”Zircco Fantastico ja sen esiintyjät - ainakin osa heistä - on kuin uppoava saari Saksan mustavetisen meren keskellä. Jäännös romanttisesta ajasta, jolloin idealismi tarkoitti vielä henkisyyttä eikä sen ajateltu osoittavan ihmisen heikkoutta.”
Egon Heuchler on pyörittänyt isältä perimäänsä sirkusta Zircco Fantasticoa jo vuosikaudet, ja sen kummajaisista - kissanaisesta, maailman lihavimmasta miehestä, parrakkaasta naisesta, kuolonhyppääjästä, siamilaiskaksosista - on tullut yhtä perhettä.
Berliinissä keväällä 1940 uudet tuulet riepottavat sirkusta, kun SS-majuri Heiner Steinwampe kaappaa sirkuksen ja muokkaa sen ohjelmanumerot kansallissosialistiseen tyyliin sopiviksi. Alkaa kiertue, joka on vedettävä klovnin hymy kasvoilla, vaikka Egon on menettänyt toivonsa kuin vanha sirkusleijona turkkinsa kiillon.
Sirkusleijonan mieli on suurenmoinen, groteski ja riipaiseva romaani, jonka junamatka läpi kolmannen valtakunnan vie ihmismielen hirvittävimpiin syövereihin. Mutta kuilun partaallakin kissanaisen kauniit silmät tekevät Egonin rauhattomaksi ja sirkusseurueella on aina käytössään hyppysellinen magiaa.
Joel Elstelä (s. 1961) on teatteriohjaaja ja kirjailija, jolta on aiemmin ilmestynyt WSOY:n kustantamana kaksi teosta.
Vau. En olisi ikinä varmaan saanut edes tietää tästä teoksesta ilman Finlandia-palkintoehdokkuutta. Ja vaikka olisin tiennyt, en olisi tarttunut, niin kaukaiselta kirjan maailma eli natsi-Saksan sirkusbusiness olisivat tuntuneet mulle lukijana. Mutta onneksi kuuntelin, hieno ja syvä ja karmea. Akselille John Irving ja Kim Leine sisällöltään ja kerrontatavaltaan (ei Irvingin ihmiskuvalla).
Joel Elstelä, Sirkusleijonan mieli (WSOY, 2021) s. 558 e-kirja/äänikirja
Sirkusleijonan mieli oli syksyllä Finlandia-palkintoehdokkaana, ja Elstelä on eittämättä loistava kirjoittaja ja Sirkusleijonan mieli hieno kirja.
Päähenkilö Egon Heuchler omistaa pienen sirkuksen, joka kituuttaa toimeentulon rajamailla. Sen erikoiset esiintyjät ovat kuitenkin kuin yhtä suurperhettä ja tekevät uskollisesti töitä, vaikkei Egon ole pystynyt pitkään aikaan edes maksamaan palkkoja. Vaatimaton mutta rauhaisa elo päättyy, kun majuri Steinwampe ottaa sirkuksen haltuunsa ja natsisotilaat alkavat kiertää sirkuksen mukana.
Kolkot ja kohtalokkaat tapahtumat seuraavat toisiaan. Vaikka satunnaisia hyviä hetkiä on, tapahtumien yllä häilyy koko ajan odottava ja pahaenteinen tunnelma. Samaan tapaan kuin Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -kirjassa lukija tietää ja ymmärtää enemmän kuin päähenkilö. Mutta kun isot rattaat pyörivät, pieni ihminen on yksin ja avuton.
Alussa Elstelän kieli ja kirjoitustyyli lumosivat minut. Ahmin kerralla ehkä kolmasosan. Hieman ennen puoliväliä sirkustirehtööri Egonin jatkuva päänsisäinen puhe ja Elstelän hyvin yksityiskohtainen kuvaustapa alkoi uuvuttaa.
Esimerkiksi kun Egon on kaatunut rappuissa, sitä kuvataan näin hienosti ja tarkasti: "Maatessaan portailla liikkumatta, kipu päässä humisten, hän kuulee torilta naurunremahduksen. Suussa maistuu veri. Polvia jyrsii tuskan tylsä, ruosteinen saha ja kyynärpäitä poraa sahan serkku hitaalla kairallaan. Hän yrittää hengittää, mutta isku on lyönyt keuhkot tyhjiksi ja hän joutuu ponnistelemaan saadakseen ilmaa. Avatessaan suunsa, huulien välistä solahtaa limainen verinoro kiviportaan siistiksi lakaistulle graniitille. Hampaat ovat leikanneet kieleen ison haavan."
Kompuroinnin jälkeen Egon kohtaa vielä monia ihmisiä ja kuulee lisää kylmääviä tarinoita. Hän saa myös selville uusia tietoja sirkuksensa esiintyjistä ja ymmärtää viimein, mikä on majuri Steinwampen motiivi ja päämäärä.
