Riittääkö hyvään elämään Vallilan verhot, vai pitääkö olla myös valkoinen sohva? Voiko kunnollisuus mennä överiksi? Saako taide ärsyttää, tai toiset ihmiset?
Pikkuporvarit kuvaa pieniin asioihin keskittyvää ulkokultaista elämäntapaa, jossa teeskentely korvaa leikin, pöytätavat moraalin, dystopia utopiat ja naapurikyttäys yksilönvapauden. Elämän käyttövoimana toimii riskeiltä suojautuminen – ja koska riskejä riittää loputtomiin, tämä tarve hautaa lopulta kaiken muun. Pikkuporvarit-kirjassa pohditaan aikamme polttavia kysymyksiä, elämäntapaa ja mielenmaisemaa. Huomiot ovat herkullisia – ja niin tuttuja.
Kukin eläköön miten tahtoo, siihen ei ole nokan koputtamista. Pikkuporvari kuitenkin katsoo oikeudekseen ja jopa velvollisuudekseen taivuttaa kaikki muutkin elämäntapaansa, koska pitää sitä ainoana oikeana. Toisenlaiset elämäntavat tuntuvat henkilökohtaiselta loukkaukselta. Se tekee pikkuporvarista hyvin, hyvin vaarallisen.
Anna Kontula (b. 1977) is a sociologist, author and Left Allience parliament member living in Valkeakoski, Finland. She is known as a debater challenging mainstream thinking.
In her recent books, Kontula has dealt with, among other things, social classes, parliamentarism, the revolution in labor and the Israel-Palestine issue.
Kontula’s family includes a spouse, two cats and three adult children. She enjoys reading, writing, gardening and dancing.
I-ha-na. Niin herkullinen: Niin tunnistettava on pikkuporvarin trooppi! Teos on täynnä oivalluksia, pehmeän kirpeää ivaa ja tykkiä analyysia! Omia suosikkejani ovat ehkä nautinnollisen johdonmukaiset selitykset pikkuporvarillisuuden ja käytännön politiikan yhteyksistä. Ja kaikki marxilainen shitti, luonnollisesti.
Kirja on ihan hiirenkorvilla. Tekisi mieli siteerata tähän noin kolmasosa teoksesta. Ehkä siteeraan muutamaa kohtaa myöhemmin, jos jaksan.
Itse olen pikkuporvari ainakin suhteessa metelöiviin naapureihin ja tupakointiin: kyllä kaikkien pitäisi mukautua minun tarpeisiini ja tottumuksiini, enkä pelkää ilmaista paheksuntaani.
Toisaalta pikkuporvarillisuus on jotain, mitä en voi sietää. Sainkin pikkuporvariudesta käyttökelpoisen, kuvaavan ja selittävän käsitteen sille, miksi joidenkin ihmisten ymmärtäminen ja heidän kanssaan yhteisen maaperän hakeminen tuntuu sulalta mahdottomuudelta.
Teos lähti vähän hitaasti käyntiin, mutta sillä oli paljon enemmän annettavaa paljon laajemmasta kirjosta asioita kuin alkuun arvasinkaan. Loppu koitti turhan aikaisin. Olisin ratsastanut Pikkuporvarien kanssa auringonlaskuun!
Ihan todella osuva pamfletti! Osui kiusallisenkin hyvin itseeni - on todella helppoa sortua sekoittamaan käytöstavat ja moraali. Samoin on todella helppoa sortua pitämään omaa elämäntapaa parempana ja kaikille sopivana. Toivoisin, että tätä kirjaa luettaisiin ahkerasti esimerkiksi lehtien toimituksissa ja herättäisiin siihen kuinka toiseuttavasti esimerkiksi työttömistä kirjoitetaan. Yhteiskunnan jäseniä ovat muutkin kuin keskiluokkaiset. Kirja herättelee loistavasti ajattelemaan sitä kuinka monella eri tavalla elämää voi elää ja että ei ainakaan pitä ajatella, että kaikkien tulisi elää ns. kunnollista elämää.
