What do you think?
Rate this book
Yhden puun tuho
Esikoisromaani luontosuhteesta ja tuhovietistä
Romaani tarjoaa uusia mutta tunnistettavia kuvia ihmisistä, arkisista tottumuksistamme ja luontosuhteeseen liittyvästä häpeästä
Kun isä ottaa itseltään hengen, tytär ei ole yllättynyt. Hän tunnistaa itsessään saman tuhovietin, jonka kanssa isä ikänsä kamppaili. Surutyö nivoutuu yhteen ympäristöahdistuksen kanssa ja saa päähenkilön selvittämään, miksi toimimme omaa parastamme vastaan yksilöinä ja ihmiskuntana. Alkaa armoton itsetutkiskelun matka. Miksi puheet ja teot eivät kohtaa? Miksi arvot ja toiminta ovat ristiriidassa? Mikä luontosuhteessamme on vialla?
Yhden puun tuho pureutuu ihmislajille ominaiseen tuhokäytökseen ja etsii siitä ulospääsyä Youtube-videoiden, maksullisten vihahuoneiden ja japanilaisen metsäterapian avulla. Ympäristön tilaa ja tulevaisuutta vasten peilautuvat niin Kardashianien täydelliset pihanurmet, lentomatkustamisen ristiriitaisuus, kulttuuriset vedenpaisumusmyytit kuin oman vanhemman itsemurhakin.
Yhden puun tuho yhdistää kiinnostavasti autofiktion ja lyyrisen esseen.
Romaani tarjoaa uusia mutta tunnistettavia kuvia ihmisistä, arkisista tottumuksistamme ja luontosuhteeseen liittyvästä häpeästä
Kun isä ottaa itseltään hengen, tytär ei ole yllättynyt. Hän tunnistaa itsessään saman tuhovietin, jonka kanssa isä ikänsä kamppaili. Surutyö nivoutuu yhteen ympäristöahdistuksen kanssa ja saa päähenkilön selvittämään, miksi toimimme omaa parastamme vastaan yksilöinä ja ihmiskuntana. Alkaa armoton itsetutkiskelun matka. Miksi puheet ja teot eivät kohtaa? Miksi arvot ja toiminta ovat ristiriidassa? Mikä luontosuhteessamme on vialla?
Yhden puun tuho pureutuu ihmislajille ominaiseen tuhokäytökseen ja etsii siitä ulospääsyä Youtube-videoiden, maksullisten vihahuoneiden ja japanilaisen metsäterapian avulla. Ympäristön tilaa ja tulevaisuutta vasten peilautuvat niin Kardashianien täydelliset pihanurmet, lentomatkustamisen ristiriitaisuus, kulttuuriset vedenpaisumusmyytit kuin oman vanhemman itsemurhakin.
Yhden puun tuho yhdistää kiinnostavasti autofiktion ja lyyrisen esseen.
328 pages, Hardcover
Published May 1, 2021
10 people are currently reading
91 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 18 of 18 reviews
June 6, 2021
Yhden puun tuhon herätti ajatuksia, mutta ne ajatukset olivat kovin ristiriitaisia. Katri Naukarin esikoisteos pyörii tuhon käsitteen ympärillä: miksi ihmiset käyttäytyvät itsetuhoisesti sekä yksilöinä että yhteiskuntana? Kirjan päähenkilö on tytär, jonka isä tekee itsetuhoisen elämänsä päätteeksi itsemurhan. Tytär uppoaa raskaaseen itsetutkiskeluun ja matkustaa Japaniin – ilmastoahdistuksesta viis – etsimään jotain väylää pois itsetuhoisuudesta.
Toinen iso teema on luontosuhde, jota tutkaillaan Japanissa metsäterapian äärellä heikolla menestyksellä. Kirjan nimi viittaa myös päähenkilön ongelmalliseen luontosuhteeseen: häntä kalvaa erään lapsuudessa kuolleen puun kohtalo. Entä jos itsellä ei ole oikein minkäänlaista luontosuhdetta? Entä jos suhde materiaan ja tavaroihin on merkittävämpi kuin suhde luontoon? Entä jos luonnossa on oikeastaan vähän epämiellyttävää olla?
Kirjassa on hyvin esseemäinen kertojaääni ja lopussa on jopa lähdeluettelo, jossa mainittuja teoksia pudotellaan pitkin matkaa. Tekstissä on vahvoja esseen piirteitä. Kertoja puhuu myös hyvin autofiktiomaisella äänellä, mutta Yhden puun tuho on silti kirjailijan omien sanojenkin mukaan romaani. Sitä haluaisi lukea Naukarin omana äänenä, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä virheellisemmältä tämä tulkinta näyttäytyy. Olkoon siis rauhassa fiktiota.