Jokainen kirjassa esitelty henkilö tuntuu olevan lihaa ja vettä, ja lukiessa minulla oli varsin usein tunne, kuin katsoisin näytelmää. Kun googlasin tietoa Elstelästä, tuli ahaa-elämys: Elstelä on teatteriohjaaja!
Tarina on hieno, samoin kirjan kieli. Kuitenkin kuvailua ja rönsyilyä on niin paljon, että moneen kertaan pitkästyin ja katsoin, kuinka paljon kirjaa on vielä jäljellä. Niinpä tähdet jäävät 3,5:een ja pyöristyvät alaspäin.
EDIT: Jälkikäteen kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat pyörineet mielessä sen verran paljon, että nostan tähdet neljään.
Muuta: Puolivälin jälkeen siirryin hyväksi toviksi kuuntelemaan kirjaa, ja se oli oikea teko. Jukka Pitkänen on mielestäni ehdottomasti yksi parhaista äänikirjojen lukijoista. Viimeiset 25 % tosin taas luin, jotta sain kirjan nopeammin loppuun.
Hyvä romaaani, täysiä pisteitä en anna, koska päähenkilön sisäinen maailma ei aivan istunut hänen historiaansa ja tekemisiinsä ja adjektiiveja oli välillä häiritsevästi. Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen monella tapaa.
Zircco Fantastico, pieni saksalainen sirkus täynnä magiaa, ja sen johtaja Egon, Saksassa 1940 lähtevät kiertueelle natsien kaappaamana. Viimeisenä pysäkkinä pieni kaupunki Puolassa, Oświęcim. Tarina ystävyydestä, itseinhosta, hulluudesta. Loppu on loppu on loppu. Tässä kirjassa oli jotain todella vapauttavaa, katharsis.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-2017, 2024: 238/238) (2018: 3/6) (2019: 3/6) 2021: 2/6 1984-2024: 246/274
4+/5. Hakusanalla Auschwitz löytyy täältä Goodreadsista tällä hetkellä "vaatimattomat" 4133 teosta (ja vain viikon päästä siitä, kun kirjasin tuon lukeman, onkin teoksia jo 4146... ja vielä vähän eteenpäin 4158). Kaikki varmaankin hyvin tarpeellisia ja perusteltuja kirjoja – eikä yksikään sisällä laskelmointia siitä, että aihepiirin ja nimen valinnalla voitaisiin lisätä myyntiä? Vaikka kommunismin uhreja onkin vielä moninverroin enemmän kuin natsismin uhreja, ei kuuden miljoonan juutalaisen teolliselle kansanmurhalle löydy vertaista ihmiskunnan pahuuden historiassa. Natsien hirmuteoista ja erityisesti holokaustista/shoahista – ja Auschwitzistä shoahin pahimpana tapahtumapaikkana ja symbolina – täytyy tietysti jatkuvasti muistuttaa, etteivät ne pääsisi unohtumaan ja pahimmillaan tapahtumaan jopa uudelleen. Mutta itse en ole enää niinkään vakuuttunut siitä, että tarvitaanko tähän muistuttamiseen yhä uusia ja uusia fiktiivisiä teoksia. Monet sinänsä varmaan erinomaisetkin ja kiitellyt natsismia, shoahia ja Auschwitziä käsittelevät teokset ovat jättäneet itseni kuitenkin jotenkin kylmäksi. Lähivuosien elokuvista tällaisia ovat olleet ainakin The Zone of Interest ja Son of Saul – ja kirjoista nyt ainakin tämä Sirkusleijonan mieli. Joel Elstelälle on annettava kiitosta siitä, ettei hän ole nimennyt romaaniaan vaikkapa Auschwitzin sirkustirehtööriksi ja kirjoittanut sitä tämän myyvän ja hätkähdyttävän otsikon mukaiseksi. Romaanissa ollaan kyllä kiertävän sirkuksen matkassa, jonka natsit kaappaavat toteuttamaan omia tarkoitusperiään ja jonka päätepysäkkinä on kyllä Auschwitz, mutta tuota päättäriä ei sitten lopulta saavutetakaan. Mutta kyllä Elsteläkin ottaa dramaattisia tehoja irti natsismista vaikkapa kuvaamalla yhden fiktiivisen pikkunatsiupseerin perinteisenä ailahtelevana ja räjähtelevänä psykopaattina; ja Mengelestä taas saadaan jotenkin erityisen ja pirullisen paha, kun hänet kuvataan mukavana, hyväntahtoisena ja avuliaana kansanmiehenä. Huomaan olevani jotenkin kyllästynyt kaikenlaiseen natsismin, shoahin ja Auschwitzin dramatisoimiseen. "Nautin" nämä mieluummin mahdollisimman dokumentaarisina, kuivina, faktapitoisina ja "tylsinä". Claude Lanzmannin lähes kymmentuntisen Shoahin olen nähnyt kertaalleen – ja sen voisin katsoa uudelleenkin. Haluaisin lukea Hannah Arendtia – ja erityisesti hänen kuvaustaan kuivasta ja tylsästä virkamiehestä Adolf Eichmannista ja pahuuden arkipäiväisyydestä. Olen seuramatkalla juostenkustusti vieraillut Jerusalemin Yad Vashemissa – mutta tuolla haluaisin joskus viettää joskus vaikka kokonaisen päivänkin.