Anna Kontula tökkää tällä pamletilla suoraan minunkin keskiluokkaisuuteeni ja asettaa näytille sen, mistä pikkuporvarillisuus kumpuaa, miten se nykypäivän suomalaisissa ilmenee, ja mihin sen kyseenalaistamattomuus voi pahimmillaan johtaa. Kirja lähtee liikeelle pikkuporvarillisuuden historian hahmottamisella, kertoo sitten, miten yhteyskunnassamme luokkajako vieläkin - ääneenlausumattomana - voi hyvin, kuvailee viiltävän tarkasti pikkuporvarillisuuden kolme keskistä elementtiä (hallinnan halu, ulkokultaisuus ja mukavuudenhalu) sekä pohdiskelee lopuksi, mihin tämä kaikki voi johtaa.
Kontulan teksti on terävää ja ajatuksia herättävää. Itsessäni resonoi etenkin tuo hallinnan tarve ja sen myötä pakottava jatkuva järjestäminen. Mielenkiintoista on myö spohtia sitä, kuinka sitä itsensä määrittelee, aina suhteessa johonkin oman koetun viiteryhmänsä ulkopuolella olevaan. ja kuinka tärkeää pikkuporvarille on, että alapuolelle jää ryhmiä (työväestö), vaikka itselle on aivan hyväksyttävää pyrkiä yhteiskunnan tikkailla ylöspäin.
Olen pitkään pyöritellyt, miten voisi kirjoittaa irvien, napakasti, hauskasti, piinaavasti ja tarkasti ilman, että vittuillaan tai ratsastetaan toisten tekemisen panettelellua. Sellainen tekeminen on suomalaiselle nykyesseistiikalle maneerista. Tämä ei ole essee, mutta vastaa kysymykseeni täysin.
Suosikkipoliitikkoni Anna Kontula on kirjoittanut oivallisen läpileikkauksen ajastamme. Kontulan mukaan pikkuporvarillisuus elää nyt kultakauttaan, mutta on uhattuna ja siksi valmistautuu taisteluun piikit pystyssä. Keskiluokan sosiaalinen lokero on katoamassa. Kontulan näkemys pikkuporvarillisuudesta on keskiluokkainen olotila, jossa mukavuudenhalu ja häiriöttömän elämän tavoittelu on ainoa mahdollisuus.
Keskiluokkainen lukija tunnistaa tästä kirjasta varmasti itsensä. Meissä kaikissa – myös Anna Kontulassa itsessään ja jopa Karl Marxissa – on pikkuporvarilliset piirteemme. Eikä siinä mitään: "On hyvää ja luonnollista, että ihmiset pyrkivät huolehtimaan omasta ja läheistensä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista", kirjoittaa Kontulakin. Vaan kun tämä halu yhdistyy kapitalismiin, heikentyvään luottamukseen toisia ihmisiä kohtaan ja vimmaiseen haluun nähdä omat mieltymykset muita sitovina normeina, ollaan ongelmien äärellä. "Vaikka pikkuporvari ei vaatisi muita elämään tavallaan, on pikkuporvarilliset arvot omaksuneita jo nyt enemmän kuin planeettamme pystyy kantamaan."
Kontulan teksti on ihastuttavan notkeaa ja ajatuksia herättelevää. Pamfletti alkaa vähän hitaasti katsauksella pikkuporvarillisuuden historiaan, mutta päästessään tähän päivään, veto terävöityy. Kontula nostaa mainioita esimerkkejä, kuten sen, miten Turussa suljettiin yleisiä vessoja vuonna 2015, kun Itä-Euroopan romaneja oli tavattu vessoista pesemässä hampaitaan ja pyykkiä. Vähät lattialle virtsaamisesta, huumeidenkäyttäjistä ja satunnaisesta irtoseksistä, joita julkisissa vessoissa myös harjoitetaan, mutta tämä hampaiden pesu on kyllä liikaa! Pikkuporvarillista järjestyksenkaipuu on loukattu verisesti.
Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän teokseen, sillä Pikkuporvarit avaa oikein käytännöllisen ja toimivan näkökulman nykymaailmaan. Mitäpä muuta esimerkiksi Elokapinan raivoisa vastustaminen on kuin pikkuporvarillista häiriöstä närkästymistä? Pikkuporvarillisuuttahan näkee nykyään kaikkialla. Kontula osoittaa, että siinä on asioita, joita olisi syytä myös vastustaa.
Saattaa olla snadisti äänikirjaefekti, mut vittu nyt iski. Aivan tajuttoman terävää – ja leikattavaa terällä onkin! Mitä epäilyjä mulla Anna Kontulasta joskus olikin, on tilalla nyt kunnioitusta ja tunnustusta, tämä on kritiikin nimen ansainnut. Ite en saanut teoriaosiosta uutta, mutta harvoin olen saanut näin paljon irti napakasta teoriatykityksen tarkkanäköisestä sovellutuksesta. Herkullinen, viekas ja piikikäs... ah! Lukekaa, lukekaa, lukekaa!
Kun aloittaa tekstin niin kuin minä aion nyt aloittaa, on selvää, että sanomista on tullut. Eli:
Noin periaatteessa Pikkuporvarit on varsin hyvä ellei peräti erinomainen pamfletti, herättää katselemaan tarkemmin ympärille ja kyseenalaistamaan omaakin ajatusmaailmaa – tai mielenmaisemaa, niin kuin Kontula mielellään sanoo. Mutta mutta. Olen lukijana taustani ja maailmankatsomukseni perusteella varmaankin suopeimmasta päästä lukijoita. Kakistelin kuitenkin paikoin enkä ole varsinaisesti yllättynyt, että teksti on käynyt joillekin tunteisiin.
Lukuohjeena on: "Jos lukija ei koe tämän kirjan kritiikin millään tavoin kohdistuvan itseensä, silloin se ei sitä tee." Ihmettelen, jos joku on onnistunut lukemaan tämän tunnistamatta itsessään pikkuporvaria. Toisaalta arvelen, ettei tyylipuhdasta pikkuporvaria hevillä löydy. Itsekullakin jokin helma repsottaa ja maton alla on roskia. Me ollaan vähintään pikku, pikku, pikkiriikkisen pikkuporvareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan.
Pikkuporvarillisuus ilmiönä on varsin tunnistettava – ja ikävä. Paikoin lukiessa (kuunnellessa) tuli kuitenkin tunne, että teksti veti tarpeettomastikin Stasi-takin päällensä ja sohotti lampulla silmiin: "Oletko maksanut vakuutusmaksusi? OLETKO?" Pikkuporvarin henkilökuvaus tuntuu nousevan kirjassa pikkuporvarillisuuden kuvausta näkyvämmäksi; pikkuporvarin yksityiskohtainen määrittely vaikuttaa paikoin niin tarkoitushakuiselta, että sille on saatava kohde. Naapurin Raija tai (voi ei sittenkin) minä itsekin ehkä. Lukuohje alkaa vaikuttaa aika kepeältä. Pikkuporvari haluaa lokeroida, toteaa Kontula ja piirtää varsin pikkutarkasti rajan pikkuporvarin ympärille. Se menee siinä joogan ja sauvakävelyn välillä. Sauvakävelijä hyvis, joogi pahis. Voiko pikkuporvarillisuudesta edes puhua olematta pikkuporvarillinen? Onko kyse pelkästään tämän tekstin kielellisistä valinnoista?