Huomasin kuitenkin ärtyväni samaan tapaan kuin monesti autofiktion äärellä käy. On vaikea suhtautua myötämielisesti kertojaan, joka vaikeilee yltäkylläisyyden äärellä. Ihminen, joka matkustaa Japaniin yksinään nauttimaan metsäterapiasta suunnattoman kauniissa metsässä ja tuskailee siellä sitten, miten vaikeaa tästä metsästä on nauttia, käy hermoille. Fiktiivisille henkilöille tuhahtelu ei taida kuitenkaan hirveästi hyödyttää, mutta kirja oli kyllä jäädä kesken.
Yhden puun tuho pyörittelee sukupolvensa - sukupolvemme – pohdintoja paikka paikoin osuvasti. Samalla se on kovin raskas kirja, väärällä tapaa. Esseemäinen ote tuo mieleen sen, että näistä aiheista olisi voinut kirjoittaa napakan esseen tai pari, tällaisen kovin raskaan romaanin sijasta. Mietin pitkään, suosittelenko vai enkö. Taidan lopulta päätyä kolmeen tähteen ja varovaiseen suositteluun: omien luontoahdistustensa parissa tuskailevat voivat löytää tästä ajateltavaa, etenkin jos sietää sen, että päähenkilö paikkaa ahdistustaan kaukomatkailulla ja pakonomaisella shoppailulla. Aika lohduton kirja tämä kyllä on, joten ratkaisuja ei kannata odottaa. Minä vetäydyn nyt pohtimaan, miksi tällaiset romaanihenkilöt käyvät hermoilleni niin paljon.
Toinen iso teema on luontosuhde, jota tutkaillaan Japanissa metsäterapian äärellä heikolla menestyksellä. Kirjan nimi viittaa myös päähenkilön ongelmalliseen luontosuhteeseen: häntä kalvaa erään lapsuudessa kuolleen puun kohtalo. Entä jos itsellä ei ole oikein minkäänlaista luontosuhdetta? Entä jos suhde materiaan ja tavaroihin on merkittävämpi kuin suhde luontoon? Entä jos luonnossa on oikeastaan vähän epämiellyttävää olla?
Kirjassa on hyvin esseemäinen kertojaääni ja lopussa on jopa lähdeluettelo, jossa mainittuja teoksia pudotellaan pitkin matkaa. Tekstissä on vahvoja esseen piirteitä. Kertoja puhuu myös hyvin autofiktiomaisella äänellä, mutta Yhden puun tuho on silti kirjailijan omien sanojenkin mukaan romaani. Sitä haluaisi lukea Naukarin omana äänenä, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä virheellisemmältä tämä tulkinta näyttäytyy. Olkoon siis rauhassa fiktiota.
Huomasin kuitenkin ärtyväni samaan tapaan kuin monesti autofiktion äärellä käy. On vaikea suhtautua myötämielisesti kertojaan, joka vaikeilee yltäkylläisyyden äärellä. Ihminen, joka matkustaa Japaniin yksinään nauttimaan metsäterapiasta suunnattoman kauniissa metsässä ja tuskailee siellä sitten, miten vaikeaa tästä metsästä on nauttia, käy hermoille. Fiktiivisille henkilöille tuhahtelu ei taida kuitenkaan hirveästi hyödyttää, mutta kirja oli kyllä jäädä kesken.
Yhden puun tuho pyörittelee sukupolvensa - sukupolvemme – pohdintoja paikka paikoin osuvasti. Samalla se on kovin raskas kirja, väärällä tapaa. Esseemäinen ote tuo mieleen sen, että näistä aiheista olisi voinut kirjoittaa napakan esseen tai pari, tällaisen kovin raskaan romaanin sijasta. Mietin pitkään, suosittelenko vai enkö. Taidan lopulta päätyä kolmeen tähteen ja varovaiseen suositteluun: omien luontoahdistustensa parissa tuskailevat voivat löytää tästä ajateltavaa, etenkin jos sietää sen, että päähenkilö paikkaa ahdistustaan kaukomatkailulla ja pakonomaisella shoppailulla. Aika lohduton kirja tämä kyllä on, joten ratkaisuja ei kannata odottaa. Minä vetäydyn nyt pohtimaan, miksi tällaiset romaanihenkilöt käyvät hermoilleni niin paljon.
Read
July 20, 2021Katri Naukarin Yhden puun tuho on kunnianhimoinen esikoisteos, joka käsittelee yksilön tempoilua nautinnonhalun ja siitä aiheutuvan ympäristöahdistuksen välillä. Teoksen päähenkilö haluaa matkustaa, mutta ääni hänen takaraivossaan ei lakkaa muistuttamasta, että matkustamalla tuhoamme ympäristömme ja sen myötä tulevaisuutemme.
"Havittelen itsekästä nautintoa ja aivoissa hurisevaa dopamiiniryöppyä, vaikka tiedän, että toimintani saa aikaan kärsimystä ja tuhoa toisaalla."