Tämä kirja nousi heittämällä yhdeksi parhaista kirjoista, joita olen tähän mennessä lukenut. Ihastuin sirkuksen värikkäisiin hahmoihin ja Berliiniin, josta pidän paikkana muutenkin kovasti. Synkän varjon tarinan ylle heittää aika, jota kirjassa eletään; kevät 1940, jolloin kansallissosialistit kaappaavat sirkuksen. Teos sai miettimään hyvyyttä ja pahuutta. Yleensä tartun kirjan luettuani melkein heti seuraavaan, mutta tämän jälkeen en pystynyt - tarina jäi resonoimaan ja ihmisten kohtalot mietityttämään pitkäksi aikaa. Lähes 600 sivun kirjassa olisi voinut olla hieman tiivistämisen varaa, mutta silti tarina kulki eteenpäin koko ajan kiinnostavana. Lämmin suositus.
Ei oikein muntyyppiseni kirja. 1940-luvulla toimiva pikkusirkus on tapahtumapaikkana mielenkiintoinen, mutta jotenkin tämä jäi vähän yksiulotteisen tuntuiseksi. Miinusta myös tavasta, jolla tässä ylipainoa kuvataan vastenmielisenä pahis-ominaisuutena 😕
Sirkusleijonan mieli oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana ja se kertoo sirkustirehtööri Egon Heuchlerin epätoivoisesta kujanjuoksusta natseja vastaan. Tapahtuu näet niin, että Egon kutsutaan Prinz Albertstrasselle SS:n päämajaan, jossa ylipainoinen ja hikoileva majuri Steinwampe ilmoittaa, että puolue ottaa Zircco Fantasticon haltuunsa ja aikoo käyttää sitä omiin PR-tarkoituksiinsa. Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä ja sitäpaitsi kaikki kustannukset luvattiin kattaa, mikä oli suuri helpotus konkurssin partaalla olevalle Egonille.
Elstelän henkilögalleria on elävä, aihe persoonallinen, ajankuva hieno ja natsien järjestelmällisyys tulee iholle. Sirkuksen kiertue ja tuho huipentuu Hitlerin lapsuuskaupungissa Passaussa. Pidin romaanista aika lailla, mutta voi jospa Egonin pohdiskeluja olisi hiukan lyhennetty! Joissain kohdin pitkästyin ja kyllästyin ja yhdyn Finlandia-raadin sanoihin: "Mitään ripeää draamaa Sirkusleijonan mieli ei tarjoa. Pitkiä matkoja suorastaan rämmitään eteenpäin. Jokainen valon ja mielenliikkeen värähdys ja epäilyksen varjon hiivintä tulee kirjatuiksi."
Joel Elstelän upea Sirkusleijonan mieli pääsee suoskkikirjojeni joukkoon - pitkästä aikaa kirja, jonka en halunnut loppuvan! Kirjan lähtöasetelma on vähintäänkin mielenkiintoinen: "On kevät 1940 Berliinissä, ja kansallissosialistit kaappaavat sirkuksen." Eikä kirja pettänyt odotuksia. Se on surumielinen, inhimmillinen, synkkä, lämmin ja mausteena on ripaus mustaa huumoria ja magiaa. Tykkäsin rikkaasta ilmaisusta ja siitä miten tarina piti otteessaan ja herätti tunteita. Ehkä kirjailijan teatteritausta kuulsi läpi, mutta aivan hyvällä tavalla.
Metaforinen ja monikerroksinen tarina, josta ei omintakeisuutta puutu. Kerronta on todella perinpohjaista eikä siten ihan minun tyyliäni, joten keskivaiheilla uuvuinkin. Kirjan synkeys ja uskottava päähenkilö pitivät silti mukana. Loppuratkaisua rakastin, se tuli puskista ja pelasti kaiken.
En ehkä olisi tarttunut tähän teokseen, ellei se olisi ollut lukupiirikirjana. Hyvä lukupiirikirja se onkin, sillä se herätti eri ihmisissä hyvin erilaisia ajatuksia, joista versoi hienoja keskusteluja. En olisi tarttunut, koska takakansitekstin perusteella kuvittelin, että se kertoo katkeroituneesta miehestä, jonka aika on ohi.