Kirjassa on hyviä esimerkkejä pikkuporvarillisuudesta, Turun yleisten vessojen sulkeminen on kerrassaan loistava tällainen. Tupakoinnin rajoittamistakin verrataan varsin ansiokkaasti lihan rajoittamattomuuteen: kumpikin on vaarallista, mutta vain toista rajoitetaan, koska siitä seuraa esteettistä haittaa. Näinhän se on. Jäin vain miettimään, että jos naapuri ei jaksa kävellä tupakkapaikalle vaan tuuppaa kotiini jatkuvalla syötöllä esteettistä haittaa, eikö hän juuri pakota minut omiin raameihinsa, elämään niin kuin hän haluaa. Ei. Viimeistään silloin, kun minä valitan tupakanhajusta, olen pikkuporvari. "Jopa keskitysleirillä sai tupakoida." Okei, no sitten. (Minulla ei ole tällaista tilannetta eikä tarvitse valittaa, tämä on ihan puhdas, tuohtumattomasta ajatuksesta lähtevä esimerkki omasta ajatussolmustani.)
Hämmennyin myös pikkuporvarillisuuteen liitetystä yhteiskuntaluokkajaosta. Kun itse olen työläistaustainen ja toisaalta kurkistanut keski-ikäisenä myös alemman keskiluokan elämää, voin aika huoletta todeta, että pikkuporvarillisuus kokemukseni mukaan asustaa nimenomaan työväenluokan arjessa ja kodeissa. Mietinkin, että antipikkuporvarilliseen huolettomuuteen on varaa vain niillä, joilla on tiheä tukiverkko eikä omaa kokemusta puuteperäisestä nälästä. Siis siitä jutusta, joka tulee, kun ei ole ollut rahaa, siis yhtään rahaa, ostaa ruokaa eikä sitä ole saanut ilmaiseksikaan mistään. Jos siitä pääsee jaloilleen, aika mielellään varmistaa mahdollisimman hyvin, ettei niin käy uudestaan.
Minusta tärkeintä olisi huomata, että pyllystä pikkuporvarillisuus on silloin, kun se vaikuttaa yhteiskunnallisiin valintoihin, Vallilan verhoista viis. Olen esimerkiksi kuullut, että vasemmistoa ei voi äänestää vaikka sen kanssa olisi samaa mieltä, koska Lada on nolo, tulee Neuvostoliitto, Brežnevin kulmakarvat nousevat haudasta ja niin edelleen... Okei, lipeää nyt paasauksen puolelle ja on tullut aika lopetella tämä.
Pikkuporvarit on tärkeä teksti ja aion palata siihen myöhemmin uudestaan. Saatan lukea silloin toisin silmin, mutta tämä on ensilukeman reaktio. Antaisin tähtiä enemmän, jos olisin kokenut tekstin puuttuvan ilmiöön enemmän kuin ihmisiin.
Erittäin tärkeä, hyvin kirjoitettu teos, joka paranee paranemistaan loppua kohti, ja toiminee varmasti hyvin myös äänikirjana. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa ihan jokaiselle, riippumatta siitä, missä yhteiskuntaluokassa tai kulttuuriympäristössä elää!
I have no idea how to translate "pikkuporvari" in a nice way, so I will just say pikkuporvari. This was eye-opening, very funny and a bit over the top. But terribly wonderful picks of middle class, maybe upper middle class and especially the mindset. We are such pitiful, small-minded creatures with our systems and classes. White sofas and golf courses and pianos. I am very interested in class as I am from a poor single-parent home and now have much more both social and financial status. I hate it, yet I love it. I will borrow lines from here to my own writing, so be aware of it. I loved this book very much. Not to be read too seriously though.
Kirjan kiinnostavinta antia ovat sen pikkuporvarillisuuden ja sen kritiikin historiaa käsittelevät osiot. Melko tarkkoja ovat myös kuvaukset pikkuporvarin ja taiteen suhteesta sekä keskiluokkaisesta, arkisesta elämäntavasta, jota ilmeisesti suurin osa suomalaisista toteuttaa. Kirja on asenteellisuudessaan kuitenkin ehkä tarkoituksella trolli, mikä tietysti sopii some-aikakauteen.
