Millainen oli Suomen virallinen toisinajattelija Pentti Linkola kotioloissa – ystävänä, kumppanina ja työtoverina?
Kirja tarjoaa intiimin näkökulman Pentti Linkolan monitahoiseen henkilökohtaiseen elämään läheisen ystävän ja elämänkumppanin silmin nähtynä. Kirjassa avataan Pentti Linkolan syvimpiä tuntoja. Toisinajattelijan näkemykset kumpusivat lähes mystisestä luontoyhteydestä, jota Pentti Linkola kutsui ”himmeän hehkun maaksi” ja jota hän koko elämänsä retkillään etsi. Anneli Jussila ja Pentti Linkola tapasivat 1980-luvun lopulla. Linkola oli tuohon aikaan hyvin turhautunut siitä, että asiat menivät aina vain huonompaan suuntaan. Huoli maailman tulevaisuudesta sai Linkolan miettimään 1990-luvun alkupuolella myös radikaaleja toimintatapoja.
Lopulta Linkola päätyi kuitenkin rauhanomaisiin vaikuttamistapoihin ja perusti Jussilan kanssa metsien suojeluun keskittyvän Luonnonperintösäätiön. Anneli Jussila luotaa kirjassaan myös Linkolan näkemyksiä ja motiiveja sekä hänen merkitystään maamme kulttuurihistoriassa.
Anneli Jussilan kirja avasi minulle paljon uusia näkymiä Pentti Linkolan elämään ja ajatteluun. Vaikka itsekin olen luonnon ystävä, on suhteeni Linkolaan ollut melko skeptinen. Kirja antaa aikaisempaa moniulotteisemman kuvan Linkolasta, mutta kuva ei kyllä tässä(kään) kirjassa tullut valmiiksi. Mahtaako koskaan tulla? Sen verran ristiriitainen persoona Linkola näyttää olevan. Tämä kirja ei ainakaan vielä tehnyt minusta suurta ihailijaa. Pitäisi varmaan lukea hänen esseitään paremman kuvan saamiseksi.
Kirja on elävästi kirjoitettu ja siitä aistii mukana eletyn elämän. Kirja on jaettu neljään osaan, joista jokainen valottaa tiettyä aluetta tämän monisärmäisen ihmisen elämästä. Näistä neljäs oli kohdettaan valaiseva, mutta minulle kovin vieras henkimaailman syleilyineen – tämä on yksi monista elämän alueista, joissa Linkola tuntuu kovin ristiriitaiselta ja epäjohdonmukaiselta ajattelussaan. Oliko hän oikeasti ”Jumalan Hullu”? Hän toimi edistyksellisinä pitämiemme asioiden puolesta, mutta oli samalla hämmästyttävän konservatiivinen ja individualisti. Tasa-arvon esitaistelija hän ei ainakaan ollut. Onko ”maastokelpoisuus” todella naisen tärkein ominaisuus?
Kirjoittaja paljastaa, ehkä osin tahtomattaan, monia Linkolan ajattelun ristiriitaisuuksia. Hän halusi muutosta, mutta oli vapauttaan korostava konservatiivi ja idealisti. Linkola ei ollut rationaalinen tiedemies ja hänen toimintansa oli monella tavalla epäjohdonmukaista. Erakkona asuminen ”Impivaarassa” ei liene ekologisin tapa elää ja ennen muuta ei ole ajateltavissa, että kaikki ihmiset eläisivät hänen tavallaan edes Suomessa. Sitä ei mahdollistaisi edes Suomen asukasmäärän pudottaminen kahteen miljoonaan. Onko johdonmukaista, että Linkola ei metsästänyt, mutta kalasti kuitenkin…. ja pihassa rehotti vieraslaji?
Kirjan luettuani jäin pohtimaan uskoiko Linkola ihmisen mahdollisuuteen pelastaa maailma. Hänen merkittävin teko luonnon pelastamiseksi oli mielestäni Luonnonperintösäätiön perustaminen, minkä perustamisesta ja vaiheista kirjassa kerrotaan mielenkiintoisella tavalla.
Kirjan helmistä mainittakoon Linkolan ja Jörn Donnerin vertailu (s. 72), joka minun ajatusmaailmassani päätyi Donnerin voittoon. Pidin myös toteamuksesta, että kauneus on luonnonmukaisuutta. Voiko sen paremmin sanoa? Eikä ihminen, joka pitää Mahlerin musiikista voi olla paha.
Pienenä teknisenä puutteena pidin henkilöhakemiston puuttumista. Kirjassa käsiteltiin monia keskeisiä vaikuttajia useampaankin kertaan. Usein teki mieli palata johonkin kirjassa aikaisemmin käsiteltyyn henkilöön mihin henkilöhakemisto olisi ollut suuri apu.
