Marie on pakomatkalla liettualaisessa merenrantakylässä. Mikään ei ole niin kuin ennen, etenkään Marie itse. Itseään kootessaan Marie turvautuu salaperäiseen Emiliin ja harjoittelee nyrkkeilemistä. Hän haluaisi kadota, mutta muistot palaavat aina. Välttämätöntä ei voi kaihtaa loputtomiin.
Eveliina Talvitien romaani on kolmiodraama, joka antaa äänen triangelin kaikille osapuolille ja tilaa mielen ristiriitaisuuksille. Se kuljettaa lukijan road tripille Baltian halki, palaa Viron itsenäistymisen vuosiin, kävelyttää pitkin Marseillen katuja ja kulkee mukana ranskalaisen rockyhtyeen kiertueella. Kun erilaiset maailmat kohtaavat, syntyy epätavallisia ratkaisuja.
Talvitie purkaa herkästi ja samalla väkevän ilmaisuvoimaisesti mysteeriä, jonka taustalla olevat syyt kumpuavat syyllisyydestä, vapaudenhalusta, väkivallasta ja rakkaudesta. Kuin huomaamatta romaani peilaa myös suljetun ja avoimen yhteiskunnan välisiä eroja ja niiden vaikutusta yksilöihin.
Romaani on saanut inspiraationsa tosielämän tragediasta. Vuonna 2003 ranskalainen näyttelijä Marie Trintignant menehtyi rockmuusikko Bertrand Cantatin pahoinpitelemänä. Kävin vaan uimassa, sisko hengittää tositapahtumia, osin lainaakin niistä. Tarina ja päähenkilöiden kohtalot ovat kuitenkin uusia.
Eveliina Talvitien romaanin Kävin vaan uimassa, sisko inspiraation lähteenä on toiminut ranskalaisen näyttelijän Marie Trintignantin kohtalo. Noir Désir -yhtyeen keulakuva Bertrand Cantat pahoinpiteli vuonna 2003 tyttöystävänsä, jonka seurauksena Trintignant vajosi koomaan ja kuoli muutamaa päivää myöhemmin.
Noir Désir on ollut pitkään Spotify-soittolistallani ja samoin kuin Talvitie teoksensa jälkisanoissa olen tragediasta kuultuani pohtinut, voinko kuunnella heitä enää, koska se tuntuu likaiselta ja väärältä.
Kävin vaan uimassa, sisko ei ole fiktiiviseen muotoon puettu toisinto Trintignantin tragediasta, vaan kolmiodraama, jossa niin ikään päähenkilö on nimeltään Marie.
Marie on virolainen näyttelijä, joka on esittänyt pääroolia virolaisessa runoilija Marie Underin elämää kuvaavassa elokuvassa. Romaanissa on siten läsnä tavallaan kolme eri Marieta ja lisäksi Underin sukunimen merkitys 'alla' tuo teokseen vielä ihan oman -vaikkakin tahattoman - mystisen säväyksensä.
Romaanin sävy ja kirjoitustyyli tiivistyy kiinnostavalla tavalla sen nimeen. Talvitien kieli on energista ja ilahduttavan anteeksipyytelemätöntä - paikoin jopa silmää iskevän röyhkeää. Se on bootsit jalassa kirjoitettua kerrontaa, jossa feminiininen imee voimaa maskuliinisesta. Toisinaan olen löytävinäni tekstuaalisia kuohuviiniporeita, jotka tuovat mieleeni ranskalaiskirjailija Amélie Nothombin.
Marie on kokenut elämässään raskaan menetyksen ja kantaa sitä piilossa muilta. Ns. elämäntapafilosofit saavat häneltä täyslaidallisen.
"Elämä on sellaista, elämä on tällaista, ihmeellistä, kun elämäihminen jaarittelee summittaisia näkemyksiään elämästä, teennäisen uteliaana, minun tekee mieli vetää housuni alas, kumartua ja näyttää persereikäni, tässä sinulle elämää."
Feministiset virtaukset ovat tekstissä jatkuvasti läsnä. Milloin suoremmin, milloin enemmän 'under'. Maailma ei ole sama miehille ja naisille, eikä Talvitie anna lukijan unohtaa tätä epäkohtaa.
"Miehet saivat olla poikia. Jos aikuinen nainen, äiti, halusi olla lapsi, oli se luonnotonta."
