”Tätä perintöä haluan vaalia: vaikka on pohjaton suru, on myös iloa.”
Valo joka ei kadonnutkaan on koskettava, omakohtainen tarina, joka auttaa jaksamaan mahdottomiltakin tuntuvien elämänkriisien keskellä.
Kun Varpu Hintsasen tytär Senja kuoli kahdeksanvuotiaana syöpään, henkisestä jaksamisesta luennoivan Varpun omat opit joutuivat kovimmalle mahdolliselle koetukselle. Surusta syntyi kirja toivosta ja kiitollisuudesta. Se on yhden perheen tarina, mutta tuo myös apua kaikille niille, jotka ovat joutuneet elämässään kovan paikan eteen, tilanteeseen, jossa valo on vähissä. Psykiatrisen sairaanhoitajan koulutuksen saaneen Varpun viesti on selvä: emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme valita, miten tapahtuneeseen suhtaudumme. Valitsemmeko katkeruuden vai kiitollisuuden, toivon vai epätoivon, pimeyden vai pienet valonvälähdykset, jotka ajan myötä kasvavat uudeksi, kriisin jälkeiseksi elämänmaisemaksi, erilaiseksi mutta yhtä kaikki kauneutta ja onnea sisältäväksi.
Pitkän uran psykiatrisena sairaanhoitajana tehnyt Varpu Hintsanen on kahden vuoden ajan pitänyt tuhansille ihmisille mielen hyvinvointiin keskittyviä verkkokursseja ja luentoja, joiden teemoja Valo joka ei kadonnutkaan käsittelee ja syventää.
Emilia Saloranta on pitkän linjan toimittaja, joka kirjoittaa muun muassa Me Naisiin. Hän on aiemmin kirjoittanut teoksen Päin punaista. Anne Kukkohovin kyydissä 24/7.
Itselle ajankohtainen kirja, joka liikutti syvästi. Tavallaan kirjassa oli kaksi erillistä osiota: Senjan, harvinaiseen syöpään sairastuneen pienen tytön tarina sekä eräänlainen elämäntapaopas; mitä tämä kaikki Senjan äidille Varpu Hintsaselle opetti. Senjan tarinasta olisin antanut 5 tähteä, elämäntapaoppaasta korkeintaan kolme. Tärkeitä asioita toki, mutta minua myös ärsytti näiden sekoittaminen ja jälkimmäisen "opettajamainen" sävy. Niin tai näin, tämän kirjan tekeminen on ollut varmasti Varpu Hintsaselle todella tärkeää ja uskon, että siitä on apua muillekin läheisensä menettäneille. Kuuntelin tämän äänikirjana ja kaikkein rankimmat kohdat Varpun itsensä lukemana todella riipaisivat.
Kommentoin tätä kirjaa nyt lähinnä lukukokemuksena, sillä kirjoja, joissa kerrotaan todellisista, koskettavista asioista on tosi vaikea ”arvostella”.
Tämä teos on sekoitus yhden perheen dramaattisten elämänvaiheiden kuvausta ja jonkinlaista selfhelpiä. Mietin melkein koko lukemisen ajan, onko ratkaisu onnistunut vai ei enkä vieläkään oikein tiedä. Itse en ehkä olisi tarttunut ”pelkkään” sairauskertomukseen, etenkään kun kyseessä on lapsen menehtyminen (ahdistaa liikaa). Toisaalta ennakkopöhinän perusteella odotin, että se ”muu” olisi jotain enemmän kuin aika tavanomaisia oivalluksia siitä, mikä elämässä on tärkeää jne. Loppua kohti olinkin jo aika kypsä, koska tuntui että asia loppuu kirjasta ja semihurmoshenkinen elämäntaitopaasaus vain jatkuu. Tähän vielä vahva disclaimer siitä, että olen itse tosiaan hyvin allerginen keittiöpsykologisille pohdinnoille. Joku toinen saa varmasti tästä kirjasta tuhdisti lohtua, elämänvoimaa - ja jopa iloa.
Kiinnostavinta kirjassa olikin lopulta se konkreettinen selviytyminen pahimmasta mahdollisesta. Se, miten rakennettiin talo ja oltiin monella tapaa aika sekaisin.
What an absolutely heartbreaking book which still managed to be full of so much joy and life. Despite being lucky that I’ve never had to experience anything like what has been described, this book woke a lot of thoughts and gave a lot of insight into what I can take with me and adjust it into my own life.
Vähän oli höttö olo kun sain kirjan loppuun. Oli sellainen pitkitetty naistenlehti juttu fiilis. Vaikka kirjan aihe on rankka. Tartuin kirjaan vähän vahingossa. Nappasin mukaan Bestseller-hyllystä kirjastosta. Kun ei muutakaan luettavaa ollut.
Delarna om med mera allmän livsfilosofi var inte top notch, men det var däremot delarna om dottern Senja som insjuknar i och dör av cancer. Det är mamman som är ljudboksuppläsaren, och hon gör det med bravur! Tung lyssning/läsning, men ändå en varm rekommendation.
Tämä kirja herätti suuria tunteita. Itkeä vollotin yhden yön tämän parissa. Ehkä elämäntaito-opas olisi voinut olla erikseen ja tämä keskittyä vain Senjan tarinaan. Jotenkin se kaikki muu tässä tuntui irralliselta ja epätärkeältä. Kaikenkaikkiaan koskettava kokemus ja jos kirja pystyy herättämään niin paljon tunteita kuin tämä, se ansaitsee vähintään neljä tähteä.