Yhden puun tuhon minäkerronta houkuttaa lukijaa ajattelemaan, että "minä" on Naukari itse. Muistelisin kuitenkin jostakin lukeneeni, että näin ei ole, vaan teos on fiktiota. Koska teos on vahvasti esseemäinen, asettuu fiktio sen yhteydessä erikoiseen kulmaan. Fiktion kautta kirjoitettu esseistinen romaani. Miksipä ei.
Minäkertoja haluaa luoda itselleen luontohistorian ja sitä rakentaakseen hän matkustaa Japaniin. Teoksesta välittyy sekä ajatus että saman ajatuksen kritiikki sitä kohtaan, että ihmisellä tulee olla oikeanlainen suhde luontoon ja että sitä on jotenkin huonompi, jos tällaista suhdetta ei ole. Lienee jonkinasteinen suomalaiskulttuurinen oletusarvo, että juuri meillä suomalaisilla pitää olla vahva luontosuhde. Tätä vasten on radikaalia kirjoittaa:
"Minä en kuitenkaan ole luontoihminen. Pelkään luontoa yhtä paljon kuin kuolemaa."
Kuten Riikka Kaihovaraa tuo teoksessaan Villi ihminen (Atena) loistavasti esiin, ei luonto ole kiva koriste-esine, eikä se välitä siitä, miten ihmisellä menee. Se ei ole ihmisen suhteen hyvä tai paha, vaan välinpitämätön. Naukari puolestaan muistuttaa, että luontokokemuksesta ja -suhteesta on tullut yksi bullet lisää ns. oikein tekemisen listaan.
Näin ei ole aina ollut, vaan aiemmin metsässä kävely, kuten Naukari kirjoittaa, oli "vain" metsässä kävelyä sen sijaan, että se olisi ollut osa itsensä hyväksi positiointia. On käynyt yhä vaikeammaksi tehdä siinä mielessä viattomia luontotekoja, että niillä ei olisi sen suurempia tarkoituksia.
Nykyihmisen luontokokemukset ovat muuttuneet tarinaksi, jonka avulla tuomme esiin ja rakennamme itseämme. Niistä on tullut jotakin arkielämästä irronnutta erityistä, jota mieluusti jaetaan somessa. Katsokaa, minä olen kansallispuistossa. Minä olen hyvä ihminen. Minä en jätä roskia luontoon. Katsokaa, miten kaunis tämä filtterin avulla luomani maisema on!
Luonnosta on tullut objekti ihmisen tarpeita varten.
"Havainnoin tuttujen luontoympäristöjen viehättävyyttä tunnistettavien elementtien, kuten kuvattavuuden, tunnelmallisuuden tai kulttuuristen konnotaatioiden perusteella."
Naukarin teoksen kiistattomia ansioita on, että se purkaa sitä tarinaa, jota luonnosta ja siellä koetusta on alettu luomaan. Yhden puun tuho ei ole päähenkilön sankaritarina. Se näyttää kokijansa epävarmuuden ja ristiriitaisuuden, eikä kaihda tuoda esiin niitä puolia, joita moni pitäisi hävettävinä tai ei ainakaan sanoisi ääneen.
Naukari kirjoittaa myös kapitalismin ja luonnon välisestä suhteesta, jossa edellinen on ottanut sujuvasti hyväksikäyttäjän roolin. Yksi tämän asian hulluimpia puolia ovat esimerkiksi USA:n kansallispuistot, jotka on rakennettu luontoarvoista ja eläinten reviireistä välittämättä. Niiden infrastruktuuri on luotu ihmistä varten ja niihin on tottakai päästävä helposti autolla.
Yhden puun tuhossa päähenkilö kokee somen vaikuttavan asioiden haluamiseen - oli kyse sitten vaatteista, kauneudenhoidosta tai matkustamisesta. Hän ei ole ajatustensa kanssa yksin. Emme ole immuuneja tai ainakin on nähtävä erityistä vaivaa, että emme lankeaisi somen tyrkyttämiin houkutuksiin.
Uskon, että jossakin vaiheessa raja tulee vastaan ja ennustan, että niiden ihmisten määrä, jotka luopuvat someista tulee kasvamaan. Haluaisin itsekin kuulua somettomien joukkoon, mutta vielä toistaiseksi en ole pystynyt luopumaan muusta kuin Facebookin käytöstä. Se tosin kävi varsin kivuttomasti.
Kapitalismi on "palkannut" somen agentikseen ja keksit tuovat jatkuvasti silmiimme tuotteita, joista emme ole aiemmin välttämättä edes tienneet, mutta joita yhtäkkiä huomaamme kiivaasti haluavamme. Tai. Ehkä sinä taaplaat tämän kuvion paremmin. Minulla on sen suhteen välillä vaikeuksia. Ja taas mietin Oscar Wilden kuuluisaa lausetta, jonka mukaan voimme vastustaa kaikkea paitsi kiusauksia.
