Smack ällistytti suomalaisia musadiggareita kansainvälisellä soundillaan ja rujolla karismallaan. Lepakkoluolassa vuonna 1982 perustettu yhtye pääsi maistamaan Los Angelesin auringonpaistetta ja keikkailemaan täysille jenkkiklubeille. Pienet likaiset ruipelot tekivät lähtemättömän vaikutuksen mm. Kurt Cobainiin ja Slashiin. Yhtyeen lupaavaa tulevaisuutta katurockin lempilapsena ja Hanoi Rocksin manttelinperijänä varjostivat päihteet, keskinäiset kiistat ja laulaja Clauden synnynnäinen sydänvika. Smackin taival päättyi vuonna 1990, mutta yhtyeen tähti ei himmene.
Runeberginkadulla, siinä missä nykyisin on Vastarannan kiiski-ravintola, oli ennen apteekki. Sellainen vanhanaikainen, jossa oli vain tiski, jonka takana vakavia farmaseutteja. Mistään itsepalveluburanoista ei ollut silloin tietoakaan. Kävelin terveyskeskuksesta takaisin koululle hirveissä tuskissa. Mulla oli siihen aikaan krooninen angiina ja olin menossa hakemaan taas uutta V-Pen Mega -annosta. Mukana oli pari vuotta vanhempi kaveri Ville naapurin ranskalaisesta koulusta, jonka kanssa meillä oli Instigator-niminen bändi. Vuoden on täytynyt olla 1988 ja me oltiin just tehty meidän eka demo mun isäpuolen Esa Kotilaisen studiossa.
Apteekkiin ei mahtunut kerralla kuin pari tyyppiä, joten odotettiin ulkona, kun sisällä näytti olevan kuhinaa. Vähän ajan päästä ulos pamahti kaksi pitkää jäbää, jotka näytti siltä, että ne ei oo nukkuneet kuukauteen: Rane ja Manchuria. Kaikki tiesi tietysti Smackin tuohon aikaan, vaikkei se ihan ominta musaa ollutkaan. Diggailtiin silti kaikkia bändejä, jotka jaksoi vetää englanniksi, vaikka silloin siitä sai vielä kuulla vittuilua stadissakin. Rohkaistuin kysymään ovatko jäbät Smackista, vaikka nieleminen sattui ihan helvetisti. No tokihan! Siinä vaihdettiin nimmarit ja läpät. Ilmiselvästä darrasta huolimatta muistan, kuinka 14-v. silmissä seniorirokkarit rohkaisivat jatkamaan bändihommia ja olivat muutenkin aivan sairaan mukavia. Smack ei ikinä silloin noussut kovalle fanitusasteelle, mutta Fishfacesin levyn ostin heti, kun se tuli. En nähnyt kumpaakaan bändiä livenä, vaikka jälkimmäisen aikaan pääsin jo baareihinkin ihan laillisesti. Jälkikäteen harmittaa. Mezolan kanssa soitettiin kuitenkin parit soolot Gandalfin Rock Hell-levylle vuosia myöhemmin.
Jarkko Jokelaisen kirjoittama historiikki oli itselle sekä muistutus 1980-luvun suomiskenestä että paljon uutta tietoa sisältävä paketti. Ja kokonaisuus on puettu erittäin luettavaan muotoon. Läsnäolijoiden äänen kuuluminen tekee tekstistä eläväistä, mutta kertojan ääni pitää tarinan kasassa. Kirja on monella tapaa traaginen, ei vain Clauden ennenaikaisesti loppuneen elämän takia (viimeiset sivut menivät pala kurkussa), vaan myös sen hukatun potentiaalin takia, mikä niin monella suomalaisella bändillä oli. Onneksi 1990-luku muutti tilanteen radikaalisti ja suomalaiset bändit pääsivät nauttimaan kaikenkokoisesta menestyksestä maailmalla. Tämän kirjan luettuani haluan ajatella, että oma pieni siivu siitä menestyksestä on osittain niiden vuonna 1988 töölöläisen apteekin edessä lausuttujen darraisten kannustussanojen ansiota.
Luin. 11.05.2021. Tämä oli 78. tänä vuonna lukemani kirja. Sähkökirjana Nextoryltä luin kolmessa putkessa tänään, annoin 🎸🎸🎸🎸🎸 ja olin aikamatkalla menneeseen, bändeihin, joiden keikoilla kävin Pellon, Aavasaksan ja Helsingin välillä, sellainen Bermudan kolmio. Mutta kirjan sivuilla Claude puhui, tuoreesti, vaikka kyse oli 90-luvulla tehdystä haastattelusta, haastatteluista. Claude hengitti kanssamme. Myös Kinde puhui yllättäen myös.
Tästä ei bändin historiikki enää parane. Nähty selvästi vaivaa saada eheä tarina. Todella hienoa on, että Clauden ääni on saatu kunnolla kuuluviin. Tätä lukiessa on hyvin samankaltainen fiilis kun luin Hanoi Rocksin All those wasted yearsia. Tietää noin suunnilleen mitä tuleman pitää mikä saa bändin onnistumisetkin tuntumaan surullisen kaihoisilta. Enpä tajunnut nuorena miehenä katsoeassani pienessä larulaisessa kuppilassa Problemsin jäähyväiskeikkaa että siinähän oli kaksi Smackin jäsentä mukana (Sero ja Raitsikka). Smack oli varmaankin nimeltä tuttu silloin mutta en tiennyt kuin yhden tai kaksi biisiä. Tätä kirjaa ei voi kuin suositella.
4,5/5. Tämä nousi kyllä mun listalla Parhaat suomalaiset artistibiografiat/bändikirjat-kategorian kärkeen Petri Wallin Saagan rinnalle. Kirjasta saa irti paljon vaikkei Smackin musiikki kovin tuttua olisikaan; se on myös mielenkiintoinen ajankuva suomalaisesta ja vähän kansainvälisestäkin rockpiireistä&musiikkibisneksestä. Kirjaa varten on haastateltu kymmeniä Smackin tarinaan ja Clauden elämään tavalla tai toisella vaikuttaneita henkilöitä, ja kirjailijan ote on sopivan empaattinen vaikuttamatta turhan kaunistelevalta tai subjektiiviselta. Erityismaininta mukaan otetuista Clauden runoista sekä taidokkaista lukujen loppulauseista, jotka alustavat seuraavaa käsiteltävää asiaa olematta liian alleviivaavia ja ilmeisiä. Markus Niemen lukemana äänikirjana Smackin tarina lähti toden teolla lentoon, ja kantoi loppuun asti.
Hyvä historiikki. Olen aina diggaillu Smackia, vaikka olinkin liian nuori näkemään kundit livenä. Tämä jenkeissäkäynti oli kiinnostanut jo pitkään, näistä Hanoi Rocksin perässä Losiin menneistä oli aikoinaan juttu Soundissa tai Rumbassa ja sen olisin halunnut löytää uudelleen, mutta tämä kirja paikkasi tilannetta paljon.
Siinä vaiheessa kun kopla palasi Suomeen 1987 tuli harmitus, kun tiesi että tämän jälkeen kaikki on enemmän tai vähemmän alamäkeä, joka päättyy Clauden poismenoon.
Hyvin perinteinen bändikirja/muusikkoelämäkerta, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Ei jää mitenkään erityisesti mieleen, mutta ei tämän lukeminen tuskallistakaan ollut. Fanit luultavasti saisivat tästä enemmän irti kuin meikäläinen, joka luki kirjan noin niin kuin uteliaisuuden ja yleissivistyksen vuoksi.