Yksi vaihtoehto on se, että kirjoittaja elää osin omassa maailmassaan, jolla on vain vähän tai ei lainkaan kosketuspintaa todellisuuteen. Toki ylhäältäpäin, kansanedustajan suhteellisen turvatusta asemasta osana eliittiä, jossa riskejä on varaa ottaa eikä töihin edes tarvitse ilmestyä ajallaan, siistissä olemuksessa ja säntillisesti (mikä kirjoittajan mukaan on ilmeisesti jotenkin halveksittava pikkuporvarillinen tapa), sillä palkka juoksee vaikka ei koko vaalikautena kävisi kertaakaan työpaikallaan, on helppo arvostella keskiluokkaista turvallisuushakuista elämää, jossa virheitä vältellään. Lisäksi huvittavaa on se, miten kirjoittaja kritisoi pikkuporvareita siitä, miten he pitävät omaa maailmankuvaansa ainoana oikeana ja haluavat pakottaa muutkin samojen arvojen kannattajiksi, ja samalla kuitenkin esittää oman maailmankuvansa ilmeisesti ainoana oikeana. Pikkuporvarillisen ”kunnollisen” elämän kritiikissään kirjoittaja onnistuu jossain määrin jopa halveksimaan lakien noudattamista ja rikoksien välttelyä, mikä johtaa toisaalta arvorelativismiin, mutta vain niin kauan kun puhutaan hänen halveksimistaan arvoista ja asenteista, sillä kirjoittajan tapa ajatella on lopulta objektiivisesti oikea. Yhteiskunnallisen vaaran näkökulmana esitellään pikkuporvarillisuuden yhteys fasismiin ja totalitarismin nousuun. Vaikka toki siteeratut Frankfurtin koulukunnan edustajat ovat kritiikissään ainakin osittain oikeassa ja Arendt mahdollisesti täysin, kirjoittaja, omassa utopiaa haikailevassa kommunismissaan kuitenkin esittää asian ikään kuin pikkuporvarillisuus ja keskiluokkaisuus olisivat ainoat totalitarismiin johtavat tiet. Jos itsekritiikki puuttuu pikkuporvarilta, puuttuu se myös kirjoittajalta.
Pohjimmainen ongelma tässä kirjassa on kuitenkin sen antropologisen pinnallisuus, mikä tietysti on useimpien poliittisten pamflettien ongelma puoluekannasta riippumatta. Ennen kuin arvostellaan ja halveksutaan erilaisten ihmisten arvovalintoja tai ihmisryhmien toimintaa, tai kerrotaan ”oikea” tapa jäsentää maailma, pitäisi ensin ottaa kantaa syvällisempiin kysymyksiin siitä, mikä ihminen on ja miten ihminen toimii. Mikäli tarkastelun näkökulmaa laajennetaan edes hieman 1800-1900-lukujen sosiologiaa syvemmälle ja historiallisesti kauemmas, tai oltaisi jossain määrin rehellisiä jo kokeiltujen kommunististen utopioiden todellisista aikaansaannoksista, ei ole lainkaan varmaa se, että ihminen olentona haluaisi tai edes kykenisi luomaan kirjoittajan haikailemaa utopiaa.
Pikkuporvarit -kirjaa on kehuttu useammassa yhteydessä, ja koska tällaiset yhteiskunnalliset aiheet kiinnostavat, päätyi kirja luettavakseni.
Pikkuporvarit on omassa lajissaan kiinnostava ja ihan hyvä teos. Se on kuin pilkkalaulu pikkuporvarillisuudelle, avaten aihetta kuitenkin hieman niin historian kuin nykyhetkenkin valossa. Sanon hieman, sillä kirja on melko lyhyehkö, eli kovin syvällisesti tai laajasti aihetta ei lähdetä puimaan. Tämä onkin enemmän kiinnostava kurkistus aiheeseen.