Materialistinen elämäntapa vie kohti tuhoa. Koska tuho ei kuitenkaan tapahdu juuri tässä ja nyt, elämme kuin sitä ei tulisi tapahtumaan tulevaisuudessakaan. Tämä on aikamme kenties polttavin ja vaikein ongelma. Naukari siteeraa Naomi Kleinia, joka on kirjoittanut, että "ihmisluonto on jotakin, joka estää toimimasta silloin, kun uhka on näennäisen etäinen."
Naukarin kirja saa minut pohtimaan kuluttamisen vastustamista kapinoinnin muotona. Miten laajaan kulutuslakkoon pitäisi käydä, jotta kapitalismi alkaisi olla hädissään? On vaikea kuvitella sellaista, joka vaikuttaa mahdottomalta. On vaikea kulkea taaksepäin, kun veto eteenpäin tapahtuu yhä kiihkeämmällä voimalla. On vaikea edes pysähtyä.
Teoksen päähenkilön kokemuksen mukaan ainoita meitä pysäyttäviä asioita on suru. Niin suuri suru, että se jakaa maailman kahtia ja tekee aiemmin mielekkääksi koetusta mielenkiinnotonta ja turhanpäiväistä. "Suruun liittyy ajasta jälkeen jääminen." Surun vallassa oleva ei etene ja hänen ollessaan paikallaan maailma näyttäytyy hänelle toisin. Usein myös mennyt saa tuolloin nostalgista peitettä, joka koetaan lohduttavana. Että ennen oli jotenkin. Tavalla, joka oli mahdollista asettaa kehyksiinsä. Nähdä se osana jotakin suurempaa.
"Uskollinen seuralaiseni melankolia ja katoavan maailman sureminen sisältävät ylisukupolviset itkut."
Yhden puun tuhossa melankolia saa lähes ihmisen pelastavan luonteen, mikä ei tietenkään tarkoita, että melankolian kokemus olisi kokijalleen mitenkään miellyttävä. Sen arvokkuus vaikuttaisi päähenkilön mukaan olevan paitsi siinä, että se pakottaa pysähtymään, myös siinä, että se vapauttaa hänet jatkuvasta täydellisyyden tavoittelusta. Melankolia - surun keidas.
"[m]ielensisäisen avaruuden, rauhan ja hiljaisuuden ääreen löytäminen, mihinkään pyrkimättömyys, on ihmiselmän arvokkainta omaisuutta."
Yhden puun tuho sisältää painavaa pohdintaa ilmastonmuutoksesta, sen aiheuttamasta ahdistuksesta sekä nykyihmisen kestämättömistä elintavoista. Teoksen päähenkilöön on helppo samaistua, koska hänen ristiriitaisuutensa on useimmille meistä tuttua. Me haluamme ja olemme kyvyttömiä vastustamaan halun houkutuksia sekä sulkemaan silmämme siltä, mitä teoistamme seuraa.
Päähenkilön ristiriitaisuus estää myös ansiokkaasti Naukarin teoksen muuttumisen moraalisaarnaksi, jossa hyveellinen opastaisi meitä vähemmän hyveellisiä.
Joidenkin "oksien" karsiminen olisi tehnyt teoksen rungosta vielä vahvemman ja helpottanut teoksen vastaanottoa. En kuitenkaan halua valittaa, sillä Yhden puun tuho on vallan taitava esikoisteos ja vakuuttava näyttö Naukarin kirjoittajankyvyistä.
"Havittelen itsekästä nautintoa ja aivoissa hurisevaa dopamiiniryöppyä, vaikka tiedän, että toimintani saa aikaan kärsimystä ja tuhoa toisaalla."
Yhden puun tuhon minäkerronta houkuttaa lukijaa ajattelemaan, että "minä" on Naukari itse. Muistelisin kuitenkin jostakin lukeneeni, että näin ei ole, vaan teos on fiktiota. Koska teos on vahvasti esseemäinen, asettuu fiktio sen yhteydessä erikoiseen kulmaan. Fiktion kautta kirjoitettu esseistinen romaani. Miksipä ei.
Minäkertoja haluaa luoda itselleen luontohistorian ja sitä rakentaakseen hän matkustaa Japaniin. Teoksesta välittyy sekä ajatus että saman ajatuksen kritiikki sitä kohtaan, että ihmisellä tulee olla oikeanlainen suhde luontoon ja että sitä on jotenkin huonompi, jos tällaista suhdetta ei ole. Lienee jonkinasteinen suomalaiskulttuurinen oletusarvo, että juuri meillä suomalaisilla pitää olla vahva luontosuhde. Tätä vasten on radikaalia kirjoittaa:
"Minä en kuitenkaan ole luontoihminen. Pelkään luontoa yhtä paljon kuin kuolemaa."