Päähenkilö Egon on kyllä mies, joka on tehnyt pitkän uran isältään perimän sirkuksen johtajana. Minä kuvittelin hänet iäkkääksi, jotkut keski-ikäiseksi. Yhtä kaikki: hän on ajautunut tehtäväänsä ja jatkanut siinä katselematta sivuilleen. Kuvaan astuvat natsi-Saksan viranomaiset, joiden ihanteisiin sirkuksen väki ja tyyli eivät tietenkään sovi. Vanhanaikainen sirkus moninaisine ihmisineen on hedelmällinen vertauskuva, tiivistyyhän siihen paljon sitä minkä Hitler joukkoineen halusi tuhota. Teatraalinen kerronta sopii sirkuksen maagiseen maailmaan.
Ja sirkusvaunut, ihmisten maailmat, jotka väkivalloin riistetään ja viedään Auswichiin, ne ovat vavisuttava vertauskuva!
Mutta Egon ei tunnu katkeroituneelta, hän ei julista että uudet sukupolvet pilaavat kaiken. Hän ei hyökkää niitä vastaan, kuten ihmisille usein käy. Hän on neuvoton ja avuton, hän haluaisi pysyä sivussa kuten on siihen mennessä tehnyt. Hänen saamattomuutensa ja alkoholisminsa eivät auta asiaa. Egon on sopiva päähenkilö romaanille, joka kertoo pahoista ajoista. Hän vastaa usein esitettyyn kysymykseen siitä, miksi vääryyksiin ei tartuta: ei löydy tapoja tai edes tarmoa niin suuren edessä.
Elstelä on valinnut hyvin, kun käyttää tarinassa tunnettuja natsivallan elementtejä, nimiä, paikkoja. Niiden ansiosta hänen ei tarvitse alkaa luennoida ja opettaa, kuten monissa historiallisissa romaaneissa käy, vaan hän voi keskittyä itse tarinaan ja ilmiöiden pohtimiseen.
Ainoa selkeä miinus tulee fatfobisista elementeistä.
Hyvänen aika sentään millainen helmi Sirkusleijonan mieli on! Natsien epäinhimillisyys iskee Zircco Fantasticon kummalliseen joukkioon karmeilla tavoilla, ja sivuutettu, elämäntyönsä tuhoa sivusta katsomaan jäävä sirkuksenjohtaja Egon Heuchler löytää sukulaissielun vanhasta leijonasta. Kirjan kerronta on tarkkaa ja kuvaus voimakasta - sirkuksen tuntee kaikilla aisteillaan. Egonin ajatukset ovat jotenkin riipaisevia: hän haluaisi pysyä puolueettomana, erossa politiikasta ja uskonnosta, mutta joutuu näkemään, miten hänen ystäviään natsien hallitsemassa sirkuksessa kohdellaan. Mitään ei kuitenkaan voi tehdä, sillä pienikin vastarinta tukahdutetaan kovin ottein. Pahimmalta lukiessa tuntuu ihmisarvon riistäminen ja nöyryyttäminen.
Kirjassa oli 581 sivua ja luin sen vuorokaudessa - niin voimakas sen imu oli. Vaikka kirja oli monin paikoin karmea, siitä jäi myös hyvä mieli - niin vahvasti se oli ihmisen puolella, olipa tämä sitten karvainen nainen tai maailman lihavin mies.
Sanottakoon heti alkuun, että en pitänyt tästä kirjasta. Natsi-Saksasta on kirjoitettu niin paljon myös tositapahtumiin pohjautuvia kirjoja, jotka kaikki kertovat ihan yhtä kammottavia tosiasioita ihmisyyden - tai sen puutteen - historiasta, että paikoin mietin, miksi ihmeessä siitä yhä pitää kirjoittaa vielä fiktiivisiäkin hirviötarinoita.
Sirkus antaa kirjassa enemmänkin vain kehyksen natsien suvaitsemattomuuden, julmuuden ja viime kädessä pikkurikollisuudenkin esiin nostamiselle. Kirjan keskeinen natsirooli on annettu majuri Steinwampelle, joka toi vahvasti mieleen elokuvan “Kunniattomat paskiaiset” standartenführer Hans Landan, sillä erotuksella, että pohjattoman pahuuden lisäksi Steinwampeen on yhdistetty tarpeettoman stereotyyppisiä ominaisuuksia kuten poikkeuksellista lihavuutta ja sivistyksen ja oppineisuuden puutetta. Elstelä kuvaa pahistaan tavalla, joka ei anna lukijalle mitään vapautta tulkinnoille - ja tuntuu suoraan sanoen vanhanaikaiselta ja epäkiinnostavalta lähestymistavalta. Aika pian tekee mieli kelata jokainen Steinwampen iljettävyydellä mässäilevä puheenvuoro ohi seuraavaan kohtaukseen.