Mutta itse jäin sitten kuitenkin kaipaamaan vähän enemmän. Nyt kun kirja ei mene kovin syvälle teorioihin, perustele laajasti väittämiään tai pyöritä aiheita eri näkökulmista, niin huomasin takertuvani pikkuseikkoihin. Ymmärrän kirjan kontekstin ja väitän ymmärtäneeni pointit, mutta silti koin osan aiheista aika yksiulotteisiksi. Ehkä se ei vain sopinut omaan lukutyyliini, jossa herkästi kyseenalaistan väittämiä ja toivon tekstin seuraavaksi kommentoivan niitä heränneitä kysymyksiä. Tämän kanssa ei käynyt niin, koska teksti oli tosiaan sen verran lyhyt.
Muutamat aiheet jäivät siis mietityttämään enemmän ja sitten ihan yksittäiset lausahduksetkin.
Esimerkiksi: "Pikkuporvari rakastaa taidetta, mutta ei itse kykene tuottamaan sitäkään." Ymmärrän kirjan kontekstissa pointin, mutta väite tuntuu siitä huolimatta hirvittävän elitistiseltä. Saako taiteesta nauttia vain he, jotka kykenevät sitä myös tuottamaan? Huh.
Ei ihan osu maaliin. Kontula tuntuu kokoavan kaiken maailman pahuuden ja kurjuuden tämän mystisen olennon, pikkuporvarin, harteille. Luokkakeskustelu kiinnostaa, mutta tällainen ei. Ehkä olen vain huumorintajuton tai pahempaa, PIKKUPORVARI.
Ah. Tämä oli täydellinen Skeggsin Elävän luokan perään tuomaan suomalaista ja konkreettista näkökulmaa luokkakysymyksiin. Terävöitti myös omaa "keskiluokkaisen unelmahelvetin" teesiä.
Tässä oli hienosti kuvattu, miten keskiluokka asettaa ja ylläpitää normeja - ja miten ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun sekoitetaan normit moraaliin. Lyhyeen teokseen mahtui paljon kuvausta myös siitä, kuinka tällaisella menettelyllä käytetään valtaa huonompiosaisiin ja pyritään vaikeuttamaan luokkanousua, kun pikkuporvareiden kaikille omille jälkeläisillekään ei ole mahdollista pysyä synnyinasemassaan. Olisin kaivannut tähän vielä syvällisempää käsittelyä ja linkitystä eri tutkimusaloihin, joita sivuttiin, muttei eksplikoitu.
Anna Kontula kirjoittaa terävästi piikitellen, mutta perustellusti, asiakeskeisesti ja oivaltavasti. Tiedän monia, joiden ehdottomasti kannattaisi lukea tämä. Itse myös kuuluin tähän porukkaan.
Pikkuporvari on haukkumanimi, jolla tarkoitetaan yleensä alempaa keskiluokkaa eli ihmisiä, joita ei heidän tulotasonsa ja ammatillisen asemansa vuoksi mielletä työväenluokkaan kuuluviksi mutta jotka eivät ole niin varakkaita, että heitä voisi laskea varsinaiseen porvaristoon kuuluviksi. Pikkuporvaristoa on vuosien varrella pilkannut yhtäältä ns. "älymystö" (omasta tavallisesti etuoikeutetusta asemastaan käsin) ja toisaalta työväenliike, koska pikkuporvaristoa osoittautui mahdottomaksi innostaa sosialistiseen maailmanvallankumoukseen. Myöskään varsinainen porvaristo eli suurrikkaat eivät tietenkään pidä pikkuporvareita vertaisinaan.
Olisi mielenkiintoista tietää mistä syystä ja kenen aloitteesta Anne Kontulan lyhyt pamfletti on kirjoitettu. Purkaako Kontula sydämensä syviä tuntoja vai tilasiko kustantaja Kontulalta kirjan pikkuporvaristosta, koska tällä oli tehtävään sopiva vasemmistotausta? Pikkuporvarit-kirjasessa on aivan osuvia havaintoja keskiluokan kulttuurista. On varmasti totta, että keskiluokka on enimmäkseen turvallisuushakuista väkeä, joka arvostaa työteliäisyyttä, pitää tärkeänä omasta terveydestään huolehtimista ja ymmärtää myös rahan merkityksen elämänhallinnan välineenä. Mutta entä sitten? Jonkun tässä maailmassa täytyy yrittää itse parantaa omaa asemaansa ja tuoda järjestystä kaaokseen.