Kuten Riikka Kaihovaraa tuo teoksessaan Villi ihminen (Atena) loistavasti esiin, ei luonto ole kiva koriste-esine, eikä se välitä siitä, miten ihmisellä menee. Se ei ole ihmisen suhteen hyvä tai paha, vaan välinpitämätön. Naukari puolestaan muistuttaa, että luontokokemuksesta ja -suhteesta on tullut yksi bullet lisää ns. oikein tekemisen listaan.
Näin ei ole aina ollut, vaan aiemmin metsässä kävely, kuten Naukari kirjoittaa, oli "vain" metsässä kävelyä sen sijaan, että se olisi ollut osa itsensä hyväksi positiointia. On käynyt yhä vaikeammaksi tehdä siinä mielessä viattomia luontotekoja, että niillä ei olisi sen suurempia tarkoituksia.
Nykyihmisen luontokokemukset ovat muuttuneet tarinaksi, jonka avulla tuomme esiin ja rakennamme itseämme. Niistä on tullut jotakin arkielämästä irronnutta erityistä, jota mieluusti jaetaan somessa. Katsokaa, minä olen kansallispuistossa. Minä olen hyvä ihminen. Minä en jätä roskia luontoon. Katsokaa, miten kaunis tämä filtterin avulla luomani maisema on!
Luonnosta on tullut objekti ihmisen tarpeita varten.
"Havainnoin tuttujen luontoympäristöjen viehättävyyttä tunnistettavien elementtien, kuten kuvattavuuden, tunnelmallisuuden tai kulttuuristen konnotaatioiden perusteella."
Naukarin teoksen kiistattomia ansioita on, että se purkaa sitä tarinaa, jota luonnosta ja siellä koetusta on alettu luomaan. Yhden puun tuho ei ole päähenkilön sankaritarina. Se näyttää kokijansa epävarmuuden ja ristiriitaisuuden, eikä kaihda tuoda esiin niitä puolia, joita moni pitäisi hävettävinä tai ei ainakaan sanoisi ääneen.
Naukari kirjoittaa myös kapitalismin ja luonnon välisestä suhteesta, jossa edellinen on ottanut sujuvasti hyväksikäyttäjän roolin. Yksi tämän asian hulluimpia puolia ovat esimerkiksi USA:n kansallispuistot, jotka on rakennettu luontoarvoista ja eläinten reviireistä välittämättä. Niiden infrastruktuuri on luotu ihmistä varten ja niihin on tottakai päästävä helposti autolla.
Yhden puun tuhossa päähenkilö kokee somen vaikuttavan asioiden haluamiseen - oli kyse sitten vaatteista, kauneudenhoidosta tai matkustamisesta. Hän ei ole ajatustensa kanssa yksin. Emme ole immuuneja tai ainakin on nähtävä erityistä vaivaa, että emme lankeaisi somen tyrkyttämiin houkutuksiin.
Uskon, että jossakin vaiheessa raja tulee vastaan ja ennustan, että niiden ihmisten määrä, jotka luopuvat someista tulee kasvamaan. Haluaisin itsekin kuulua somettomien joukkoon, mutta vielä toistaiseksi en ole pystynyt luopumaan muusta kuin Facebookin käytöstä. Se tosin kävi varsin kivuttomasti.
Kapitalismi on "palkannut" somen agentikseen ja keksit tuovat jatkuvasti silmiimme tuotteita, joista emme ole aiemmin välttämättä edes tienneet, mutta joita yhtäkkiä huomaamme kiivaasti haluavamme. Tai. Ehkä sinä taaplaat tämän kuvion paremmin. Minulla on sen suhteen välillä vaikeuksia. Ja taas mietin Oscar Wilden kuuluisaa lausetta, jonka mukaan voimme vastustaa kaikkea paitsi kiusauksia.
Materialistinen elämäntapa vie kohti tuhoa. Koska tuho ei kuitenkaan tapahdu juuri tässä ja nyt, elämme kuin sitä ei tulisi tapahtumaan tulevaisuudessakaan. Tämä on aikamme kenties polttavin ja vaikein ongelma. Naukari siteeraa Naomi Kleinia, joka on kirjoittanut, että "ihmisluonto on jotakin, joka estää toimimasta silloin, kun uhka on näennäisen etäinen."
Naukarin kirja saa minut pohtimaan kuluttamisen vastustamista kapinoinnin muotona. Miten laajaan kulutuslakkoon pitäisi käydä, jotta kapitalismi alkaisi olla hädissään? On vaikea kuvitella sellaista, joka vaikuttaa mahdottomalta. On vaikea kulkea taaksepäin, kun veto eteenpäin tapahtuu yhä kiihkeämmällä voimalla. On vaikea edes pysähtyä.