Sirkuksen hahmot sen johtajaa, Egon Heuchleria lukuunottamatta, jäävät varsin etäisiksi. Heuchlerin sielunelämään lukija sen sijaan pääsee tuskallisen lähelle - piti siitä tai ei, niin vanhan, elämäänsä ja itseensä pettyneen tirehtöörin ahdistuksen kuvaus on taitavasti kuvattua.
Kirjaa on moitittu liian hitaaksi ja liian pitkäksi. Saattaa pitää kummaltakin osin paikkansa, joskin se ainoa asia, mikä kirjassa on todella ansiokasta on sen kieli ja kerronta, joka yksityiskohtaisuudessaan (ja siten ehkä myös verkkaisuudessaan) onnistuu luomaan todella vakuuttavasti sen kammottavan ilmapiirin, jonka lukija joka solullaan aistii.
Yhdyn niihin lukijoihin, joiden mielestä kirjan loppu pelastaa tarinan. Ja nimenomaan tarinan, ei varsinaista lukukokemusta. Mutta kun sanon “loppu” tarkoitan kokolailla viimeistä puolta tuntia. Se nosti arvion kahdesta tähdestä huteraan kolmeen.
Elstelä on eittämättä todella taitava sanojen käyttäjä. Toivottavasti häneltä saa tulevaisuudessa lukea jotain ihan muuta.
Hyvä ja pelottavan ajankohtainen kirja. Oman näkemykseni mukaan kirja kertoo siitä, miten helppoa on katsoa muualle ja selittää itselleen alistuminen hirveimpienkin tekojen ja ihmisten edessä. Päähenkilö Egon luovuttaa johtamansa sirkuksen natsivallalle ja antaa SS-upseereiden muutttaa ohjelman sirkuslaisia nöyryyttäväksi, koska uskoo siten pelastavansa sirkuksen ja takaavansa palkanmaksun. Pahoja asioita tapahtuu niin sirkuksessa kuin sen ulkopuolellakin, mutta niihin reagoidaan kysymällä "Mitä minä olisin voinut tehdä?" Yhden tällaisen kysymyksen jälkeen, päähenkilön reaktiota kuvataan näin: "Kuiva kuvotuksen tunne silmuilee vatsanpohjassa. Hän uskoo tuohon aivan vilpittömästi, Egon ymmärtää. Tuollaisesta syntyy maailman halkeaminen. Tuollaisesta ihmislihaa syövä kuolio. Tuollaisesta sielujen käpristyvä kuolema kaiken tunteen kuivattavassa aavikkotuulessa. Mikä surkea motto: Minä olen tärkeämpi kuin hän. [...] Syypää kaikkeen pahaan ei ole koskaan se, jonka katseen kohtaa peilin hopeapinnan kuvajaisena. Onko ihmisen luonto todellaki vielä niin pedon luonto, moraali hyönteisen moraali ja syyllisyyden taakka niin helposti sälytettävissä tuntemattoman kannettavaksi? Välitänkö minä siitä? Jaksanko välittää?"
Elstelän teatteriohjaajan tausta näkyy siinä, että eleitä, ilmeitä ja ympäristöä kuvataan tarkasti, niin että tapahtumat näkee kuvina edessään (esim. avoimesta junavaunusta pelkäävän henkilön kuvataan levittävän kätensä ja nojaavan niillä taaksepäin seinään). Tässä kirjassa se ei häirinnyt ollenkaan, koska sisäistä maailmaa kuvattiin niin vähän. Kieli oli rikasta, tosin jotkut kielikuvat toistuivat ja menettivät siksi tehoaan. Loppu on groteski ja arvoituksellinen. Surullinen myös.
Hyvä ja pelottavan ajankohtainen kirja. Oman näkemykseni mukaan kirja kertoo siitä, miten helppoa on katsoa muualle ja selittää itselleen alistuminen hirveimpienkin tekojen ja ihmisten edessä. Päähenkilö Egon luovuttaa johtamansa sirkuksen natsivallalle ja antaa SS-upseereiden muutttaa ohjelman sirkuslaisia nöyryyttäväksi, koska uskoo siten pelastavansa sirkuksen ja takaavansa palkanmaksun. Pahoja asioita tapahtuu niin sirkuksessa kuin sen ulkopuolellakin, mutta niihin reagoidaan kysymällä "Mitä minä olisin voinut tehdä?" Yhden tällaisen kysymyksen jälkeen, päähenkilön reaktiota kuvataan näin: "Kuiva kuvotuksen tunne silmuilee vatsanpohjassa. Hän uskoo tuohon aivan vilpittömästi, Egon ymmärtää. Tuollaisesta syntyy maailman halkeaminen. Tuollaisesta ihmislihaa syövä kuolio. Tuollaisesta sielujen käpristyvä kuolema kaiken tunteen kuivattavassa aavikkotuulessa. Mikä surkea motto: Minä olen tärkeämpi kuin hän. [...] Syypää kaikkeen pahaan ei ole koskaan se, jonka katseen kohtaa peilin hopeapinnan kuvajaisena. Onko ihmisen luonto todellaki vielä niin pedon luonto, moraali hyönteisen moraali ja syyllisyyden taakka niin helposti sälytettävissä tuntemattoman kannettavaksi? Välitänkö minä siitä? Jaksanko välittää?"