Kontula tuntuu näkevän ongelmia siellä, missä mitään ongelmaa ei ole. Tässä mielessä Kontula kuulostaa vasemmistoversiolta Jari Ehrnroothista. Kontulalla on paljon valittamisen aihetta, mutta epäselväksi jää, onko valitukselle mitään asiallista perustetta. Esimerkkeinä toksisesta pikkuporvarillisuudesta Kontula esittää mm. pyrkimykset kieltää ilotulitteet (jota Kontula itse kuitenkin kertoo kannattavansa) ja sen, kuinka monimutkainen Suomen sosiaaliturvajärjestelmä on, tai kuinka vaikea maahanmuuttajan on työllistyä.
Varsinkin kahdesta jälkimmäisestä voisi todeta, että syntyy vaikutelma, ettei Kontula ymmärrä kovinkaan hyvin Suomen sosiaaliturvajärjestelmää, mikä on huolestuttavaa, koska Kontula itse on kansanedustajana sitä luomassa ja ylläpitämässä. Myös maahanmuuttajien työllistymisen estämisestä on turha syyttää pikkuporvaristoa. Kapuloita rattaisiin tunkee pikemminkin ay-liike ja yleissitovuus.
On epäilemättä totta, että pikkuporvaristo elää nykyisin suuremmassa ristipaineessa kuin vuosikymmeniin. Toisaalta se ei ole kokonaan menettänyt relevanssiaan toisin kuin työväenluokka, joka on kokonaan katoamassa seuraavan sukupolven kohottua kaikessa hiljaisuudessa pikkuporvaristoon. Sosialistinen maailmanvallankumous jäi tosiaankin tekemättä, eikä se mikään ihme ole, kun pikkuporvaristo jättäytyi siitä pois ja työväenluokalta puuttui sen mittaluokan hankkeeseen tarvittava osaaminen ja määrätietoisuus.
Ivaava, kärjistävä, asenteellinen, ilkeähkö ja lennokas. Mutta myös analyyttinen ja viihdyttävä.
Jotain sellaista moni lukija Kontulan tuntien todennäköisesti odottikin, eikä joudu pettymään. Minäkin odotin, en pettynyt.
Kontulan ’Pikkuporvarit herättää tunteita - ja hyvä niin. Parempi ärhäkkä paukku kuin taskulämpöinen martini. Tunneskaala lienee yhtä laaja kuin lukijakunnan asenneilmaston leveys.
Jos olet melko kaukana tai hyvin kaukana Kontulan likimääräisestä positiosta Nolanin poliittisella kartalla - eli hyvin vasemmalla ja liberaalien päädyssä - niin tämä teos on just sulle. 😁
Luova luokka halveksuu kapitalistista komentosuhdetta, mutta vastakulttuurisen ideologian ja kapitalismin yhdistelmä tekee luovan luokan elämästä helvettiä. Vastakulttuuristen arvojen takia taiteilijoiksi, tutkijoiksi ja käsityöläisiksi haluavia on moninkertaisesti enemmän kun heidän työlleen on kysyntää. Siksi näitä aloja leimaa ankara kilpailu vähistä resursseista ja jatkuvat pettymykset. Suurin osa aloille tulevista on lahjattomia ja epäkiinnostavia ihmisiä, mutta lahjakkaatkin hukkuvat massaan, mikäli heillä ei ole riittäviä taitoja ”itsensä markkinointiin” ja ”verkostoitumiseen”. Pikkuporvarillisen ja keskiluokkaisen elämäntavan halveksunnan hegemonisuus johtaa elämään, jossa yhdistyvät toisaalta köyhyys ja toisaalta epäsolidaarisuus ja keskinkertaisuus, eli vastakulttuurisen ja kapitalistisen elämäntavan huonoimmat puolet.