Teoksen päähenkilön kokemuksen mukaan ainoita meitä pysäyttäviä asioita on suru. Niin suuri suru, että se jakaa maailman kahtia ja tekee aiemmin mielekkääksi koetusta mielenkiinnotonta ja turhanpäiväistä. "Suruun liittyy ajasta jälkeen jääminen." Surun vallassa oleva ei etene ja hänen ollessaan paikallaan maailma näyttäytyy hänelle toisin. Usein myös mennyt saa tuolloin nostalgista peitettä, joka koetaan lohduttavana. Että ennen oli jotenkin. Tavalla, joka oli mahdollista asettaa kehyksiinsä. Nähdä se osana jotakin suurempaa.
"Uskollinen seuralaiseni melankolia ja katoavan maailman sureminen sisältävät ylisukupolviset itkut."
Yhden puun tuhossa melankolia saa lähes ihmisen pelastavan luonteen, mikä ei tietenkään tarkoita, että melankolian kokemus olisi kokijalleen mitenkään miellyttävä. Sen arvokkuus vaikuttaisi päähenkilön mukaan olevan paitsi siinä, että se pakottaa pysähtymään, myös siinä, että se vapauttaa hänet jatkuvasta täydellisyyden tavoittelusta. Melankolia - surun keidas.
"[m]ielensisäisen avaruuden, rauhan ja hiljaisuuden ääreen löytäminen, mihinkään pyrkimättömyys, on ihmiselmän arvokkainta omaisuutta."
Yhden puun tuho sisältää painavaa pohdintaa ilmastonmuutoksesta, sen aiheuttamasta ahdistuksesta sekä nykyihmisen kestämättömistä elintavoista. Teoksen päähenkilöön on helppo samaistua, koska hänen ristiriitaisuutensa on useimmille meistä tuttua. Me haluamme ja olemme kyvyttömiä vastustamaan halun houkutuksia sekä sulkemaan silmämme siltä, mitä teoistamme seuraa.
Päähenkilön ristiriitaisuus estää myös ansiokkaasti Naukarin teoksen muuttumisen moraalisaarnaksi, jossa hyveellinen opastaisi meitä vähemmän hyveellisiä.
Joidenkin "oksien" karsiminen olisi tehnyt teoksen rungosta vielä vahvemman ja helpottanut teoksen vastaanottoa. En kuitenkaan halua valittaa, sillä Yhden puun tuho on vallan taitava esikoisteos ja vakuuttava näyttö Naukarin kirjoittajankyvyistä.
October 18, 2021
Kiinnostavista aiheista huolimatta tämä kirja ei kolahtanut. Koin, että pohdinnat olivat lopulta aika näennäissyvällisiä ja varsinkin loppua kohden hyvin toisteisia. En voinut olla lukiessani miettimättä, että samantyyppistä Japani-fiilistelyä on Mia Kankimäen kirjassa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja luontosuhteen pohdintaa puolestaan Riikka Kaihovaaran kirjassa Villi ihminen. Niistä molemmista kirjoista sain enemmän irti kuin tästä. Harmi.
Read
July 11, 2021Tämä kirja ei antanut minun ottaa itsestään kiinni. Minun oli vaikeaa päästä sisään minäkertojan maailmaan, minusta hän oli vain ärsyttävä ja rasittava vatkuilija. Kiinnostava sekoitus fiktiota, esseetä ja tunnustuksellisuutta kuitenkin.
July 1, 2021
3,5 ✨
hidastempoinen ja pohdiskeleva tutkielma vihreästä väristä, tuhon käsitteestä ja isäsuhteesta. en ole ennen lukenut tällaista esseemäistä romaania, ja se tuntui välillä vähän raskaalta, koska koko kirjassa oli ehkä kolme repliikkiä. kirja oli kuitenkin tarina ja kuitenkin eteni jotakuinkin kronologisesti ja romaanin tapaan. nautin kirjasta ja sen pohdinnoista, mutta mua ei ois haitannut hienoisesti enemmän toimintaa ja teemojen eteneminen syvemmälle. tykkäsin eniten veden ja glitterin pohdinnoista, ne ovat omia lempiasioitani myös. kesti ensin jokusen hetken päästä sisään tuhon käsitteeseen tässä kirjassa, mutta lopulta pidin tästä kyllä. se toi lukijan luo japanin viileät metsät ja paljon ajatuksia. kiitos kirjasta kirjailija katri naukarille ja wsoy:lle.
hidastempoinen ja pohdiskeleva tutkielma vihreästä väristä, tuhon käsitteestä ja isäsuhteesta. en ole ennen lukenut tällaista esseemäistä romaania, ja se tuntui välillä vähän raskaalta, koska koko kirjassa oli ehkä kolme repliikkiä. kirja oli kuitenkin tarina ja kuitenkin eteni jotakuinkin kronologisesti ja romaanin tapaan. nautin kirjasta ja sen pohdinnoista, mutta mua ei ois haitannut hienoisesti enemmän toimintaa ja teemojen eteneminen syvemmälle. tykkäsin eniten veden ja glitterin pohdinnoista, ne ovat omia lempiasioitani myös. kesti ensin jokusen hetken päästä sisään tuhon käsitteeseen tässä kirjassa, mutta lopulta pidin tästä kyllä. se toi lukijan luo japanin viileät metsät ja paljon ajatuksia. kiitos kirjasta kirjailija katri naukarille ja wsoy:lle.
