"Vimmainen ja koskettava romaani perheestä, jonka elämän vaikea lapsi muuttaa kaleidoskooppimaisen sekavaksi.
Anni ja Juho saavat pitkän yrityksen jälkeen odotetun lapsen, Johanneksen. Pian käy ilmi, että Johannes ei ole kuin muut lapset: hän itkee enemmän, kiukuttelee enemmän, vaatii enemmän. Vähitellen koko perheen elämä pyörii Johanneksen oikkujen ympärillä, eikä mikään tavallinen ole enää tavallista. Selitystä Johanneksen käytökseen ei löydy. Kun Johannes kasvaa, hänen hallitsemisensa käy entistä vaikeammaksi. Tilanne kärjistää esiin myös Annin ja Juhon erilaiset perhetaustat ja arvot."
Koskettava, aito ja omakohtaisesti eletyn vaikutelman antava kuvaus nepsy-piirteisen lapsen vanhemmuudesta ja erityislapsen ja -nuoren vaikutuksesta koko perheen dynamiikkaan. Äidin näkökulmaan oli helppo eläytyä, negatiivisten tunteiden kirjo kateuksineen, häpeäntunteineen ja raivoineen oli kattavasti kuvattu - ja toki kirjasta välittyi myös kaikkien vaikeuksien takana elävä äidinrakkaus. Tykkäsin lukemastani.
Kaleidoskooppi on pieni ja tiivis romaani, joka kertoo Anni Vuoresta, 37-vuotiaasta filosofian tohtorista, joka pitkän lapsettomuuden jälkeen saa miehensä Juhon kanssa kauan odotetun lapsen, Johanneksen. Ennen lasta Annin ja Juhon elämä on ollut onnellista ja tyylikästä. Anni on tehnyt parisuhteessa luokkanousua, Juho on selvästi hienommasta suvusta, mutta Anni on korkeasti koulutettuna sopeutunut ainakin päällisin puolin osaksi Juhon perheen hienompaa elämää. Lapsi kuitenkin muuttaa kaiken.
Alku on normaalia vauvaperheen elämää, ehkä vähän vaikeaa vain. Johanneksella on koliikkia, vauva-arki ei ole ihanteellisen sujuvaa ja mutkatonta. Kun vaikeudet vain jatkuvat ja päälle kasaantuu uusia vaikeuksia, Annin elämä alkaa muuttua raskaammaksi ja raskaammaksi. Vaikeudet Johanneksen kanssa alkavat kuormittaa Annin ja Juhon avioliittoakin, kun Juho tuntuu pakenevan töihinsä ja on vaikeammin tavoitettavissa, joten kun päiväkodista tai koulusta otetaan yhteyttä, Anni on se, jonka on joustettava. Lopulta elämässä kaikki tuntuu pyörivän lapsen erityisvaikeuksien ympärillä.
Perhetaustojen erotkin korostuvat, kun vaikeudet lisääntyvät. Juhon hienostuneille vanhemmille Johanneksen hankaluus on selvästi vaikeampi asia kuin Annin äidille, jolle mutkattomampi suhtautuminen vaikeaan lapseen tulee luontevammin. Asiaa ei auta Juhon sisarusten perhe-elämän kaikkinainen täydellisyys. Luokkaerot kuormittavat suhdetta entisestään. Vaikeuksia lisää sekin, ettei lapsen vaikeudelle ole mitään helposti omaksuttavaa diagnoosia, kyseessä on vain mutkikkaalla tavalla vaikea lapsi.
Kaleidoskooppi on vaikuttava kirja. Se on lyhyt, alle 200 sivua, mutta Niina Hakalahti on silti onnistunut tiivistämään siihen melkein 40 vuotta Annin elämää, ajalta ennen lapsen syntymää epilogiin, jossa vilahtaa parikymppisen Johanneksen elämää kaiken tapahtuneen jälkeen. Tapahtumat etenevät nopeasti, Hakalahti näyttää lukijalle katkelmia matkan varrelta. Elämän toisteisuus tulee hyvin ilmi, ilman että kirja on toisteinen. Viiltävän hieno kirja!
Koskettava ja ajatuksia herättävä teos. Itselläni ei lapsia ole, mutta voin vain kuvitella, miten erilaisia voimakkaita tunteita neupsy-lapsen vanhemmilla herää. Kirja oli lyhyt, mutta intensiivinen ja myös melko raskas. En tiedä, perustuuko se Hakalahden tai jonkun hänen läheisensä omakohtaiseen kokemukseen, mutta jotenkin kirjasta tuli vähän sellainen vaikutelma. Ja vaikka en voikaan samaistua Juhon ja Annin kokemuksiin, niin jollain tapaa pystyin silti asettumaan heidän asemaansa ja ymmärsin molempien tuntemuksia - aina turhautumisesta suruun ja huoleen omasta lapsesta ja tämän hyvinvoinnista.
Aion lukea Hakalahtea lisääkin joskus tulevaisuudessa. Olen tyytyväinen, että nappasin tämän kirjan eräällä kirjastoreissulla uutuuskirjaständistä mukaani - lähinnä sen perusteella, että kansi oli kirjasomesta tuttu.
Todella hienosti kirjoitettu kirja! 200 sivussa käydään päähenkilön Annin elämäntarina keskittyen erityisesti erityisvanhemmuuteen ja erityislapsen kasvatukseen liittyviin vaikeuksiin, turhautumiseen, pelkoihin ja muihin kipupisteisiin. Kuvaus oli niin tarkkanäköistä, että erityisvanhempana uskon kyseessä olevan omakohtaisen kokemuksen. Annin poika Johannes on syntynyt 1990-luvulla ja erityislasten kohtaaminen ja kohtelu on muuttunut vuosien mittaan – ainakin jossain määrin. Se on muuttunut siitäkin ajasta, kun oma erityislapseni oli päiväkodissa. Ehkä nykyään ei toiminnanohjauksen haasteista kärsivä lapsi saa tukea pukemiseen, eikä jää jumiin eteiseen, niin että on siinä edelleen, kun muut lapset palaavat ulkoilusta takaisin sisälle? (Ja ei, tuki ei tarkoita lapsen pukemista, vaan verbaalista ja kuvilla ohjausta, ennakointia, strukturointia jne. – normaaleja toiminnanohjauksen tukitoimia).
Juha Pikkarainen Koti-Lappi-lehdessä kritisoi miksi Johanneksen vanhemmat antoivat asioiden edetä liian pitkälle omalla painollaan. Koska Suomessahan saa apua, kun vain pyytää? Näinhän ei tutkitusti ole: Erja Sandbergin väitöskirjassa ADHD perheessä : Opetus-, sosiaali- ja terveystoimen tukimuodot ja niiden koettu vaikutus todetaan, että ADHD-perheet saavat tukea sattumanvaraisesti. Väitöskirjassa on haastateltu ihan oikeita perheitä, ei romaanin henkilöhahmoja. Sandbergin mukaan oireiset henkilöt joutuvat odottamaan pitkiä aikoja tutkimuksia ja tukitoimia, perheet eivät saa tarvitsemiaan lakisääteisiä palveluja tasavertaisesti ja on sattumaa kohtaako tukea tarvitseva perhe ammattilaisen, joka tunnistaa ADHD:n oireet ja monialaisten tukitoimien tarpeellisuuden. Pahimmillaan oikeanlaisten tukitoimien ja hoidon sijasta lapsi huostaanotetaan.