Vapaus kuuluu miehille ihan eri tavalla kuin naisille. Marie haluaa olla vapaa sielu hänkin, eikä hän perusta sukupuolille määrätyistä rooleista. Vapauden maskuliininen luonne tiivistyy romaanissa kuvatussa Tentation -bändissä, jonka laulajan, naimisissa olevan Benjaminin kanssa Marie ajautuu suhteeseen. Tentation vastustaa Benjaminin suulla kapitalismia ja kaupallisuutta, mutta yksityiselämän puolella ihmiset vaikuttavat olevan Benjaminille kauppatavaraa.
"Benjamin ei kestänyt yksinäisyyttä, hän söi ihmisiä, nielaisi kokonaisena."
Kävin vaan uimassa, sisko etenee näkökulmien kautta, jotka välillä vievät tarinan nykylinjan menneisyyteen, toisinaan taas tulevaan. Siirtymät ovat sujuvia ja kerronnan jännitteen kannalta sekä perusteltuja että balansoituja. Lukijalle tarjotaan vihjeitä, joiden merkitys paljastuu vasta myöhemmin romaanissa.
Nykyisin, kun yhä useammat haluavat olla kirjailjoita, mutta eivät välittäisi lukea kirjallisuutta on ihanaa lukea tekstiä, josta ilmenee kirjoittajan lukeneisuus. Myös Talvitien elokuvien ja (populaari)kulttuurin tuntemus rikastuttavat kerrontaa ja tuovat siihen lisää ulottuvuuksia. Teoksesta mm. löytyy nyökkäys Kerouacin kulttiteokseen Matkalla (On the Road, 1957), mutta se saa Talvitien käsittelyssä raikkaan feministisen ilmentymän.
Marien virolaisuus sekä hänen rakkautensa Viroa ja virolaisuutta kohtaan sekä virolaisuuden läsnäolo teoksessa ylipäätään luovat teokseen kiinnostavan kerroksen, joka saa näkemään naapurimaamme uudessa valaistuksessa.
Teoksen feminismi ei ole tippaakaan osoittelevaa, mutta se tekee selväksi naisten ja miesten väliset valta-asetelmat ja niistä aiheutuvat seuraukset. Kävin vaan uimassa, sisko on viettelevän raikas pyörre, joka kaappaa lukijan kainaloonsa ja sitten mennään eikä meinata.
Nuoren lukijan näkökulmasta kirjan juonen lähtökohta kuulostaa ummehtuneelta: keski-ikäinen näyttelijä ja rokkari rakastuvat. Kuitenkaan pian en olisi halunnut laskea tätä ollenkaan käsistäni!
Romanttinen ja viisas. Kirjailija kuvaa raa'an osuvasti ihmisen rumiakin tuntoja ja henkistä väkivaltaa, mutta kirja ei silti ole raskasta luettavaa, vaan juuri sopivasti haastavaa, jos kaipaa kirjan sisällöltä jotain muutakin kuin imelyyttä. Kirjoitustyyli loputtomasti hyppivine lauseineen sen sijaan kävi loppua kohden väsyttäväksi.
Eveliina Talvitie on kirjoittanut feministisellä otteella tietokirjoja ja romaanin Kovakuorinen. Romaanin olen lukenut, mutta täytyy myöntää, ettei siitä hirveästi tarttunut, en muista kirjasta juurikaan mitään. Nyt luin Talvitien uusimman romaanin Kävin vaan uimassa, sisko ja ehkäpä tämän myötä totean, etteivät Talvitien romaanit ole minun juttuni – tämäkin jää siinä määrin "ihan kiva"-tasolle.
Kirja kuvaa kolmiodraamaa, jonka osallisia ovat ranskalainen rock-muusikko Benjamin Cee, tämän Ranskassa odottava vaimo Anna ja virolainen näyttelijä Marie. Kirjan alussa Marie on tehnyt katoamistempun ja paennut Liettuaan nuolemaan haavojaan ja toipumaan. Kirja avaa sitten Marien ja Benjaminin suhdetta ja sitä, mitä tapahtui, ja miten Anna asioihin suhtautuu ja antaako anteeksi vai ei.
Taustalla on tositarina, ranskalaisen Noir Désir -yhtyeen laulaja Bertrand Cantat pahoinpiteli naisystävänsä Maria Trintignantin sairaalakuntoon ja hengiltä. Tapaus ja Cantat'n paluu esiintymislavoille vankilatuomion ja sen jälkeen tapahtuneen ex-vaimon itsemurhan jälkeen on herättänyt paljon puhetta ja protestia.
