Upea elämäkerta Suomen historiaa muovanneesta valtiomiehestä.
J. K. Paasikiven toiminta ja geopoliittinen ajattelu olivat ratkaisevia niin sodassa kuin rauhassa. Hän rakensi nuoruudestaan lähtien omintakeista ajattelumallia tavoitteenaan Suomen aseman turvaaminen.
Kirja kuvaa Paasikiven pohdintoja ja tuskailua vaikeissa rauhanneuvotteluissa. Se avaa Paasikiven merkitystä itsenäisen Suomen ulkopolitiikalle sekä roolia Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden jälleenrakennuksessa.
Kirja osoittaa, että paasikiveläiselle realismille on yhä käyttöä.
Tämä kirja avaa erinomaisesti Paasikiven kasvua ulkopoliitiikan maailmaan, ja kuvastaa miten rakentui eräs mallin geo- ja reaalipolitiikasta Suomen oloissa.
Teos on (inho)realistinen näkemys Suomen ja Neuvostoliiton epätasa-arvoisesta hegemoniasta. Inhorealismi tulee esiin Paasikiven kirjoituksissa joita Juntunen asiallisesti avaa.
Teos on hyvä alusta ymmärtää niitä lähtöasetelmia, joista Suomen reaaliulkopolitiikka rakennettiin. Rinnakkaisteoksina lukisin Max Jakobsonin Diplomaattien talvisodan ja Väinö Tannerin Olin ulkoministerinä talvisodan aikana.
Myöhemmän ajan laajempana analyysityökaluna toimii Mauno Koiviston upea Venäjän idea.
Paasikiven linja muodosti pohjan Kekkosen vastaavalle. Vaikka näissä yhteneväisyyksiä onkin, voi viimeistään tämän kirjan kautta nähdä, missä Kekkonen teki ulkopoliittisen isänmurhan - rakentaen myöntyväisyys- ja suomettumissuhteen Neuvostoliittoon. Toki K toimi myös reaalipolitiikan mallilla.
Itse en enää tämän jälkeen näe Paasikiveä enää niin vahvana myöntyväisyysmiehenä, kuin ennen. Kirja on raportoiva, eikä juurikaan kriittinen mutta se on tässä yhteydessä ymmärrettävää.
Katsoin joululomalla Yleltä Jari Tervon suomettumista koskevan televisiosarjan. Kaikessa viihdyttävyydessään sarjaa vaivasi jonkinlainen arrogantti naureskelevuus: suomettumisen ja ”rähmälläänolon” syitä ei käsitelty. Sain juuri luettua uuden Paasikivi-elämänkerran joka korjasi tätä kokemusta hienosti. Pääosin Paasikiven kirjastoon nojaava tutkimus kertoo poliittisen teorian ja henkilöhistorian keinoin suoranaisen jännitysnäytelmän kansakunnan historiasta autonomian ajasta YK:n jäsenyyteen saakka. Paasikivi oli kokoomuspoliitikko, joka opiskeli yliopistossa Venäjän kirjallisuutta ja pyrki ymmärtämään suurvaltapolitiikkaa koko ikänsä. On kylmäävää seurata Tarton rauhansopimuksen jälkeen jaloilleen nousevan Neuvostoliiton koulukiusaamaisia otteita ja myös pohtia oliko Paasikivi oikeassa, että molemmat sodat olisivat olleet vältettävissä toisenlaisella, suurvaltapolitiikan realistisemmin tunnistavalla otteella. https://www.bookbeat.fi/kirja/323152
Hyvä, että luin tämän! Oma käsitykseni Paasikivestä perustui Paasikivi-Kekkonen-linjan tulkintaani ja sitä kautta näkemykseeni, että JK olisi ollut pahasti rähmällään Neuvostoliiton suuntaan. Tämä kirja avasi asioita uusista näkökulmista minulle: asiat eivät aina ole kovin yksioikoisia.
Hienosti kirjoitettu ja mielestäni aika objektiivinen teos.
Erittäin mielenkiintoisia näkökulmia ja ahaa-elämyksiä tarjoava teos. Historian harrastelijalle on erityisen palkitsevaa havaita harmaan sävyjä aiheissa, jotka luuli jotenkin tuntevansa. Paasikivestä tämä kirja piirsi sivistyneen, älykkään ja viisaan kuvan, ja hänen asemansa ainakin henkilökohtaisessa suurten suomalaisten luettelossani nousi huomattavasti.
Saavuttaa haluamistaan asioistaan suuren osan, mutta sekoittaa mukaan aika paljon latteuksia ja antikommunistista uhittelua, joka on sisällissotaan kohdistuessaan jopa aika iljettävää.
Valaiseva, mutta useissa käänteissä jää myös geopolitiikan visionäärinä käteen Tanner – ei Paasikivi.