Tässäpä kirja, josta on vaikea kirjoittaa arvostelua. Tällä kertaa en annakaan kylmän ja analyyttisen järjen vaikuttaa suhtautumiseeni liikoja, vaan määrittelen arvosanan teoksen herättämien tunteiden perusteella.
En kovin helposti liikutu kirjoista tai eläydy niihin ylenmääräisen tunteellisesti lukiessani. Hintsasen teos kuitenkin napsauttaa päälle jonkin melankolisen mielentilan, vieläpä varsin syvän surumielisyyden ja se laittaa kuristamaan kurkkua. Kirjaa huomaa miettivänsä silloinkin, kun ei lue sitä ja sen päätyttyä on hieman hassu olo. Ei oikein tiedä, mitä ajattelisi (tämä ei kuitenkaan ole moitteeksi tarkoitettu toteamus). Harvemmin olen näin hämmentynyt luku-urakan lopetettuani.
Jos on kovin herkkä ja ahdistuu helposti, en tätä kirjaa suosittele - sen verran surullinen se on. Enkä halua laittaa tätä mihinkään elämäntaito-opas -kategoriaankaan, niin henkilökohtaiselta tilitykseltä se vaikuttaa, ja millä hitolla sitä pystyy arvottamaan toisen elämää ja kokemaa surua? Ei millään.
Lapsen sairastuminen ja kuolema ovat niin rankkoja aiheita, että lykkäsin tähän kirjaan tarttumista. Sain kuitenkin niin vahvoja suosituksia, että päätin aloittaa äänikirjan kuuntelun. Alusta saakka tarina imaisi mukaansa. Teksti on elämänmakuista ja kauniisti kirjoitettua. Senjan tarina riipaisee syvältä ja panee ajattelemaan. Se, että Senjan äiti itse lukee äänikirjan, on upea ratkaisu. Varpun kerronnasta välittyy koko tunteiden kirjo, ja surullisimmissa kohdissa äänen autenttisuus tuo tarinaan lisää syvyyttä. Self help -puolesta en täysin innostunut, vaikka siinäkin oli hyviä ajatuksia.
Kaunis ja koskettava kuvaus lapsen vakavasta sairastamisesta ja tämän menettämisestä. Arvostettavaa rehellisyyttä ja suorapuheisuutta, joka antaa todennäköisesti monelle vastaavaa kokeneelle hyvää vertaistukea. Itselleni kirja antoi ajattelemisen aihetta ja herätti pohtimaan omaa elämää ja omia valintoja. Loppupuolen self help-luennot olivat hieman turha osa. Ilman niitä Senjan tarinasta olisi jäänyt vieläkin vahvempi tunnejälki. Jo nyt jälki oli kuitenkin suuri, vaikka tarinan lukikin täysin ulkopuolisena vailla kosketuspintaa vastaaviin kokemuksiin.
Kirja on enemmän kertomus selviämisestä ja sairaudesta. Yhteisöllisyydestä ja ihmisten halusta tuoda iloa pienelle potilaalle perheineen. Stipendit, keikat, lomamatkat, meillä on halu auttaa ja se näkyy kirjassa.
Tunteellinen kirja ja tarina, mutta viesti ei ole niin selvä. Voimme valita, mutta voimmeko? Kirjan lopussa on pikkusen ammatillista asiaa. Mietin olisiko kannattanut tarinan kirjoittaa tarinaksi ja antaa vähemmän toiveita itse apuun.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Todella koskettava. En ole ikinä itkenyt näin usein ja paljon yhden kirjan parissa. Laittaa todellisesti elämän prioriteetit tarkasteluun. Todella hyvin ja aidosti kirjoitettu. Ihania valon pilkahduksia ja käsittämätöntä vahvuutta. Viimeisen luvun olisi voinut jättää lukematta, sillä se oli mielestäni aivan turha ja irrallinen. Varpu Hintsasen lukemana kuunneltu.
mä melkein itkin tälle, ja se on oikeesti aika paljon koska mä en itke enää ollenkaan lääkkeiden takia. mutta mä olisin itkenyt ilman lääkkeitä. todella viisas, koskettava, surullinen, riipaiseva, tärkeä ja inspiroiva kirja. suosittelen jokaista lukemaan.
En haluaisi tähdittää tätä tai alkaa kritisoimaan oikeastaan millään tavalla. Itkin noin 2 litraa per sivu. Pidin taukoja, meinasin lopettaa lukemisen kokonaan, niin syvälle tämä meni.
Kirjan teema oli hyvin koskettava ja tunteikas. Kirjassa kuvattiin tarkasti ja rehellisesti sitä, millaista on, kun lapsi sairastuu syöpään ja millaista on saattohoitaa omaa lastaan. Hintsanen on oppinut paljon lapsensa sairaudesta ja kuolemasta ja kuvaa kirjan välissä omia oppejaan lapsensa omaishoitajana. Nämä opit jäivät kuitenkin monesti harmillisen pinnallisiksi ja aforismimaisiksi, vaikka ne pohjautuivatkin varmasti kirjailijan aitoihin pohdintoihin ja oppeihin. Kirjailijalla on ihailtava asenne mennä vaikeuksista huolimatta eteenpäin ja nähdä merkitys lapsensa kuolemassa. Olisin toivonut saavani tästä kirjasta eteenpäin, mutta mikään kaunokirjallinen mestariteos tämä ei kuitenkaan ollut.