Feministinen teema siis tässäkin, lähisuhdeväkivalta on toki tärkeä aihe, jota on syytä nostaakin esille. Se on hyvä, mutta itse tarina jätti vähän kylmäksi. Olihan tässä oma mysteerikulmansa, joka pikkuhiljaa kirjan edetessä avautui, mutta Benjamin oli sietämätön rokkikukko, Annan osuus ei oikeastaan tuntunut erityisen kiinnostavalta vaikka anteeksiantoteemassa potentiaalia onkin ja Marienkin osuus tuntui vähän turhan eteeriseltä.
Baltiaa kuvattiin kuitenkin kauniisti, kirja on muutenkin taitavasti kirjoitettu ja aihe on eittämättä tärkeä, joten eiköhän tämäkin lukijansa löydä.
Tummasävyinen kolmiodraama Marie - Benjamin - Anna on saanut inspiraationsa tosielämän tragediasta. Romaani alkaa kolmiodraaman keskeltä: virolainen Marie on päätynyt Liettuan Vilnaan parantaja Emilin luo, koska tarvitsee aikaa toipuakseen, mutta mistä? Se selviää näiden kolmen näkökulmahenkilön puheenvuoroista. Itäblokin ja vapaan lännen vastakohtaisuus toi kirjaan jännitettä ja minusta oli kiinnostavaa kurkistaa Viron todellisuuteen itäblokin ajoilta ja itsenäistymisen alkuvuosilta. Kirjan loppukohtaus kahvilassa ja Marien loppurepliikki ovat mainiot - ne kruunaavat koko terävän romaanin.
Vahva 3,5 tähteä. En enää muista miksi varasin tämän aikoinaan, mutta lukukokemus yllätti positiivisesti rankasta aiheestaan huolimatta. Alkuun tarinaan oli melko vaikea päästä sisään, kun kerronta on sirpaleista ja tarina alkaa niin sanotusti keskeltä, mutta kun taustalta alkaa selvitä tapahtumia, jotka johtavat alun pisteeseen, tarina osoittaa voimansa. Yleensä suhtaudun myös vähän varauksella useisiin näkökulmiin, mutta tässä ne toimivat hyvin ja toivat tarinaan syvyyttä. Aiheet itsessään, lähisuhdeväkivalta ja anteeksianto, eivät todellakaan ole kevyimmästä päästä, mutta niitä käsitellään kiinnostavasti ja jopa odottamattomalla tavalla. Baltian kuvaus on kirjan vahvuuksia, ja etenkin Marien ja hänen äitinsä suhde esitetään jotenkin kauniisti. Kokonaisuutena sellainen kirja, joka saattaa jäädä mieleen pyörimään pidemmäksikin aikaa.
Tummasävyinen kudelma huonoista ihmissuhteista, anteeksiannon ja luopumisen vaikeudesta, itsepetoksesta, vallasta, vapaudesta ja muistojen petollisuudesta.
Usean kertojan välillä vaihtelu tuo erilaisia näkökulmia samoihin tapahtumiin, vaikka osa jääkin aika ohuiksi enkä keneenkään pysty oikein samaistumaan.
Parasta oli Baltian itsellekin tuttujen paikkojen kuvaus; välillä ollaan Palangassa, välillä Uzupisin tasavallassa, Tallinnaakin koetaan sekä nykypäivänä että Neuvosto-Viron aikoina
En tiennyt ennen lukemista, että tää on saanut inspiraationsa ihan todellisista tapahtumista, vaikka onkin ihan fiktiivinen teos. Ja tämän myötä monet palaset loksahtelivatkin kohdalleen vasta jälkeenpäin.
En saanut kiinni romaanin viestistä, siitä mitä lopulta halutaan sanoa. En oikein osaa sanoa mistä se johtui. Minusta tuntui, että minulta puuttui joku maailmanselitys, joka olisi auttanut tulkitsemaan henkilöiden ristiriitaisuudet ja toimintatavat kuten kirjailija ne ehkä tarkoitti.
Hahmot ja heidän välisensä dynamiikka jäi jotenkin ohueksi, oli paljon viittauksia elokuviin ja muihin, tuntui kuin olisi lukenut paperinukeista erilaisissa lavasteissa.