”Sain juuri hirveän hassunkurisen ajatuksen. Tuumin, että millaistahan olisi jos 100 vuoden kuluttua joku lukisi näitäkin rivejä.”
Aulikki Mattila (1909-2007) aloitti päiväkirjan 13-vuotiaana Tampereen yhteiskoulun oppilaana ja kirjoitti sitä aina abiturientiksi asti. Päiväkirjat kertovat koululaisen arjesta ja vapaa-ajasta, mutta samalla niistä piirtyy kiehtova kuva 1920-luvun Suomesta.
Varakkaan perheen tyttärestä kasvaa naisasianainen. Kirjailijuudesta, kansanedustajuudesta ja jopa presidenttiydestä haaveillut Aulikki dokumentoi päivittäistä elämää tarkkaavaisena sivustakatsojana. Ujo lapsi harrasti teatterissa käyntiä, kotiseutumatkailua ja ”flaneeraamista”. Elokuvat toivat maailman lähemmäksi.
Vangittu prinsessa tarjoaa harvinaislaatuisen ikkunan menneeseen, joka on samaan aikaan hyvin tutun oloinen ja toisaalta kaukainen. Tälle tutun ja vieraan vuoropuhelulle perustuu Aulikin tarinan lumovoima.
Voi miten jäi kaipaamaan juuri sitä kodin ja perheen elämää, mistä hän ei kertonut. Jotenkin jäi surullinen olo, rivien välistä luetusta Aulikin ja siskonsa elämästä heidän nuoruusvuosinaan, tai sitten Aulikki kertoi vain tietyistä asioista, teatterista, elokuvista, kirjoista ja vähän koulusta. Tässähän on tietenki vain kirjan toimittajan rajatut otokset, ilmeisen paljon on jätetty kirjan ulkopuolelle.
1920-luvun Tampereella päiväkirjaansa kirjoittaneen koulutyttö Aulikki Mattilan elämä oli yllättävän samanlaista kuin oma nuoruuteni 1980–luvulla samaisessa kaupungissa. Elämä keskittyi luonnollisesti koulunkäynnin ympärille. Vapaa-aikaa vietettiin elokuvissa, teatterissa ja Kävelyretkillä ”Hämpillä”. Silloin vielä iltojen viihdyttäjänä oli radio television paikalla, mutta Aulikkikin ahmi lisäksi kirjoja. Lomat kuluivat kotikaupungin lisäksi sukulaisissa maalla. Ajan henkeen toki kuuluivat myös isänmaallisuus, Tampereen vapautuksen juhliminen ja punalippujen kauhistelu vappuna.