Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille kertoo suomalaisen naisen ja kuubalaisen miehen parisuhteesta, näin yksinkertaistaen. Kirja on osittain omakohtainen, mutta ymmärtääkseni kirja ei täysin autofiktion kategoriaan putoa. Autofiktio on yleensä selkeästi autofiktiota ja se tehdään myös lukijalle selväksi, kun taas Keisalan kirjan tapauksessa lopulta googletin onko kirja saanut inspiraationsa tosielämästä - ja onhan se.
En ole aivan varma, naurattiko vai ärsyttikö tämä kirja enemmän. Päähenkilön aviomies ja anoppi herättävät syvääkin ärtymystä, kun taas moni vallan mainioista sivuhenkilöistä saa todella nauramaan. Toisaalta myös Keisalan itseironinen ja jälkiviisas kirjoitustyyli tuo tekstiin huumoria, ja juuri Keisalan tapa kirjoittaa olikin yksi lempiasioistani tässä kirjassa. (Kirjan kirjoitushetkellä entiselle) aviomiehelle sinä-muodossa kirjoitettu teksti on hieno ratkaisu, joka tekee tekstistä henkilökohtaisemman ja lisää kerronnan tunnetta. Ilman sinä-muotoa kirjan valittava ja muiden virheitä jauhava sävy olisi laskenut kirjan kokonaisarviota huomattavasti, mutta nyt teksti näyttäytyy kirjan minän mahdollisuutena puhua suunsa puhtaaksi entiselle miehelleen - ja loppuratkaisun huomioiden erittäin oikeutetusti.
Kirja on jollain tavalla hyvin Saara Turusen Järjettömiä asioita -teoksen kaltainen sekä aiheen puolesta että nimenomaan kirjan herättämien tunteiden vuoksi, sillä molemmissa kirjoissa päähenkilö on ulkomaiseen mieheen rakastuva nainen, ja monikulttuurinen parisuhde kohtaa monenlaisia haasteita. Turusen kirjassa rakkauden kohde on espanjalainen mies, Keisalan kirjassa mies sen sijaan on kuubalainen, ja kummassakin teoksessa kulttuurit kolahtavat yhteen hyvinkin samankaltaisissa asioissa.