On vähän epäreilua arvostella tekstiä, jota on kuunnellut yön pimeinä tunteina enemmän tai vähemmän väsyneenä ja torkahdellen. Arvostelen silti – otin useita toistoja. Kirja on mielenkiintoinen ja valottaa Linkolan elämää ja arvatenkin ajatuksiakin* hyvin. Paikoin analyysi kuitenkin lähtee sellaisiin svääreihin, että se hämmentää, esimerkiksi Linkola versus Väinämöinen tai Linkola versus Runeberg. Miksi juuri heitä peilataan Linkolaan? Paikoin analyysi on taas hyvinkin kirkasta ja vaikka Linkolan toimiin ja ajatuksiin haetaan oikeutuksia, mikään fanityttöteos tämä ei ole. Kunnianosoitus kuitenkin.
Lukijaa Elina Ylisuvantoa on miellyttävä kuunnella. Ensin hänen tapansa venyttää virkkeen ensimmäisen sanan ensimmäistä tavua (Liinkola) ärsytti, sitten se alkoi tuntua sympaattiselta.
*) Niin, en ole Linkolan tuotantoon tutustunut lainkaan. Noloa, eh. Kä.
Hyvä kirja, joka ei ollut ollenkaan sellainen kuuma paljastuskirja, jota odotin. Enemmänkin teos keskittyy Linkolan inhimmillisyyteen ja intiimiin tulkintaan, siitä mitä kalastaja "todella" ajatteli asioista.
Mielenkiintoisesti suurin osa Jussilan tekemistä havainnoista ja tulkinnoista ovat samoja kuin minun ja Jussi K. Niemelän. Paitsi, ettei Jussilan mielestä Linkola ollut ekofasisti, vaan eräänlainen valtiovastainen primitivisti, joka suosi paluuta hajautettuun kyläelämään. Linkolan terrori- ja diktatuuripuheet pitäisikin tulkita "varoituksina" siitä, mihin on ryhdyttävä, jos demokraattisesti muutosta ei saada aikaan kohti tätä ihannetta. Linkolan "fasistisuus" olisikin vain pragmaattinen "välivaihe" kohti ihannetta. Tämä on kuitenkin sama teoria, jota moni nykyfasistikin on omaksunut.
Jean Sibelius' diaries were so dark because, according to himself, he mostly wrote when overtaken by gloom. Acvording to Jussila, the same is true of Linkola - and it no great secret that in most of his written work he sought to antagonize, agitate and annoy.
Her book gives flashes into the environment in which Linkola lived rather than to the man himself. Trying to highlight tender side of Linkola - only to admit that it scarcely existed, and what good he saw in life and humanity. But it's too shallow and too eager to polish Linkola's image to really bite into anything.
As a stand-alone biography it's hardly worth anything, but as an addendum to the growing pile of analysis' it is at least written from an unique perspective.
Fanitytön muistelmat fasistisesta, rasistisesta ja sodista sekä väkivallasta fantasioineesta Pentti Linkolasta. Penalle ainoa tavoittelemisen arvoinen maailma oli sellainen, jossa maapallolla ei ole kuin tyyliin jäkälää ja muutama hirvi juoksentelemassa metsässä. Rohkeutta tehdä mitään ei kuitenkaan ollut, vaan ekofasismi jäi (onneksi) eräänlaiseksi henkiseksi onanoinniksi jossa toteuttamispuoli jäi muiden tehtäväksi samalla kun Pena keitteli kalakeittoa keittiössä. Vaikea kuvitella ketä muuta tällainen kirja kiinnostaisi kuin kovimpia Linkola-fetissin kourissa mouruavia "ekosotureita".
Tykkäsin. Luin Linkolan Elämäkerran sen ilmestyttyä, joten olihan se luettava tämä läheltä hänen elämää seuranneen ja sitä mukana eläneen Anneli Jussilan omakohtainen näkemys hänestä. Varsinkin kirjan viimeiset osat "Aate ja aika" ja "Himmeän hehkun maa" olivat samaistuttavia, ajoittain myös koskettavaa luettavaa.
Kiinnostava kuvaus elämästä Linkolan kanssa. Tämä ei kyllä tuonut kovin paljon uusia näkökulmia verrattuna Riitta Kylänpään kirjoittamaan kirjaan, mutta tarjosi henkilökohtaisemman näkökulman.
Kirja oli mielenkiintoinen ja tarjosi uudenlaisen näkemyksen Linkolasta ja hänen filosofiastaan. Toisinaan kirja harhaili makuuni turhan kauas pääasiasta, mutta kokonaisuus oli kuitenkin mainio. Suurenmoinen kunnioitus Linkolaa, Jussilaa ja heidän aikaansaanoksiaan kohtaan luonnonsuojelun saralla.