October 24, 2021
This was such a perfect one.
Very nice and interesting package, combining self-harm with climate crisis and the nature of man.
Interesting choice of subjects from Japan to Kim Kardashian, this was an ever-changing, interesting ride which was very well-knitted as a whole, from the self-destructive father and fashion to Atlantis and back. Simply wonderful!!
I personally enjoyed that it was not too heavy. The chapter with the Pepsi Max was so light (no pun intended) that I laughed out loud. Not sure if it was intentional or not, but doesn't even matter.
Very nice and interesting package, combining self-harm with climate crisis and the nature of man.
Interesting choice of subjects from Japan to Kim Kardashian, this was an ever-changing, interesting ride which was very well-knitted as a whole, from the self-destructive father and fashion to Atlantis and back. Simply wonderful!!
I personally enjoyed that it was not too heavy. The chapter with the Pepsi Max was so light (no pun intended) that I laughed out loud. Not sure if it was intentional or not, but doesn't even matter.
June 7, 2021
Pidän esseistä ja esseististä romaanitaiteesta. Janoan monipuolista ilmastokriisikirjallisuutta, erityisesti kaunoa, joka voi haparoida ja haroa ja velloa niin tunteissa kuin tiedossa. Pidän vatuloivista kertojista, sillä aiheen tai tunteen äärellä pyöriminen on minusta oiva keinoa porautua yhä syvemmälle siihen. Ongelmalliset isäsuhteet kiinnostavat myös. Katri Naukarin esikoisromaani oli siis minulle aivan täsmä!
Jos jotain moitittavaa, niin pituudesta olisi voinut vähän karsia, sillä Naukarin tyyli on asiapitoista, ilmavaa mutta vakavaa ja vaatii siis purkesimista. Mutta mitäpä sitä moittimaan, sillä lukija saa rahoilleen ja ajalleen vastinetta, hienoja havaintoja ja kuluneisiinkin kulmiin eloa glitteristä, uima-altaista ja Kardashianien jumppatrikoista.
Jos jotain moitittavaa, niin pituudesta olisi voinut vähän karsia, sillä Naukarin tyyli on asiapitoista, ilmavaa mutta vakavaa ja vaatii siis purkesimista. Mutta mitäpä sitä moittimaan, sillä lukija saa rahoilleen ja ajalleen vastinetta, hienoja havaintoja ja kuluneisiinkin kulmiin eloa glitteristä, uima-altaista ja Kardashianien jumppatrikoista.
August 5, 2021
Tykkäsin siitä, kuinka rehellisesti tässä kirjassa käsiteltiin vaikeaa luontosuhdetta. Osittain tässä heiteltiin ajatuksia vähän siitä ja tuosta, mutta oli kokonaisuudessaan hyvä lukukokemus.
September 4, 2022
4,5⭐ - aivan mahtava!
Tykkäsin todella paljon, ja yllätyin sen vakavasta ja pohdiskelevasta tyylistä, sillä juonikuvaus antoi hyvin erilaisen kuvan kirjasta.
Kirja tuntuu enemmänkin esseeltä, jossa pohditaan elämän arvoja ja punnitaan inhimillistä halua ja mielihyvää luonnon ja mielenterveyden kustannuksella.
Nimetön päähenkilö on hyvin avoin ja raadollisen rehellinen omista, hyvin inhimillisistä, rumista puolustaan.
Joihinkin, ellei kaikkiin hänen pohdintoihinsa on helppo samaistua, kokea itsekin ehkä sitä samaa häpeää jota hän kokee, kun rikkoo omia arvojaan, mutta samalla perustelee tekojaan erilaisiin syihin vedoten. Mutta onko sekään väärin?
Kirja painottaa paljon ihmisen luontosuhteeseen ja yksilön tarpeisiin.
Se pohtii myös yhteisöä ja sen toimivuutta ja säröjä. Se koskettaa kauneusihanteita ja uskomuksia kristalleihin ja jumaliin. Se myös esittää avoimia kysymyksiä lukijalle, jotka jäävät, ainakin itselläni, mieleen ja pohdittavaksi.
Pientä negatiivistäkin palautetta on toki.
Kirja vaikutti välillä jopa vähän turhan melodramaattiselta, välillä ehkä kärjisti liikaa jotain maailmankuvaa, ja välillä hahmon toiminnat ja ajatukset turhauttivat vähän liian paljon. Turhautumisen on varmasti osa kirjan ideaa, mutta se oli myös vähän liian raskasta välillä.
Kirja on myös hyvin hidas ja raskas lukea liian nopeasti tai tiiviisti. Suosittelen tauttomaan välillä 😅
Tykkäsin todella paljon, ja yllätyin sen vakavasta ja pohdiskelevasta tyylistä, sillä juonikuvaus antoi hyvin erilaisen kuvan kirjasta.