Pamfletti pikkuporvariudesta. Tartuin teokseen, sillä halusin kuulla Kontulan ajatuksia näinkin provosoivalla otsikolla. 3,25/5 en pettynyt. Tulee mieleeni monia ihmisiä lähipiiristäkin, joiden kannattaisi pysähtyä näiden aatteiden ääreen.
Arvostin alun katsausta aiheen tutkimukseen; porvariuteen, luokkayhteiskuntaan ja pikkuporvariuden kritiikkiin viime vuosisadoilta. Hyvin pian päästiinkin ongelmallisiin elementteihin ja mm. pikkuporvariuden yhteyteen fasismin synnystä.
Vaikka Kontula kertoikin otsikon olevan enemmän mielenmaisema kuin toimiva luokkajako, alkoi loppua kohden tuntumaan siltä että kirjoitetaan ilmasta tai painovoimasta; kaikki tässä ollaan vaikutuksen alla ja ollaan pikkuporvareita, halusi tai ei. Ja tästähän kirjoittaja varoitti jo ensimmäisillä sivuilla, joten osui ja upposi.
Kontulan pointti pamfletissa on se, että pikkuporvariudessa ei ole itsessään mitään pahaa. Pikkuporvarillisuus on kuitenkin ongelmallista silloin, kun alamme odottaa että kaikkien muidenkin pitää käyttäytyä, elää, olla niin kuin me. Silloin kun porvarillinen elämäntapa, tyyli, kulutusvalinnat, pöytätavat, siisteys, terveelliset elintavat, ahkeruus jne. nähdään moraalista hyveinä, jotka nostavat meidät eri tavoin toimivien yläpuolelle - ja voi taivahan vallat kuinka paljon tätä moraalista ylenkatsetta harrastammekaan.
Kiva, että kirja on saanut täällä hyvää vastaanottoa, silloinhan se enemmän tai vähemmän kivuliaasti osunut ihan oikeaan.
Loistava pamfletti, taustoittaa teeman, mutta myös käsittelee sitä laajasti nykyajan kannalta. Ajankohtaisia, teräviä huomioita ja monia ajatuksia herättäviä pointteja.
Sanna Marinin tanssiskandaali ei tietenkään ollut mukana esimerkkinä, mutta itse ajattelin sitä muutamassa kohtaa.
Miinusta ableismista. Kontulan maailmassa kroonisia keuhkosairauksia ei ole olemassa, tai ainakaan sairaat eivät kärsi tupakansavusta, joka on Kontulalle pelkkä "esteettinen haitta". Hän myös rinnastaa pikkuporvarillisuuden terveysongelmiin - toki vain kielikuvana, mutta kroonisesti sairaana henkilönä se särähti omaan korvaani ikävästi.
”pikkuporvarillisuuden arvostelun perinne on vanha ja rikas, ja tämä kirja pyrkii tietoisesti asettumaan sen osaksi. genrelle on tyypillistä pitkälle viety liioittelu ja demonisointi, joka tyylilajina asettuu melko kauas nykyaikaisesta yhteiskuntatieteellisestä tietokirjallisuudesta”
Älykäs ja opettavainen. Hävetti ja nauratti. Kuitenkin vain kolme tähteä, koska tiivistämisen varaa olisi ollut ja alkupuoli oli suorastaan tylsä. (Olen huomannut, etten ole niin pamfletti-ihminen. Luen mieluummin esseitä tai tietokirjoja.)
pamfletiksi kiitettävä ja lennokas, osin ehkä kokonaiskuva jäi vaisuksi. piikittelevällä otteella kuitenkin kontula tarttuu varsin onnistuneesti ja älykkäästi keskiluokkanormin ”halpamaisuuteen”. tarkkaa luokan analysointia ja historiaa, mutta oisin kaivannut nykyajan otetta enemmän.
Harvoin luen pamfletteja, pitäisi varmaan useammin! Olisin voinut alleviivata noin 70% kirjasta. Ehkä ainoa miinus siitä, etten vaan jaksa pitkiä lainauksia - ja lainauksia tässä kirjassa oli paljon.