Elstelän teatteriohjaajan tausta näkyy siinä, että eleitä, ilmeitä ja ympäristöä kuvataan tarkasti, niin että tapahtumat näkee kuvina edessään (esim. avoimesta junavaunusta pelkäävän henkilön kuvataan levittävän kätensä ja nojaavan niillä taaksepäin seinään). Tässä kirjassa se ei häirinnyt ollenkaan, koska sisäistä maailmaa kuvattiin niin vähän. Kieli oli rikasta, tosin jotkut kielikuvat toistuivat ja menettivät siksi tehoaan. Loppu on groteski ja arvoituksellinen. Surullinen myös.
Sirkusleijonan mieli oli hieno lukukokemus, ja omalaatuinen – en muista, milloin olisin lukenut näin vahvasti ja runsaasti aivan muutamassa hetkessä läsnä olevaa teosta. Koko vajaat 600 sivua kuvaavat lopulta vain muutamaa vuorokautta. Tällaiset runsaat tuokioromaanit ovat ainakin omassa kirjahyllyssäni harvassa.
Teos on kouriintuntuva, mutta ei niinkään esteettisesti, vaan juuri tuon läsnäolon kautta. Egon Heuchler on itsekriittisin, itsetietoisin ja osin myös epävarmin pitkään aikaan kohtaamani päähenkilö, mutta hän on myös erittäin tarkkasilmäinen. Lopputuloksena on todella ansiokas moniaistillinen, yksityiskohtia kuvaileva, temmoltaan hidas, mutta sykkeeltään tiheä tarina.
Rakenteellisesti teos on varsin helppo eikä sinänsä haasta kokenutta lukijaa. Kieli on kuitenkin tunnelmallista ja tavoittaa hyvin vanhahtavan puheenparren. Pari kertaa jouduin itse turvautumaan sanakirjaan, mikä ei ole mikään moite.
Selkeänä puutteena koin ajoittaisen toimituksellisen huolimattomuuden; lukemani ensi (?) painos sisältää joitakin käsittämättömiä virkerakenteita ja lisäksi kummallisen paljon pilkutusvirheitä.
Sirkusleijonan mieli sijoittuu 1940-luvun Saksaan, jossa kiertävä sirkus päätyy kansallissosialistien valtaan. Kirjassa kuvataan kansan mielentilaa natsi-Saksassa, kuten myös yksilön avottomuutta ja lamaannusta vääryyksien keskellä. Kerronta on paikoin jopa inhorealista ja piirtää tarkan kuvan päähenkilön – surujaan viinaan hukuttavan sirkustirehtöörin – mielenliikkeistä. Karun realismin sekaan mahtuu kuitenkin myös hyppysellinen magiaa.
Paperilla tämä kuulosti minusta ihan täydelliseltä kirjalta, mutta käytännössä se ei vain tuntunut lähtevän lentoon. Tuntui vaikealta kiinnostua päähenkilöstä, joka lähinnä velloi itsesäälissä eikä tuntunut saavan mitään aikaan. Tarinan "pahikseen" taas tuntui keksittyneen jo epäuskottavan paljon ikäviä piirteitä. Muutenkin hahmot jäivät etäisen tuntuisiksi, vaikka periaatteessa henkilökaarti olikin virkistävän monipuolinen. Tarina tuntui myös etenevän omaan makuuni melkoisen hitaasti ja paikoin myös ennakoitavasti. Toisaalta loppuratkaisu oli loistava ja onnistui myös yllättämään.