Kirja tuntuu enemmänkin esseeltä, jossa pohditaan elämän arvoja ja punnitaan inhimillistä halua ja mielihyvää luonnon ja mielenterveyden kustannuksella.
Nimetön päähenkilö on hyvin avoin ja raadollisen rehellinen omista, hyvin inhimillisistä, rumista puolustaan.
Joihinkin, ellei kaikkiin hänen pohdintoihinsa on helppo samaistua, kokea itsekin ehkä sitä samaa häpeää jota hän kokee, kun rikkoo omia arvojaan, mutta samalla perustelee tekojaan erilaisiin syihin vedoten. Mutta onko sekään väärin?
Kirja painottaa paljon ihmisen luontosuhteeseen ja yksilön tarpeisiin.
Se pohtii myös yhteisöä ja sen toimivuutta ja säröjä. Se koskettaa kauneusihanteita ja uskomuksia kristalleihin ja jumaliin. Se myös esittää avoimia kysymyksiä lukijalle, jotka jäävät, ainakin itselläni, mieleen ja pohdittavaksi.
Pientä negatiivistäkin palautetta on toki.
Kirja vaikutti välillä jopa vähän turhan melodramaattiselta, välillä ehkä kärjisti liikaa jotain maailmankuvaa, ja välillä hahmon toiminnat ja ajatukset turhauttivat vähän liian paljon. Turhautumisen on varmasti osa kirjan ideaa, mutta se oli myös vähän liian raskasta välillä.
Kirja on myös hyvin hidas ja raskas lukea liian nopeasti tai tiiviisti. Suosittelen tauttomaan välillä 😅
September 20, 2024
- tämä olisi varmaan ollut tunteellisempi jos olisin kokenut ahdistusta luonnosta edes kerran elämässäni
+ kompleksit perhe suhteet tulevat aina olemaan ansa minulle
+ kompleksit perhe suhteet tulevat aina olemaan ansa minulle
June 21, 2021
Paljon painavaa asiaa tuhoutumisesta, vihreästä ja ihmisen kontrollin tarpeesta. Välillä tuntui, että murskaudun kaiken painon alle. Tarkkanäköisiä huomioita, ihanaa Japanin kuvausta, epävarmuuden kanssa kamppaileva (auto)fiktiivinen päähenkilö sekä luontosuhteen tematiikkaa. Kokonaisuudessa olisi tiivistämisen varaa. Mutta - Sakurajiman kultti, olen jo jäsen 😍
August 12, 2021
Kauniita / mielenkiintoisia lauseita:
Entä jos ihmisen maanpäällinen elämä onkin vain välivaihe kaiken iankaikkisen puutarhassa olemisen keskellä?
Puutarhat ovat kunnianosoituksia ihmisen näkemykselle luonnossa ilmenevästä kauneudesta, eivät ylistyksiä luonnon kauneudelle sinänsä.
Entä jos ihmisen maanpäällinen elämä onkin vain välivaihe kaiken iankaikkisen puutarhassa olemisen keskellä?
Puutarhat ovat kunnianosoituksia ihmisen näkemykselle luonnossa ilmenevästä kauneudesta, eivät ylistyksiä luonnon kauneudelle sinänsä.
May 10, 2025
Tämä oli vaikea kirja: aina välillä tuli upea lause tai ajatus, mutta lopulta kirkkaat ja oivaltavat asiat hukkuivat yhtäältä sekavaan ja toisaalta ympäripyöreään massaan. Tuntuu, että tiivistämällä ja kiteyttämällä tämä olisi toiminut paremmin.
July 18, 2021
Melkein voisi olla kohta jo oma genre tarinoista, joissa milleniaanit tuskailevat henkilökohtaisen ja globaalin eksistentiaalisen kriisin keskellä.
January 17, 2022
Tästä teoksesta on vaikea sanoa mitään. Ehkä palaan arvioon pohdinnan jälkeen.
June 30, 2022
Kiehtova aihe, miellyttävä matkakertomuksehko muoto. Jos osaisin kirjoittaa kirjoittaisin nyt varmaan samasta aihepiiristä. Paljon muistiinpanoja hyvistä namedropeista.
March 26, 2023
haluun nyt japaniin mut mullaki on ilmastoahdistus, eikä rahaa nyyh
päähenkilöä kyllä ahisti vähän kaikki, ei vaan ilmasto
päähenkilöä kyllä ahisti vähän kaikki, ei vaan ilmasto
June 4, 2023
Yhden puun tuhon sanoma meni äänikirjaa kuunnellessa aika pitkälti ohi, eikä teos tehnyt suurtakaan vaikutusta, vaikka siinä hienoja yksittäisiä oivalluksia onkin.
Displaying 1 - 18 of 18 reviews