänen elämäänsä on leimannut häpeä, luokkahäpeä, Karjala-häpeä, ulkonäköhäpeä. Häpeän lisäksi isän elämään ovat kuuluneet seuraavat tunteet: katkeruus, viha, pettymys, syyllisyys ja mielyttämisenhalu.
Apua ongelmiinsa Ensio Kauranen haki viinasta, ja se oli hänen elämänsä tärkein asia. Kirja toikin monesti mieleeni Alex Sculmanin Polta nämä kirjeet ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Snellmanin teos vain jää näiden varjoon, sillä kokonaiskuva on hyvin sirpaleinen. Toisaalta sellainen on ollut myös kirjailijan ja tämän vanhempienkin elämä.
Teoksessa on silti monia vaikuttavia kohtia, hienoja kielikuvia ja oivalluksia. Kuitenkin siinä on aivan liikaa toistoa ja hengästyttäviä luetteloita. Lisäksi minua ärsytti, että kirja on kirjoitettu sinämuodossa. Joku lukupiiriläisistä muistaakseni sanoi lukeneensa, että kertojavalinta liittyi etäännyttämiseen, mutta minua se häiritsi ja paikoin jopa sekoitti.
“Sinulla on noista tilanteista jäänyt himmeä käsitys, että faijaasi kuulusteltiin muutamankin salakuljetusjutun yhteydessä, ja se oli ollut ehkä jonkin aikaa kiinni otettunakin ennen syntymääsi, tai silloin kun olit muutaman vuoden ikäinen, samaan aikaan kun äitisi liimaili ensimmäisiä kirharoiroitasi Lapsuuden Kultaiseen kirjaan?”
Ketään meistä paikalla olleista lukupiiriläisistä kirja ei erityisemmin miellyttänyt. Mietimme, että ehkä osasyynä on se, että olemme viimeisen vuoden aikana lukeneet jo niin monta kirjaa alkoholismista.
Minua ärsytti myös se, että lukiessani tunsin itseni ajoittain tyhmäksi. Snellman nimittäin käyttää sivistyssanoja, jotka eivät minun sanavarastooni kuulu. Vai tuntuvatko teille tutuilta esimerkiksi nämä sanat: arrogantti, karyatidi, kielierotomaani?
Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut jo hyvä tovi, en muista teoksesta juuri muuta kuin Snellmanin osuvan irvailun sille, että teosta kuunnellaan nopeutetusti. Tähän minäkin sorruin. Jos kirja ei olisi ollut lukupiirimme kirja, olisin varmaan jättänyt sen kesken. No, muistan myös sen, että isä ei koskaan onnitellut tytärtään ja toi tälle ylioppilaslahjaksi muovikassillisen nakkeja.