Sirkusleijonan mielessä eletään vuoden 1940 Saksassa, jossa SS kaappaa päähenkilö Egon Heuchlerin johtaman pienen sirkuksen omaan käyttöönsä ja omien päämääriensä edistämiseen. Romaanin tunnelma toi vahvasti mieleen tv-sarja Babylon Berlinin. Tässä ei ratkota rikoksia, mutta jännite sirkuksen/kabareen ja autoritaarisen hallinnon välillä tekee yhtäläisyyden. Ja ollaanhan samassa maassa lähes saman historiallisena ajankohtana. Elstelä on myös teatteriohjaaja ja mielestäni Sirkusleijonan mieli muistuttaa rakenteellisesti näytelmää. Selkeimmin siinä, että romaani jakautuu kahteen näytökseen, joiden välillä on ikään kuin väliaika. Sirkusleijonan mieli on vahva romaani, joka onnistuu kommentoimaan yksilöiden pyristelyä koneistossa, ja se sopii myös nykyaikaan. Jotain turhan raskasta kirjassa kuitenkin on loppua kohti, eikä se johdu vain painostavasta tunnelmasta. Ehkä Egonin sydänongelmien ja fyysisen loukkaantumisen vaikutusten kuvaamisessa oli turhaa toistoa.
Upea teos, ja upeaa, värittvää, kerrontaa. Elstelä osaa erinomaisesti sanallisesti maalata kohtauksen lukijan eteen ja toivon totisesti, että hän muokkaa kirjan vielä teatterikäsikirjoitukseksi ja ohjaa näytelmän itse. Välillä jopa tuntuikin että kirja on kirjoitettu näyttämö mielessä, etenkin siksi, että monet henkilöhahmot - varsinkin SS-majuri Steinwampe - olivat jotenkin karikatyyrejä, jotka varmasti sopivat mainiosti teatterilavalle.
Vaikka olenkin lukenut paljonkin kirjoja natsi-Saksan ajoilta, kirjan näkökulma tuntui silti uudelta. Sirkusmaailma natsien aikakautena on mielenkiintoinen aihe, ja sirkusleijonan mielen symboliikka kaunis.
Puolikas tähti lähti joidenkin hahmojen yksiuloitteisuudesta ja keskivälin liiallisesta sisäisestä pohdinnasta.
Sirkus toisen maailmansodan Natsi-Saksassa on kutkuttava lähtökohta, mutta Elstelä onnistuu pilaamaan hyvän aihion liian hitaalla, pitkästyttävällä ja tylsällä kerronnalla. Tarina ei oikein missään vaiheessa lähde nousuun, sirkuslaisiin ei tutustu kunnolla. Sirkuksen taika, mystiikka ja romantiikka puuttuu kokonaan.
Sirkuksen haltuunsa ottava natsipahis on selkäpiitäkarmivan vastenmielinen. Kuvailut olivat yksityiskohtaisia ja täydellisiä, mutta liika on liikaa. Tarina olisi kaivannut enemmän säpinää. Koko setup oli muutenkin jotenkin epäuskottava. Hyvä yritys mutta olisin kaivannut jotain tajunnanräjäyttävää (vaikka loppu olikin ihan jännä).
Pidin Izakista hieman enemmän, vaikka siinäkin oli samankaltaisia ongelmia.
Aivan loistavasti kirjoitettu kirja! Näin, haistoin, maistoin, tunsin, kuulin, aistin Zircco Fantasticon maailman, natsien hallitsemat saksalaiset kaupungit, koko ihmisten kirjon. Riipaiseva tarina piti melko hyvin otteessaan, yksi tähti putosi ainoastaan siksi, että kirjan keskikohta olisi kaivannut tiivistämistä, siinä oli paljon tarinan kannalta epäoleellista, toistoakin. Mutta loppu oli aivan mahtava. Ei mitään kevyttä luettavaa tai kuunneltavaa, mutta lämmin suositus, paras lukemani kotimainen kirja pitkään aikaan.
Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli oli yllättävän pitkä ja raskas lukuprojekti. Se alkoi hyvin, mutta sota Ukrainassa pisti lukemisen tauolle. Pakko oli kuitenkin loppuun kahlata, sillä kirja on upea.
Egon Heuchlerin johtama sirkus Zircco Fantastico kulkee läpi kolmannen valtakunnan keväällä 1940. Sirkus on vasten tahtoaan tullut valjastetuksi kansallissosialistien viihdykkeeksi ja Egon potee huonoa omaatuntoa niin siitä kuin monesta muustakin asiasta.
Ainoa mistä en kirjassa niin välittänyt, olikin juuri Egonin itsesäälissä rypeminen. Monesti teki mieli huutaa että tee nyt sitten jotain, äläkä vain voivottele!
Pohjimmiltaan kirjan aihe on synkkä, mutta Elstelän kieli groteskiudessaankin kaunista.
Lukupiirini kirjavalinta, tuskin muuten olisin koskaan tähän tarttunut. Kuuntelin äänikirjana ja lukijaa (Jukka Pitkänen) on todella miellyttävä kuunnella.
Tarina sinänsä oli raskas, tässä maailmantilanteessa se tuntui jopa liian raskaalta. Jätin hetkeksi kirjan kesken, mutta jatkoin kuitenkin loppuun. Se oli hyvä ratkaisu, koska lopulta pidinkin kirjasta - kaikista hirveyksistä huolimatta Kieli oli erittäin taidokasta, kuvailevaa.
Yksi ajatus jäi mieleen: " Ketään muuta en tunne kuin ehkä itseni".
Teksti on hidasta ja kuvailevaa, juonivetoisten kirjojen ystäville en tätä suosittele, mutta se on loistava kuvaus ihmisen psyykestä. Harva meistä on sankari ja moni Saksassa käänsi katseen muualle eikä uskaltanut nousta vastaan, vaikka ei sietänyt sitä, mitä tapahtui. Kirja kertoo uskomattoman hyvin heikosta ihmisestä ja kuinka hän vihaa itseään sen vuoksi. Pidän niin paljon näistä rikkinäisistä, epätäydellisistä hahmoista, jotka kertovat siitä, millaisia me ihmiset oikeasti olemme.
Aloin kuunnella tätä kirjaa ensin yhden kerran, enkä päässyt oikein minnekään. Sitten muutaman kuukauden myöhemmin aloin uudelleen ja pääsin kärryille. Tarina on traaginen kertomus sirkuksesta, jossa on vanhat ohjelmat, sirkustirehtöörin isän aikaiset. Saksalainen viranomainen päättää, että juuri tämä sirkus lähetetään kiertueelle. Loppu jätetään auki, mutta kaikki traagiset ainekset suruun ja itkuun on. Tarina on kerrottu sen verran ilmavasti, että siihen voi jälkikäteenkin palata.
Ilman Finlandia-ehdokkuutta en olisi osannut tähän tarttua, mutta onneksi oli ehdokkaana. Sirkustirehtöörin tarina vei mukanaan, kuten kielikin, ajoittain tavattoman kauniina ja viipyilevänä, ajoittain ahdistavana. Vanhat sirkusleijonat lastuina julman ajan laineilla, matkalla kohti lukijan tietämää tuhoa. Toivo jää kuitenkin päällimmäiseksi. Hieno!
Tarinankertojasukua tämä kirjailija! Tunsin pelottavan tunnelman, mutta tirehtöörin lämmin suhtautuminen sirkuslaisiinsa pehmensi oloa. Aivan loppu - paras mahdollinen (ainakin niin kuin minä sen ymmärsin...:) ) Lukija Panu Vauhkonen hyvä! Helmet: 14 (kertoo historiallisesta tapahtumasta) Popsugar: 31 (a book featuring a man-made disaster)
Kirjailija on teatteriohjaaja ja tämä ammatillinen katse tekstissä on teoksen ehdoton hyvä puoli, viiden tähden arvoinen. Silmiin suorastaan työntyy eläviä näkymiä niin ympäristöstä kuin kohtauksista. Jopa henkilöiden ilmeistä ja katseen merkityksistä (mikä ehkä näkyisi elokuvassa näyttämöä paremmin). Päähenkilön saamattomuus ja alkoholismi -nk. Joku kirjoitti- herättää monenlaisia tunteita, myös hänen sisäinen puheensa, ns. ”vatulointi”. Se alkoi loppua kohden puuduttaa ja pitkästyttää…ehkä se oli tarkoituskin. Minä aloin vähentää pisteitä, koska mielestäni teoksen taso kärsi. Ja varsinainen pettymys oli loppuratkaisu! Joku kirjoitti, että se oli huikea; täytyy sanoa, että itse en sitä ymmärtänyt. Päinvastoin: minusta tuntui, kuin kirjailija olisi viimeiset parikymmentä sivua vitkastellut ja kuvaillut ainaisia jalkakipuja ja itsesyytöksiä , kun ei itsekään tiennyt, miten sulkea tarina! Jäi ärsyttävästi mieleen pyörimään tämä epätietoisuus, ja kiukuissani laskin tähtiä kolmeen…jospa joku kertoisi minulle, mistä oli kyse!
Voi olla, että aloin tykätä tästä vasta reilusti puolen välin jälkeen. Kirjoitus oli todella kaunista, mutta välillä tarina tuntui raahaavan eteenpäin.
Elstelällä on selkeästi taito kirjoittaa traagisia tarinoita sekä hahmoja ja varsinkin juuri näistä henkilöistä (sirkuksen väestä ja muista) olisin halunnut lukea enemmän.
Kaunis kirja ja vaikka on pitkä niin tarina imaisee mukaansa. Näin kokoajan tapahtumapaikat ja henkilöt kirkkaana edessäni, niin tarkasti ja hienosti kaikki minulle kuvailtiin. Olisi ansainnut Finlandian, ainakin näistä kahdesta lukemastani ei-voittaneesta ehdokkaasta.